Suitsuke

Suitsuttaminen on Vanhan testamentin jumalanpalveluksesta periytyvä kristillinen tapa. Idän kirkossa suitsuttamista alettiin käyttää 400-luvulla ja läntisen kirkon piirissä kaksisataa vuotta myöhemmin. Se on käytössä etenkin katolisessa ja ortodoksisissa kirkoissa. Myös protestanttisissa kirkoissa, etenkin anglikaanisessa kirkossa suitsuttaminen on säilynyt käytössä lähes keskeytyksettä. Luterilaiset kirkot Ruotsissa ja USA:ssa ovat 1900-luvun lopulta alkaen ottaa tämän tavan uudelleen käyttöön jumalanpalveluselämässään. Martin Lutherille suitsuttaminen kuului jumalanpalvelustapana samaan ryhmään kuin kellojen soitto ja alttarikynttilöiden käyttö; se oli niin sanottu adiafora – vähemmän tärkeä asia. Myös Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on annettu ohjeita miten suitsuttaminen voi tapahtua.[1][2]

Läntisissä kirkoissa suitsuttamiselle jumalanpalveluksessa on kolme eri kohtaa: Jumalanpalveluksen alussa, evankeliumin lukemisen yhteydessä sekä ehtoollisosan aikana, ennen ehtoollisen viettämistä.

Suitsuttaminen tapahtuu yleensä siten, että pappi ottaa vasemmalla kädellä kiinni suitsuttimen ketjun päästä ja oikealla kädellä kiinni ketjusta noin puolivälistä tai lähempää kohti suitsuttimen astiaa. Heilauttamalla oikeaa kättään eteenpäin liturgi tekee pieniä heilautuksia suitsuttimella. Kun avustaja suitsuttaa, avustaja pitää kiinni oikealla kädellään suitsuttimen ketjun päästä ja heiluttaa suitsutinta pitkässä kaaressa edestakaisin.[2]

Ortodoksinen kirkko käyttää suitsuketta, joka on tehty puun pihkasta, johon on sekoitettu hajuaineita. Tämä suitsuke esiintyy pieninä palasina, jotka asetetaan erityisessä suitsutusastiassa olevan hehkuvan hiilen päälle. Suitsuke alkaa palaa ja kehittää hyväntuoksuista savua; varsinaisen suitsutuksen tekee pappi tai diakoni heiluttamalla suitsutusastiaa ristinmuotoisessa kuviossa edessään. Suitsutus kuvaa rukousta. Jumalanpalveluksissa suitsutetaan ikoneille, ikonostaasille ja kirkkokansaan päin. Suitsuttaminen kuuluu erityisen vahvasti eukaristian sakramentin toimittamiseen, kun ehtoollislahjoja valmistetaan ja pyhitetään. Suitsuttamisia tapahtuu palveluksen aikana useita.[3]

Erityisen paljon suitsuketta käytetään suuren paaston aikana sekä hautaus- ja muistopalveluksissa.

Sanalla "suitsuke" viitataan usein olibaanihartsiin: esimerkiksi Raamatussa (Matt. 2:11) mainittu suitsuke tarkoittaa olibaanihartsia ja todennäköisesti Boswellia sacra -puusta saatavaa, jota pidetään laadulta parhaana.[4]

Kiinassa käytettiin^milloin? suitsuketuoksuja lääketieteessä parantavana terapiana. Tuoksut luokiteltiin viiden elementin mukaan. Myöhemmin käytäntö levisi naapurimaihin. Erityisesti Japanissa tuoksujen käyttöä kehitettiin ja jalostettiin. Tuoksujen parantavia ominaisuuksia kuvataan lääkintää koskevassa kirjallisuudessa. Suitsukeopista tuli myös osa samuraikoulutusta. Kodō eli ”suitsukkeen tie” hiottiin huippuunsa Muromachi-kaudella (1336–1573). Nykyään toiminnassa on yhä kaksi suitsukekoulua: Oiyeryū ja Shinoryū. Shino-koulu noudattaa samuraiden perinteitä. Oiye-koulu noudattaa puolestaan runoilija Sanetaka Sanjonishin perinteitä.

Egyptissä suitsuke oli myös haluttua tavaraa, ja sitä haettiin kaukaa Puntin maasta.

Miellyttävän tuoksun ohella suitsukkeiden polttamisen on myös todettu vaikuttavan sisäilman laatuun heikentävästi ja olevan siten mahdollinen terveyshaitta.[5]

2. Kauan Sitten - Matka maailman historiaan (Kirja, kustantanut WSOY)

• Historiaa ja valmistustapoja (Arkistoitu – Internet Archive). Arno Forsius.
• Suitsukkeen historiaa, käyttötapoja, tuoksutyyppejä yms.. Suitsukekauppa.
• Burning Incense Is Psychoactive: New Class Of Antidepressants Might Be Right Under Our Noses. Science Daily 2008.