Sukupuolittuneisuus suomen kielessä

Suomen kielessä on paljon ammattinimikkeitä, jotka ovat selvästi sukupuolistuneet. Tällaisia nimikkeitä on muun muassa sairaanhoitajatar, lakimies tai lentoemäntä. Tällaisten sukupuolistuneiden ammattinimikkeiden määrä on Tilastokeskuksen julkaiseman Ammattihakemiston mukaan vähentynyt, vaikka uusia sukupuolistuneita ammattinimikkeitä otetaan edelleen käyttöön.[4] Kaikista nimikkeistä miessukupuoleen viittaavia oli noin 80 %. Esimies, ulosottomies ja perämies ovat esimerkkejä ammateista, joissa miessukupuoli selvästi näkyy.^lähde?

Vastaavasti naiseen viittaavien termien lukumäärä on huomattavasti pienempi. Vuonna 1990 näistä naissukupuoleen viittaavista nimikkeistä noin 70 % oli emäntä-loppuisia[5]. Erilaisten emäntien määrä onkin noussut sitten menneiden vuosikymmenien, jolloin emäntä viittasi lähinnä karja- tai maatilan emäntään paria poikkeusta lukuun ottamatta. Nykyään tunnetaan muun muassa messuemäntiä, aulaemäntiä, kongressiemäntiä, bingoemäntiä ja lentoemäntiä.^lähde?

Ammattinimikkeiden sukupuolistumisen katsotaan johtuvan alojen epätasaisesta sukupuolijakaumasta. Monesti tämä pitää myös paikkansa. Nais- ja miespuolisten nimikkeiden jakautuminen eri aloille ei kuitenkaan ole tasapuolista: pitkään naisten hallitsemat alat eivät silti saa uusia naiseen viittaavia nimikkeitä, vaikka miesten puolella näin käykin. Taustalla näyttää olevan enemmänkin kielenkäyttöön ja yhteiskuntaan periytynyt näkemys miehestä mittapuuna, perinteisenä tekijänä, josta naiset ovat poikkeus.[6] Tästä kertoo esimerkiksi Ammattinimikkeiden hakemistossa 1950-luvulla yleiset nais-alkuiset nimikkeet, kuten naiskonstaapeli. Sittemmin nais-alkuisten nimikkeiden määrä on vähentynyt.[7]

Erottelevia nimikkeitä luotiin ennen johtimilla, kuten -tar ja -kko. Erona samoissa ammateissa toimiviin miehiin liitettiin naisille ammattinimikkeeseen sukupuolesta kertova johdin. Esimerkiksi opettajasta tuli opettajatar ja johtajasta johtajatar. -kko-päätteellä ei niinkään luotu naispuolisia muunnelmia, vaan kokonaan naispuolisia ammattiryhmiä, kuten karjakko tai kylmäkkö. Naista merkitsevät -tar-johdokset hävisivät kielestä melko nopeasti 1900-luvun aikana, sen sijaan -kko-johdokset ovat säilyneet hieman paremmin. Oletettavasti tähän on syynä se, että samalla johtimella on muodostettu termejä, jotka eivät välttämättä viittaa naiseen, kuten poliitikko, häirikkö tai raudikko.[8]

Laissa ja asetuksissa sekä miestä että naista tarkoittavia mies-nimikkeitä on noin 130. Tavallisimpia niistä ovat ulosottomies ja virkamies. Useimmiten mies-päätteiset määritteet ovat suoraa perintöä ruotsin kielestä. Koska suomalainen hallinto perustuu pitkälti ruotsalaiseen hallintoperinteeseen, monet ruotsin man-rakenteiset nimikkeet kääntyivät suomeksi muotoon -mies.[9]

Lakikielen miehisyyden purkaminen vaatii lakimuutoksen. Useimmiten lakeja ei muuteta pelkän kieliasun uudistamisen vuoksi, vaan muutos tapahtuu vähitellen. Kieliasua pyritään uudistamaan, mutta lopullisen päätöksen lain kieliasusta tekee eduskunta. Esimerkiksi puhemiestä ei tahdottu muuttaa puheenjohtajaksi perustuslain muutoksen yhteydessä, perusteluna käytettiin perinteessä pysymistä. Perustelun mukaan kyseessä on tietynlainen arvonimike, joka ei kaipaa muuttamista tasa-arvoisempaan suuntaan. Samoin on ajateltu myös maaherrasta ja virkamiehestä, tosin jälkimmäinen on kiistellympi. Kuntien hallinnossa vastaavaa henkilöä kutsutaan viranhaltijaksi.[9]

