Sudenkorennot

Sudenkorennot (Odonata) on hyönteisten lahko ja yksi vanhimmista nykyisin esiintyvistä hyönteislahkoista. Lajeja tunnetaan yli 5 700.

Sudenkorennot
Merisinikorentonaaras (Orthetrum cancellatum)
Merisinikorentonaaras (Orthetrum cancellatum)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumalliset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Alajakso: Kuusijalkaiset Hexapoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Alaluokka: Siipikantaiset Pterygota
Ylälahko: Odonatoptera
Lahko: Sudenkorennot
Odonata
Fabricius, 1792
Alalahkot
Katso myös

  Sudenkorennot Wikispeciesissä
  Sudenkorennot Commonsissa

Sudenkorennot ovat hyönteiseksi suurikokoisia petoja, jotka syövät pääosin muita hyönteisiä.[1]

Luokittelu ja lajit

Sudenkorennot jaetaan kahteen alalahkoon, hentosudenkorentoihin (Zygoptera) ja aitosudenkorentoihin (Anisoptera). Aiemmin tunnetun Anisozygoptera-alalahkon kaksi lajia luetaan nykyisin aitosudenkorentoihin. Hentosudenkorennot ovat yleensä pieniä, ja niiden molemmat siipiparit ovat samanlaisia. Aitosudenkorennot ovat suurempia kuin hentosudenkorennot, ja niiden takasiivet ovat tyviosasta etusiipiä leveämmät.[2]

Sudenkorentoja on koko maailmassa runsaat 5 700 lajia. Tropiikista löydetään vuosittain kymmeniä uusia lajeja, ja joidenkin arvioiden mukaan lajeja voi olla kaikkiaan yli 7 000.[2]

Suomessa on tavattu vuoteen 2020 mennessä 63 sudenkorentolajia.[3] Etelä-Suomessa lajimäärä on suurin, mutta 14 lajia elää Suomen käsivarressa saakka. Suomen lajisto on kasvanut 2000-luvulla monella lajilla.[4]

Kehitys ja fossiilit
Sudenkorennon fossiili jurakaudelta.

Sudenkorennot ovat yksi vanhimmista hyönteisryhmistä. Niiden kantamuotoja on fossiililöytöjen perusteella esiintynyt jo noin 325 miljoonaa vuotta sitten. Meganeuridae-heimon sudenkorentojen siipien kärkiväli oli peräti yli 70 senttimetriä, mikä tekee niistä suurimpia koskaan maapallolla todistettavasti eläneitä hyönteisiä.[2]

Sudenkorentojen lahko on hyvin edustettuna fossiiliaineistossa. Nykyiset sudenkorentoryhmät esiintyvät jura- ja liitukautisista kerrostumista eteenpäin. Mutta niitä edeltäneiden, sittemmin sukupuuttoon hävinneiden Protozygoptera-, Archizygoptera-, Protanisoptera- sekä Triadophlebiomorpha-alalahkojen lajistoa tunnetaan aina triaskaudelta saakka. Sudenkorentojen fossiilit ovat lähes aina kiviaineksessa ja eräät löytyneet yksilöt ovat hyönteisjäänteiksi harvinaisen hyvin säilyneitä. Sen sijaan meripihkoista sudenkorentojen jääneitä on löydetty vain harvakseltaan ja silloinkin yleensä siipien kappaleita.[5]

Elinympäristöt

Sudenkorennot elävät erilaisten vesistöjen äärellä, kuten virtaavissa vesissä, soilla, lammissa, järvissä ja merenrannoilla. Ne suosivat runsaskasvustoisia paikkoja. Joitain lajeja tavataan monenlaisten vesien ääriltä. Eniten lajeja Suomessa esiintyy puhtaiden jokien ja metsäpurojen varsilla sekä pienillä lammilla. Muualla Euroopassa sudenkorentoja esiintyy myös seisovissa vesissä.[6]

Sudenkorennon toukka elää vedessä. Se nousee kuoriutumaan kasvistoon lähelle vesirajaa tai veden päällä, mutta joskus se voi kävellä monta metriä maalla ennen kuin se löytää hyvän paikan kuoriutua.[7]

Nuoret aikuiset sudenkorennot lentelevät ja saalistavat kauempana rannasta metsäaukioilla ja metsäteillä, pihoilla ja muilla aurinkoisilla paikoilla. Etenkin suurikokoiset lajit voivat lentää kilometrienkin päähän kuoriutumispaikaltaan veden ääreltä. Ne palaavat rannoille tullessaan sukukypsäksi.[8]

Yönsä sudenkorennot viettävät piilossa saalistajilta kasvustossa, kuten rannan heinikossa tai puussa.[8]

