Suufilaisuus

Kuuluisa bagdadilainen uskonoppinut Al-Ghazali (1057–1111) loi pohjaa suufilaisuudelle, kun hän hylkäsi työnsä oppineita kouluttavassa madrasassa ja vetäytyi mystikko-askeetiksi. Hän katsoi, että madrasoiden opetuksella ei enää ollut yhteyttä ikuisen elämän tavoitteluun. [1] Uskonnolliseen virkamieskoulutukseen keskittyneet madrasat syntyivät 1000-luvulla seldžukkien valtakunnassa Lähi-idässä ja levisivät koko islamilaiseen maailmaan.[8] Mahdollisesti ne vaikuttivat siihen, että islamilainen papisto eli ulama virkamiehistyi, ja papiston asenne kehittyi elitistiseksi.[1]

1100-luvulta lähtien erityisesti Marokosta kehittyi suufilaisuuden keskus. 1400-luvulta lähtien maahan alkoi syntyi runsaasti suufilaisia veljeskuntia.[9]

Suufilainen veljeskunta eli tariqa rituaalisessa rukouksessa (dhikr)

Pian al-Ghazalin kuoleman jälkeen muslimit alkoivat perustaa miesryhmiä eli veljeskuntia, jotka ryhtyivät harjoittamaan uskontoa valitsemiensa johtajien ympärillä.[10] Toisinaan tällaiset ryhmät myös asuivat yhdessä. Näiden suufilaisten veljeskuntien toiminta palveli tavallisten ihmisten uskonnollisia tarpeita, ja niiden rituaalit ja opit poikkesivat usein virallisesta islamista. Suuria ristiriitoja kuitenkin vältettiin, ja uskonoppineet sietivät veljeskuntia, joiden kautta tavallinen kansa kuitenkin pysyi islamilaisessa kontrollissa. Myös islamin rajoja määrittelevässä Ammanin julistuksen lisäpöytäkirjassa 2005 vahvistettiin erikseen, että suufilaisuus ei ole uskosta luopumista.[11] Veljeskuntien mestarit muodostivat silti perinteisestä ulamasta poikkeavan oman luokkansa.[1]

Veljeskunniksi järjestyneessä muodossa suufilaisuus muuttui 1200-luvulla suurten joukkojen uskonnollispoliittiseksi liikkeeksi. Se edusti etenkin maaseudun ja heimoyhteisöjen vastarintaa kansasta etääntynyttä kaupunkilaista islamia vastaan.[12][13] Afrikassa suufilaiset veljeskunnat olivat tärkeitä islamin leviämisessä kauppakeskuksista maaseudulle.[14] Pohjois-Afrikassa pyhät miehet eli maraboutit olivat suufilaisia saarnaajia, Koraanin selittäjiä ja suufi-veljeskuntien johtajia, joilla oli maagisia voimia. [15] Heidän haudoistaan tuli usein pyhiinvaelluskohteita.[16][17]

Veljeskunnista käytetty arabialainen sana tariqa (arab. طريقة) tarkoittaa tietä ja muslimin hengellistä polkua välittömään tietoon Jumalasta. [18] Käsitettä suufilaisuus käytetään monenlaisista näkemyksistä ja käytännöistä, sillä veljeskuntia johtavat sheikit irtautuivat virallisesta islamista.[1] Kullakin veljeskunnalla oli omat rituaalinsa ja käytäntönsä. Jotkut suuntaukset olivat puhdasoppisia ja toiset lähes rajatapauksia.[14] Yksi radikaaleimmista suufilaisuuden muodoista on 1100-luvun lopulla vaikuttanut Qalandar-liike, jonka jäsenet arvostelivat avoimesti konservatiivista kulttuuria ja käyttäytyivät anarkistisesti.[19]

Suufilaisuuden piirissä syntyi opillista kirjallisuutta. Suufilaiset harjoittivat mystistä teologiaa ja siihen liittyviä tieteitä, mutta laiminlöivät muut, minkä takia suufilaisuus ei koskaan noussut hallitsemaan uskonoppineiden koulutusta madrasoissa.[1] Suufit hyväksyvät, tosin jossain määrin valikoivasti, šarian Jumalan lakina.[1]

Suufilaisuuteen kuuluu pyhimyshautojen palvonta.

Maaseutumaisen, tribalistisen islamin tunnusomaisin piirre on pyhimyskultti. [20] Pyhimykset eli englantilaisittain derviššit ja ranskalaisittain maraboutit ovat kunnioitettuja pyhiä miehiä, itsensä nimittäneitä saarnaajia, suufi-veljeskuntien johtajia, Koraanin opettajia tai vaeltavia askeetteja.[2] Maraboutien voima perustui siihen, että heillä oli baraka eli yliluonnollinen voima, joka teki heistä pyhimyksiä. He olivat myös profeetta Muhammedin jälkeläisiä eli šarifeja.[15] Afrikkalainen suufilaisuus ilmeni pyhimyskulttina, joka keskittyi kuolleiden maraboutien haudoille sekä veljeskuntina, jotka olivat jakautuneet loošeiksi.[17]