1800-luvulla puhuttelunimillä tehtiin eroa sekä sukupuoleen että naisten osalta myös siviilisäätyyn. Naimattomia naisia kutsuttiin neideiksi ja naineita rouviksi. 1900-luvulle tultaessa Kotikielen seura alkoi pohtia tasa-arvoisempaa puhuttelunimeä naisille; miehiähän nimitettiin vain herroiksi siviilisäädystä riippumatta. Vähitellen rouvasta tulikin hieman laajempikäsitteinen nimike ja neiti sai kielteistä leimaa lähinnä siksi, että sitä käytettiin palvelualoilla. 1900-luvun alussa naimattomuuttakaan ei pidetty arvossa. Kokonaan jako naimattoman ja naidun naisen välillä ei näistä käsitteistä ole unohtunut.[10]

Jo aiemmin käsitelty -tar-johdin herätti huomiota jo 1900-luvun alussa. Muista kielistä mallina otettu eron tekeminen nais- ja miespuolisten ammattienharjoittajien välille aiheutti keskustelua. Toiset – kuten E. A. Saarimaa – sanoivat jaon tekemisen olevan turhaa, mutta katsoivat samalla esimerkiksi laulajattaren tai näyttelijättären vakiintuneen jo kieleen. Samaa johdinta on käytetty ammattien lisäksi myös naisten arvonimissä. Miehen arvonimestä tai ammatinnimistä johdettiin puolisolle pätevä puhuttelunimi: neuvoksen vaimosta tuli neuvoksetar. Tästä tavasta kuitenkin luovuttiin, tosin keisarinna ehti vakiintua kieleen pysyvästi. Johdinta on käytetty myös alkuperää ilmaisevana kertomaan, kenen tytär on kyseessä. Nenosen tyttärestä siis tuli Nenotar.[10]

Monien kielenkäyttäjien mielestä sukupuolistuneet ammattinimikkeet eivät ole ongelma tai luo väärinkäsityksiä. Katsotaan, että vaikkapa maaherra voi aivan hyvin viitata niin mieheen kuin naiseenkin. Tätä ominaisuutta kutsutaan kielentutkimuksessa geneerisyydeksi. Kuitenkaan sama järjestelmä ei toimi toisin päin – miehiin viitataan harvoin naisellisella nimikkeellä. Järjestelmä tuottaa myös joissakin tapauksissa tulkintaongelman: yksi lukija näkee tekstissä selvän viittauksen biologiseen mieheen vaikkapa sanan puhemies kohdalla, toinen voi tulkita nimikkeen tarkoittavan kumpaa tahansa.[11]

On olemassa myös ammattinimikkeitä, jotka tulkitaan sukupuoleen viittaaviksi ilman että nimike itsessään ilmaisee jompaakumpaa sukupuolta. Tällaisia ovat siivooja, sotilas, sairaanhoitaja tai keittäjä. Monesti juuri avustavat tehtävät koetaan naisellisiksi, johtavat yleensä miehisiksi.[12]

Mila Engelbergin yleisen kielitieteen pro gradu -työssä kävi ilmi, että naiset tulkitsevat rakenteellisesti mieheen viittaavat nimikkeet useammin neutraaleiksi kuin miehet. Yhden tulkinnan mukaan tämä johtuu siitä, että naisten on pakko toimia niin tunteakseen itsensä yhteiskuntaan kuuluviksi. Käyttämällä miehiin viittaavia nimikkeitä naiset ikään kuin suljetaan yhteisön ulkopuolelle.[13] Ulkomaisten tutkimusten mukaan miespuolisia muotoja sisältävät tekstit ovat nimenomaan naisille vaikeampia muistettavia. Miespuoliset muodot saattavat jopa vähentää naisten kiinnostusta kyseisiä työpaikkoja kohtaan.[2]

Vanhojen sanontojen maailma on varsin mieskeskeinen. Niissä maailma määritellään miehen kautta ja mies toimii ihmisen synonyymina. Autetaan miestä mäessä, mies on monesti paikallaan tai noustaan yhtenä miehenä vainolaista vastaan. Yleisesti ottaen sanonnoissa miehisyyteen liittyvät asiat nähdään myönteisinä ja tavoiteltavina, naiselliset asiat katsotaan kielteisemmiksi. Nämä kulttuuriset piirteet käyvät ilmi esimerkiksi Nykysuomen sanakirjan esimerkkilauseista.[14] Nykysuomen sanakirja on varsin iäkäs teos, mutta esimerkkilauseina olevat sanonnat eivät ole muuttuneet miksikään.

Jos mies on pelkuri, hänen katsotaan ämmäilevän ja käsketään vetää hame päälleen. Ämmänsolmu on väärin tehty merimiessolmu, joka ei pidä ja joka on vaikea haluttaessa avata.