Jotkin lajit, kuten ruskohukankorento, vaeltavat aika ajoin suurissa parvissa.[9]

Anatomia
Merisinikorentokoiras

Suurimmat sudenkorennot elävät Etelä- ja Keski-Amerikassa. Megaloprepus coerulatus -naaraan siipien kärkiväli voi olla jopa 18–19 senttimetriä, ja Mecistogaster lucretia -koiraan ruumis voi olla 16 senttimetriä pitkä. Suomen korennoista suurin siipien kärkiväli on isokorennolla, 12 senttimetriä, ja pisin ruumis purokorennolla, 8,5 senttimetriä. Maailman pienimmillä sudenkorennoilla siipien kärkiväli on vain 1,8 senttimetriä.[10]

Sudenkorennon pää ja verkkosilmät.

Sudenkorennon ruumis koostuu päästä, keskiruumiista ja takaruumiista.[11] Pää on suuri ja liikkuva, ja verkkosilmillään sudenkorento näkee kaikkiin suuntiin, parhaiten kuitenkin eteen ja ylös. Kolmella pistesilmällään sudenkorento havaitsee valon voimakkuuden muutoksia. Sudenkorento näkee liikkuvan saaliin jo kaukaa ja vähäisessä valossa. Myös sudenkorennon värinäkö on hyvä, ja se näkee myös ultraviolettivaloa.[10]

Sudenkorennolla on lyhyet tuntosarvet, joissa on 5–7 jaoketta. Sillä on vahvat leuat saaliinsa pureskeluun. Paritellessaan koiras kiinnittyy naaraan selkäpuolella olevaan kaulukseen. Raajoissa on vahvat kynnet, joilla sudenkorento tarttuu saaliiseensa. Se käyttää jalkojaan myös silmien puhdistamiseen. Sudenkorento ei juurikaan kävele.[12]

Sudenkorennon neljä siipeä ovat kookkaat, ja niissä on vahva siipisuonitus. Etureunojen kärkiosissa on siipitäplät ja keskikohdissa siipisolmut.[12]

Sudenkorennolla on pitkä ja usein värikäs takaruumis, joka koostuu kymmenestä jaokkeesta. Koiraan paritteluelimet ja sukuaukko sijaitsevat takaruumiin vatsapuolella. Naaraan sukuaukko sijaitsee takaruumiin vatsapuolella ja munanasetin lähellä takaruumiin kärkeä. Eri lajeilla on niin erilaiset perälisäkkeet ja kaulus, että ne eivät yleensä kykene parittelemaan keskenään.[12]

Useimpien sudenkorentolajien koiras ja naaras ovat erivärisiä. Monella lajilla yksilön väri muuttuu iän myötä: esimerkiksi litteähukankorennon ja merisinikorennon koiraan ruumiin väri vaihtuu keltaisesta siniseksi. Koiraan väri voi muuttua myös ilman lämpötilan mukaan. Naaraat muuttuvat usein iän myötä tummemmiksi tai koiraan värisiksi.[13]

Lentäminen

Sudenkorento on taitava lentäjä, minkä ansiosta se kykenee pyydystämään lennosta muita hyönteisiä. Eri lajit lentävät hiukan eri tavoin. Aitosudenkorennot ovat parempia lentäjiä kuin hentosudenkorennot. Suomalaiset aitosudenkorennot voivat lentää 30–40 kilometrin tuntinopeudella ja hentosudenkorennot enintään 10 kilometriä tunnissa. Sudenkorento pystyy liikuttamaan siipiparejaan toisistaan riippumatta. Sudenkorennot pystyvät tekemään silmukoita, pysäyttämään lentonsa äkkinäisesti kovasta vauhdista ja kiihdyttämään nopeasti. Sudenkorento voi myös leijua paikallaan, sekä taaksepäin. Pystyäkseen lentämään sudenkorennon ruumiinlämmön täytyy olla riittävän korkea. Se kehittää lämpöä räpyttelemällä siipiään ennen lentoonlähtöä, kuten mehiläisetkin.[14]

Reviirikäyttäytyminen

Monen sudenkorentolajin koiraat pitävät reviiriä. Ne kohtaavat silloin eniten naaraita, ja naaraat myös suosivat niitä koiraita, joilla on reviiri. Reviiri voi olla veden päällä kelluva mätäs tai pitkähkö rantakaistale. Koiras päivystää asemapaikallaan ja ajaa muut koiraat pois reviiriltään. Ukonkorennot hallitsevat reviiriään kiertämällä samaa lentoreittiä. Neidonkorennoilla kahden koiraan välinen reviiritaistelu voi kestää jopa tunnin.[15]