Pyhimysten rooliin kuuluu erilaisia tehtäviä, kuten tärkeiden kokousten ja sopimusten valvominen. Yksi tehtävä on toimia islamilaisen identifikaation välineenä lukutaidottomille paimentolaisille. Pyhimykset herättävät uskonnollista tietoisuutta tunnevaltaisesti ilman kaupungeissa elävien uskonoppineiden kirjasivistyksen keinoja. Puritanismin ja oppineisuuden sijaan suufilaisuudessa korostuu iloisuus ja juhla. [20]

Suufilaisuus ei ole pasifismia. Suufilainen mystikkofilosofi Al-Ghazali kehitti 1000-luvulla ajatusta "sisäisestä" tai "suuremmasta" jihadista. Se oli henkistä kamppailua, joka kuitenkin yhtä lailla oli valmistautumista sodankäyntiin siinä kuin itsensä sisäiseen kehittämiseen.[21] Suufilainen oppinut Ibn Arabi (k. 1240) korosti vastaavasti jihadia henkisenä kilvoitteluna, jonka yhtenä muotona oli taistelu Jumalan tiellä uskottomia vastaan.[22]

Henri Bromsin mukaan suufilainen rakkausmystiikka keksittiin Persiassa, missä melkein kaikki runoilijat olivat suufeja, esimerkkinä Jalal al-Din Muhammad Rumi. Rakkaudella oli tärkeä asema tiedon tikapuina Koraanin jäädessä sivuun. Laulettiin viinistä, mutta tarkoitettiin suufiklassikoiden kiellettyä tietoa.[23]

Suurmogulien valtakunnan myötä persialainen kirjallisuus ja suufilaisuus siirtyivät myös Intiaan, missä suufilainen rakkausmystiikka sai innostuneen vastaanoton.[23] Intialaisessa islamissa fakiirit olivat suufilaisia askeetteja.[24] Intiassa suufilaisuutta edustavat myös esimerkiksi Amir Khusron runous ja qawwali-musiikki.[25]

Antropologi Ernest Gellner katsoo, että uskonnot ilmenevät usein kahdessa muodossa, oppineena ja kansanuskona. Oppineisuudessa korostuu puritanismi ja oikeaoppisuus, kansanuskossa eläytyvä ja ekstaattinen kokemus. Gellner viittaa David Humen teoriaan heiluriliikkeestä, jossa uskonnollisuus siirtyy polyteismista monoteismiin ja palaa polyteismiin, kun ihmiset tarvitsevat konkreettisia välittäjiä ihmisen ja jumalan välille. Pakanuskontojen jumalsankarit, katolisen kristinuskon pyhimykset ja islamilaisen suufilaisuuden dervissit ja maraboutit ovat tällaisia välittäjiä ja vastaavat siinä suhteessa toisiaan. [26]

• Al-Ghazali
• Muhyiuddin Muhammad Ibn `Arabi
• Qalandar-liike
• Jalal al-Din Muhammad Rumi
• Amir Khusron

• Dhikr

• Bennison, Amira K.: The Great Caliphs. The Golden Age of the Abbasid Empire. I.B. Tauris, 2011. ISBN 978-1-84885-976-0. (englanniksi)
• Broms, Henri: Saudisamppanjaa. Suomalaisena islamin maailmassa. Terra Cognita, 2003. ISBN 952-5202-68-2.
• Geertz, Clifford: Islam Observed, Religious Development in Morocco and Indonesia. The University of Chicago Press, 1968. ISBN 0-226-28511-1.
• Gellner, Ernest: Muslim Society. Cambridge University Press, 1981. ISBN 978-0-521-27407-4.
• Hämeen-Anttila, Jaakko: Jumalasta juopuneet: Islamin mystiikan käsikirja. Helsinki: Basam Books, 2002. ISBN 952-9842-61-9.
• Hämeen-Anttila, Jaakko: Todellisuuden maailmat: Runoja ja proosaa islamin mystikoilta. Helsinki: Basam Books, 2002. ISBN 952-9842-62-7.
• Lapidus, Ira, M.: ”Tribes and State Formation in Islamic History. Teoksessa: Philip S. Khoury & Joseph Kostmer (toim.)”, Tribes and State Formation in the Middle East. University of California Press, 1990.
• Maristo, Joonas & Sergejeff, Andrei (toim.): Sanasto. Teoksessa: Aikamme monta islamia, s. 317–323. Gaudeamus, 2015. ISBN 978-952-495-371-9.
• Robinson, David: Muslim Societies in African History. Cambridge University Press, 2011 (1. painos 2004). ISBN 978-0-521-53366-9. (englanniksi)
• Watt, William Montgomery: Islam and the Integration of Society. Routledge, 1961.

• Arberry, A. J.: Sufilaisuus: Kuvaus islamin mystikoista. (Sufism: An Account of the Mystics of Islam, 1950.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Espoo: Biokustannus, 1995. ISBN 951-9413-60-X.
• Hallenberg, Helena & Perho, Irmeli: Heijastuksia valosta: Mystikkojen islam. Helsinki: Palmenia: Helsinki University Press, 2008. ISBN 978-951-570-736-9.

• Kristinusko, sufilaisuus ja zarathustralaisuus leviävät (Arkistoitu – Internet Archive). Turun Sanomat 21.5.2004.
• Annemarie Schimmel: Mystical Dimensions of Islam. The Universit y of North Carolina Press, 1975. Teoksen verkkoversio (viitattu 12.7.2022).