Sukellusvene Vesikko

Versailles’n rauhansopimus kielsi 1930-luvulla Saksalta sukellusveneet, joten kehitystyö oli siirrettävä ulkomaille. Sukellusvenelaivaston rakentamiseksi oli perustettu Alankomaihin peiteyritys Ingenieurskantoor voor Scheepsbouw (IvS), jossa tavoitteena oli luoda täysin uusi liikekannallepanotyyppi, joka edustaisi uutta tekniikkaa eikä ensimmäisen maailmansodan aikaista. Tätä varten rakennettiin kaksi koemallia, E1 Espanjassa ja CV707 Suomessa. Jälkimmäinen valittiin myöhemmin uuden laivaston ensimmäiseksi alustyypiksi. Kummankin aluksen rakentamisen rahoitti Reichsmarine.

Saksan laivaston salaisena yhdysupseerina Suomessa oli komentajakapteeni evp Karl Bartenbach, jonka virallinen nimitys oli Suomen puolustusvoimien laivastoasiantuntija. Saksan laivastolle tuli suunnitella 200–250 tonnin alus, joka silti vastaisi iskukyvyltään 496 tonnin Vetehis-luokan sukellusveneitä. Vesikko oli Saksan laivaston IIA-luokan sukellusveneen prototyyppi.

Useiden hallituksen sisäisten neuvottelujen jälkeen tehtiin 1930 päätös Vesikon rakentamisesta. Koska Liliput-projekti oli Versaillesin rauhansopimuksen vastainen, asiakirjoissa ei mainittu Saksaa ja päätettiin, että sukellusvenettä ei saisi myydä kuin Kansainliittoon kuuluville ja kyseiseen aseeseen oikeutetuille valtioille. Suomen valtio sai veneeseen etuosto-oikeuden.

Veneen köli laskettiin 1931 Turussa Crichton-Vulcanin telakalla. Teknisesti veneestä tuli aikansa kehittyneimpiä: sen sukellussyvyys oli kaksinkertainen verrattuna aikaisempiin saksalaisiin sukellusveneisiin ja runko rakennettiin ilman niittausta sähköhitsaamalla, mikä lisäsi paineenkestävyyttä, vähensi vuotoja ja nopeutti rakentamista. Saksalaiset testasivat venettä Turun saaristossa purjehduskausina 1933 ja 1934.

Suomen puolustusministeriön ja Crichton-Vulcanin välisessä sopimuksessa Suomella oli veneen osto-optio vuoteen 1937 asti, ja Suomen valtio otti aluksen käyttöönsä syksyllä 1934 ja purjehti sillä kauden 1935. Kun eduskunta hyväksyi hankinnan, alus liitettiin vuonna 1936 Vesikko-nimisenä Suomen laivastoon. Talvisodan aikana Vesikko partioi joulukuussa 1939 Suomenlahdella.

Rannikkolaivasto määrättiin 9. syyskuuta 1939 puolueettomuusvartiointiin. Vesikko, Iku-Turso ja Saukko määrättiin valvontatehtäviin läntiselle Suomenlahdelle tukeutuen Helsinkiin ja Inkoon saaristoon. Talvisodan alettua Vesikko partioi aluksi Vesihiiden kanssa Hangon edustalla. Merivoimien komentaja määräsi 18. joulukuuta veneen Viipurinlahdelle Koivistoon, missä oli käynnissä taistelu Saarenpään linnakkeen ja kahden Neuvostoliiton Itämeren laivaston taistelulaivan välillä. Seuraavana iltana Vesikon saapuessa Viipurinlahdelle taistelu oli kuitenkin jo päättynyt. Kova pakkanen vaikeutti sukellusvenetoimintaa, joten Vesikko palasi 22. joulukuuta telakalle Helsinkiin, mihin päättyi sen osallistuminen talvisotaan.[2]

Vesikko nousemassa pintaan elokuussa 1941.

Kesäkuussa 1941 sukellusveneet vastaanottivat taisteluvarustuksen ja siirtyivät valmiusasemiin Suomenlahdelle. Vesikon tukeutumispaikaksi määrättiin Vahterpää Loviisan edustalla. Jatkosodan alettua 25. kesäkuuta kaikki veneet määrättiin partiointitehtäviin itäiselle Suomenlahdelle. Vesikko upotti 3. heinäkuuta Suursaaren itäpuolella neuvostoliittolaisen kauppalaiva[1] Vyborgin torpedoimalla sen 700 metrin etäisyydeltä. Kahdesta ammutusta torpedosta jälkimmäinen meni ohi, mutta ensin laukaistu osui laivan peräosaan, mikä aiheutti sen uppoamisen. Kolme neuvostoliittolaista vartiomoottorivenettä aloitti Vesikon takaa-ajon ja yritti tuhota sen syvyyspommeilla, mutta Vesikko pääsi vahingoittumattomana takaisin tukikohtaansa Vahterpäähän. Loppuvuoden 1941 Vesikko operoi Helsingistä käsin ja teki kolme partiointimatkaa Viron rannikolle. Purjehduskaudella 1942 alus suoritti saattuepalvelusta Ahvenanmerellä ja sukellusvene-etsintöjä Helsingin edustalla. Kesäkuun alussa 1944 Vesikko suojasi evakuointikuljetuksia Karjalankannaksella. Suomen ja Neuvostoliiton aselevon jälkeen se määrättiin 19. syyskuuta 1944 palaamaan satamaan. Merivoimien sota-aluksena Vesikko purjehti viimeisen kerran joulukuussa 1944.

