Sukarno

Sukarnon isä oli jaavalainen matalan tason aristokraatti ja äiti balilainen.^lähde? Sukarno opiskeli nuorena muun muassa Surabayassa. Hän osasi puhua sujuvasti useita kieliä, muun muassa hollantia, saksaa, ranskaa, japania ja indonesian kielistä javaa, sundaa ja balia.[1] Hän meni vuonna 1916 keskikouluun, missä hän tapasi kansallismielisen Tjokroaminoton. Vuonna 1921 Sukarno aloitti opiskelun teknillisessä korkeakoulussa (Technische Hoogeschool) Bandungissa. Opiskelujen jälkeen 1927 hänestä tuli vasta perustetun puolueen, Partai Nasional Indonesian johtaja. Hänen mielestään Indonesia saattoi hankkia itsenäisyyden Japanin avulla, mikä ajaisi läntiset suurvallat pois Kaakkois-Aasiasta. Vuonna 1929 Hollannin Itä-Intian viranomaiset tuomitsivat Sukarnon kahdeksi vuodeksi vankeuteen, mistä vapauduttuaan hänestä tuli kansallinen kuuluisuus. Sukarno pidätettiin 1930-luvulla muutamia kertoja poliittisen toiminnan takia.

Toisen maailmansodan aikana Japanin Kaakkois-Aasian joukkojen komentaja marsalkka Terauchi pyrki saamaan indonesialaiset yhteistyöhön miehitysjoukkojen kanssa. Sen vuoksi hän antoi toimintavapautta Sukarnolle ja maan itsenäisyyttä vaatineelle Radjiman Wediodiningratille, minkä jälkeen alkoi yhteistyö japanilaisten kanssa. Sukarnon aikaansaannokseksi luetaan romusha-työvelvollisuus sekä japanilaisia tukevat Peta- ja Heiho-joukot. Sukarno sai 10. marraskuuta 1943 kunniamerkin Japanin keisari Hirohitolta. Sukarto valittiin myös japanilaisten järjestämän Indonesian itsenäisyyskomitean BPUPKI:n johtajaksi. Sen tarkoituksena oli valmistella Indonesian itsenäisyyttä Japanin suojeluksessa. Yhdessä Muhammed Hattan kanssa Sukarno julisti Indonesian itsenäiseksi 17. elokuuta 1945 Japanin ilmoitettua antautumisestaan kaksi päivää aiemmin. Koska Sukarno oli hankkiutunut Indonesian itsenäisyyden saamiseksi Hollannista yhteistyöhön Muhammed Hattan tapaan japanilaisten kanssa, piti Hollannin hallitus häntä kollaboraattorina eikä ollut valmis tunnustamaan Indonesian itsenäisyyttä kuin YK:n turvallisuusneuvoston päätöksen edellyttämällä tavalla 27. joulukuuta 1948.

Demokraattisen alun jälkeen Sukarno julistautui elinikäiseksi presidentiksi, ja ajoi maansa 1960-luvulla lähelle konkurssia ja sotaan Malesian kanssa. Sukarnon Indonesiaan luomaa poliittista järjestelmää kutsuttiin ohjatuksi demokratiaksi. Hän menetti otteensa syksyllä 1965, jolloin Syyskuun 30. päivän liikkeenä tunnettu ryhmä yritti epäonnistunutta vallankaappausta. Kaappausyrityksen kukistanut ja sen varjolla massiiviset kommunisteihin kohdistuneet puhdistukset käynnistänyt kenraali Suharto sai pian tosiasiallisen vallan.[2] Kongressi erotti Sukarnon vuonna 1967 ja Suhartosta tuli virkaatekevä presidentti.[3]

Sukarno oli karismaattinen henkilö, ja naistenmies joka meni naimisiin kahdeksan kertaa. Hän oli loistava puhuja ja hyvä kiihottamaan kansanjoukkoja. Hänet tunnettiin erityisesti länsimaiden vastaisesta retoriikastaan. [2]