Sukupuolenkorjausprosessi

Transmiehen rintakehä, jolle on tehty rintojenpoistoleikkaus.

Duodecimin Transsukupuolisuus-artikkelin mukaan hormonihoito yleensä parantaa potilaan henkistä vointia.[1] Korjauksen läpi käyneistä ihmisistä 80 % koki sukupuolenkorjausprosessista olleen merkittävää hyötyä 28 tutkimuksen meta-analyysissä (Clin Endocrinol, 2010).[2]

Arif-tutkimuslaitos (University of Birmingham's aggressive research intelligence facility) teki yli sadan kansainvälisen tutkimuksen meta-analyysin The Guardian -lehden pyynnöstä vuonna 2004. The Guardian teetti tutkimuksen sen jälkeen, kun lehdelle oli puhunut joukko ihmisiä, jotka katuivat prosessia tai sanoivat, ettei heidän saamansa hoito valmistanut heitä riittävästi kohtaamaan prosessin jälkeistä elämää. Arif-tutkimuslaitoksen johtaja Chris Hyde sanoi, että meta-analyysin perusteella liittyy suuri epävarmuus siihen, onko korjausprosessi hyväksi vai pahaksi. Hän kritisoi useita korjausprosesseja käsitteleviä tutkimuksia huonosti suunnitelluiksi, muun muassa sen vuoksi, että tutkimuksen tekijät "kadottivat" yli puolet tutkimuksiin osallistuvista potilaista, mikä vääristää tutkimusten luotettavuutta. Syystä tai toisesta yli puolet osallistujista putoaa tutkimuksista pois, eikä syy ole tiedossa. Vaikka epäilemättä suuri joukko ihmisiä höytyykin prosessista, on silti suuri määrä niitä, joiden tilanne voi olla toinen. Hyde olettaa että tutkimuksista pois tippuneiden joukko viittaa siihen, että nämä olivat prosessiin tyytymättömiä. Heille jää trauma, joka voi johtaa jopa itsemurhaan. Olemassa olevat tutkimukset eivät riittävästi selvitä sitä, kuinka moni prosessin läpi käynyt voi huonosti – ja kuinka huonosti.[3]

The Guardianin artikkelin mukaan yhdysvaltalaiset ja alankomaalaiset tutkimukset viittaavat siihen, että jopa viidennes potilaista katuisi sukupuolenkorjausprosessiaan. Vuonna 1998 Britannian terveydenhoitojärjestelmä (National Health Service) NHS:n johtokunnan tutkimus- ja kehittämiselimen mukaan tutkimuksissa raportoidaan, että korjausprosessin läpikäynneistä noin 18 % on yrittänyt itsemurhaa.[3]

The Guardianissa julkaistua meta-analyysiä myös kritisoitiin. Brittiläisen transsukupuolisten asiaa ajavan kampanjaryhmä Press for Change:n (PFC) edustaja Christine Burns totesi, että valtaenemmistö prosessin läpikäynneistä ihmisistä kokee elämänsä onnellisemmaksi prosessin jälkeen. Burns mainitsi myös, että pahimmat ongelma ilmenivät sellaisissa tutkimuksissa, joissa lähtökohtaisesti suhtaudutaan transsukupuolisiin ihmisiin kielteisesti. Yksi tutkimuksista perusti väitteensä kyselyyn, joka oli tehty seitsemälle trans-prostituoidulle, joita oli haastateltu chicagolaisessa homobaarissa.[3]

Burnsin mukaan huonosti toteutettu tutkimus ei niinkään heijastele transihmisten kokemuksia, vaan ennemmin kertoo jotakin ihmisistä, joiden tulisi pitää heistä huolta. Jos tutkijat "kadottavat" tutkimukseen osallistujista puolet, tutkijoiden tulisi voida selvittää miksi näin on. "Olemme useita kertoja tuoneet esiin sen, että ei ole vaikea saada transihmisiä lähestymään tutkijoita ja olemaan yhteistyössä, jos tutkimus on huolella valmisteltu ja toteutettu niin, että ihmisten hyvinvointi on samalla etusijalla."[3]

Transsukupuolisia hoitavien psykiatrien mukaan tarvitaan enemmän tieteellistä tutkimusta päätöksenteon tueksi. Brittiläisen Royal College of Psychiatristsin Kevan Wylie, joka johtaa sukupuoli-identiteetin häiriöiden tutkimusta, taas kertoo että kaikkien hänen sukupuolenkorjauksen läpi käyneiden potilaittensa elämä on merkittävästi parantunut prosessin jälkeen. Urologian kirurgi James Bellringer puolestaan on suorittanut yli 200 sukupuolenkorjausleikkausta viimeisen neljän vuoden aikana (–2004). Bellringer toimi länsi-lontoolaisen Charing Cross Hospital -sairaalan sukupuoli-identiteettiklinikalla. Bellringer sanoo ettei ole mahdollista suorittaa tutkimusta, jossa vertailuryhmänä olisi transsukupuolisia potilaita joille hormonihoitoa ja kirurgiaa ei tarjottaisi – muuta toimivaa hoitoa ei ole, joten olisi epäeettistä jättää nämä ihmiset hoitoa vaille – eettinen lautakunta ei hyväksyisi tällaista tutkimusta. "Viidennes niistä jotka eivät saa hoitoa, päätyy itsemurhaan."[3]

Ruotsalaistutkimuksessa 10 henkilöä (2,2 %) katui korjausprosessiaan alkuvuosina, mutta osa muista saattoi katua myöhemmin ja lisäksi toiset 10 henkilöä teki itsemurhan ja 29 muuta yritti. Näin ollen luku 2,2 % voi aliarvioida katujien määrää, kun mitataan vain katujien tekemiä (takaisinkorjaus) hakemuksia. 20 % ei näytä hyötyvän operaatiosta, ja luku voisi olla suurempi, jos operaatio myönnettäisiin kaikille halukkaille.[4] Koska tieteellinen todistusaineisto on heikkoa, suositukset perustuvat asiantuntijoiden mielipiteisiin.[5]

Suomessa leikkausta haluava saa perusteellisen psykiatrisen tutkimuksen. Hänen tulee myös elää toivomansa sukupuolen roolissa hormonihoidon tuella tarpeeksi kauan ennen leikkausta, jotta hän kokisi tämän sukupuoliroolin myönteisesti.[1]

Tulisi myös ottaa huomioon että syrjintä voi huomattavasti lisätä katumisprosenttia. Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että yli 50 % vastanneista koki syrjintää jokaisella elämän osa-alueella: perheen parissa, koulussa, töissä, poliisin taholta ja terveydenhuollossa. Yli 60 % oli kokenut väkivaltaa töissä, koulussa ja poliisin taholta ja 69 % oli kokenut kodittomuutta. Syrjintä vuorostaan altistaa masennukselle ja itsetuhoisuudelle, jonka vuoksi muissakin tutkimuksissa käy ilmi, että nämä ongelmat ovat keskiarvoa yleisempiä transihmisten keskuudessa.[6]

• Transsukupuolisuus
• Intersukupuolisuus
• Lili Elbe

• Trasekin kuvaus sukupuolenkorjauksesta
• Transtukipisteen kuvaus sukupuolenkorjauksesta (Arkistoitu – Internet Archive)
• Sukupuolenkorjausprosessi Suomessa -wikikirja