Vesikon päälliköinä sodan aikana toimivat luutnantti Kauko Pekkanen (1939), kapteeniluutnantti Olavi Aittola (1940 ja 1941), kapteeniluutnantti Antti Leino (1942), kapteeniluutnantti Pentti Airaksinen (1942), kapteeniluutnantti Eero Pakkala (1943), kapteeniluutnantti Olavi Syrjänen (1943) ja kapteeniluutnantti Lauri Parma (1944).

Vesikko on Suomenlinnassa museona.

Tammikuussa 1945 liittoutuneiden valvontakomissio määräsi suomalaiset sukellusveneet riisuttaviksi aseistaan. Pariisin rauhansopimus 1947 kielsi Suomelta sukellusveneiden omistamisen. Muut merivoimien sukellusveneet myytiin 1953 Belgiaan metalliromuksi, mutta Vesikko säästettiin, koska puolustusvoimissa toivottiin, että rauhansopimuksen ehtoja voitaisiin tulevaisuudessa lieventää ja Vesikkoa käyttää koulutusveneenä. Veneen säilytyspaikkana toimi Valmet Oy:n telakka Helsingin Katajanokalla, josta sen siirtoon ryhdyttiin vuonna 1963.[1]

Vesikon torpedoputkia.

Vuonna 1959 merivoimat päätti myydä Vesikon, koska rauhansopimukseen ei ollut saatu lievennyksiä ja koska Valmet valitti sukellusveneen säilyttämisen haittaavan sen telakkatoimintaa. Silloisen Sotahistoriallisen Tutkimuslaitoksen ja entisten sukellusveneupseerien aktiivisuuden ansiosta myynti kuitenkin peruttiin. Lopulta Vesikko luovutettiin Sotamuseolle.[1]

Sotamuseo siirrätti Vesikon Suomenlinnan Susisaareen Tykistölahden rannalle ja entisöi sen alkuperäiseen asuunsa. Entisöintityöt kestivät yli vuosikymmenen ja olivat poikkeuksellisen työläät, sillä suuri osa veneen kalustosta ja varusteista oli sodan jälkeen purettu ja otettu muuhun käyttöön. Lisäksi vene oli joutunut Valmetin telakalla ilkivallan kohteeksi. Lahjoitusvaroilla ja vapaaehtoistyöllä entisöinti saatiin kuitenkin vietyä päätökseen. Se avattiin museoksi Suomen merivoimien vuosipäivänä 9. heinäkuuta 1973.[1]

Peruskunnostus aloitettiin syksyllä 2011 sen sijaintipaikassa Susisaaressa[1]. Sitä nostettiin 80 cm, jotta vesi ei enää pääsisi sen kanssa kosketuksiin. Remontti valmistui kokonaisuudessaan vuonna 2013, jolloin Vesikon 80-vuotisjuhlanäyttely avattiin Suomenlinnassa.[3]

Kunnostusten aluksi uusittiin Vesikon meressä puhki ruostunut köli, maalattiin ulkopinnat ja uusittiin lankuilla päällystetty kansi. Koneet ja sähkölaitteet huollettiin, ja esimerkiksi puhetorvet uusittiin osittain. Kunnostuksen rahoitustilanne on hyvä, sillä Vesikko on suosituin Sotamuseon käyntikohde. Korjaustöihin kului 3-4 vuoden pääsylipputulot.[1]

Keväällä 2013 päätökseen saadussa kunnostuksessa aluksen pintaosat saivat vuoden 1943 maalauskaavion mukaisen värityksen. Peruskorjaus maksoi 400 000 euroa, jonka kustannuksissa avusti Maanpuolustuskorkeakoulu.[4]

• Markku Melkko, Sukellusvene Vesikko, Sotamuseo, 1991 Sarja: Sotamuseon julkaisuja, ISBN 951-25-0537-1

• Markku Melkko, Suomen sukellusveneet, Minerva, 2008 ISBN 978-952-492-208-1
• Markku Melkko, Sukellusvene Vesikko = The submarine "Vesikko", 2. täyd. p. Sotamuseo, 1999 Sarja: Sotamuseon julkaisuja, 1239-551X; 2/1999 ISBN 951-25-1034-0
• Forsén, Björn & Forsén, Annette: Saksan ja Suomen salainen sukellusveneyhteistyö. WSOY, 1999. ISBN 951-0-24029-X.
• Merensilta, Timo: Vesikko – Suomenlahden hiljainen vartija. Hobby-Kustannus Oy, 2009. ISBN 978-952-5334-07-4.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sukellusvene Vesikko Wikimedia Commonsissa

• Vesikko Suomenlinnan sivustolla
• Sukellusvenesotaa, sotilasmestari R. Sauramon kirjoitus
• Veteraanien perintö: Merivoimat
• Sukellusveneistä hollantilaisella sivustolla (englanniksi)
• Uboat.net:in sivu Vesikosta
• Virtuaalinen esittelykierros Vesikkoon
• YouTube: Satunnaista sotilashistoriaa: Sukellusvene Vesikko