Elinkaari

Elinikä

Hentosudenkorennot elävät usein vain joistakin päivistä jokuseen viikkoon, mutta isot ukonkorennot voivat elää kuukausia, mikäli saalistajat, ravinnonpuute tai huono sää eivät niitä tapa. Monet lämpimien alueiden lajit voivat elää useita kuukausia, mutta niillä on usein aestivaatio eli kesälepo. Suomalaisista lajeista isot ukonkorennot ovat pitkäikäisimpiä, mutta idänkirsikorento on ennätys alallaan: keijukorentoihin kuuluvat kirsikorennot (Sympecma) kuoriutuvat syyskesällä, talvehtivat aikuisina ja lisääntyvät vasta talvehtimisen jälkeisenä keväänä. Toukkakehitys kirsikorennoilla on nopea ja vie vain pari kuukautta, keväällä (huhti-kesäkuussa) munitut munat kuoriutuvat jo saman vuoden heinä-elokuussa.

Parinvalinta ja parittelu
Parittelevia sudenkorentoja sydämen muotoisessa parittelurenkaassa. Yllä koiras, alla naaras.

Kuoriuduttuaan sudenkorento lentää neitsytlennon ja poistuu syntymäpaikkansa läheisyydestä muutamiksi päiviksi ruokailemaan ja vahvistumaan. Matka voi olla joistain kymmenistä senteistä aina kilometreissä mitattaviin matkoihin asti. Koiraat palaavat lopulta lisääntymispaikoille odottamaan naaraita. Tällöin useiden lajien koirailla on voimakkaita reviiritaipumuksia ja ne taistelevat aggressiivisesti muiden koiraiden kanssa.[16]

Joillakin lajeilla ja suvuilla esiintyy erilaista kosioriittikäyttäytymistä, mutta usein parittelun alku on suhteellisen yksinkertainen prosessi, jossa koiras yksinkertaisesti ottaa naaraan kiinni. Koiras ottaa naaraan keskiruumiista kiinni jaloillaan ja tarttuu sen niskaan perälisäkkeellään, jolloin muodostuu niin sanottu tandem-asento. Ennen parittelua tai tandemin aikana koiras siirtää spermaansa takaruumiin päässä olevista testiksistä takaruumiinsa tyvessä olevaan paritteluelimeen. Naaras puolestaan ottaa koiraan sperman oman takaruumiinsa kärjellä vastaan, jolloin naaras ja koiras muodostavat sydämen muotoisen parittelurenkaan. Hedelmöityttyään naaras irrottaa oman takaruumiinsa kärjen koiraan takaruumiin tyvestä. Parittelu voi kestää muutamasta sekunnista useampaan tuntiin.[17]

Joidenkin lajien koiraat kykenevät poistamaan toisten koiraiden sperman naaraan sisältä. Azoreilla elävän Ischnura hastata -lajin naaras kykenee tuottamaan jälkeläisiä partenogeneettisesti, eli tulematta koiraan siittämäksi.[17]

Muninta
Veteen muniva sudenkorento, selässään koiras.

Naaras alkaa munia pian parittelun jälkeen. Munissa on pieni reikä, josta koiraan sperma pääsee sisään juuri ennen munintaa. Naaras painaa munanasettimellaan munansa kasviin tai puunkappaleeseen tai tiputtaa munansa veteen tai kosteaan maahan. Moni hentosudenkorentonaaras laskeutuu kokonaan veden alle munimaan. Munia voi olla joillain lennosta munivilla lajeilla jopa 2 000 kappaletta. Munien koko vaihtelee puolesta millimetristä 2,5 millimetriin.[18]

Monen lajin koiraat jäävät muninnan ajaksi tandem-asentoon naaraan kanssa, jotta muut koiraat eivät pääse tulemaan väliin. Jotkin koiraat vartioivat munintaa lähietäisyydeltä. Joidenkin lajien naaraat munivat yksinään.[18]

Munavaihe kestää yleensä muutaman viikon. Keijukorentojen ja syyskorentojen munat talvehtivat.[18]

Toukkavaihe
Sulkakoipikorennon toukka.

Munasta kuoriutuu esitoukka eli prolarva. Tämä vaihe kestää vain muutaman minuutin. Tultuaan ulos munankuoresta parimillinen toukka hakeutuu heti veteen, ellei se jo ole siellä.[19]

Sudenkorennon toukkavaihe kestää keskimäärin pari vuotta. Pohjoisessa toukkavaihe voi kestää jopa kuusi vuotta, mutta tropiikin lajeilla voi olla 7–8 sukupolvea vuodessa. Eri lajien toukat ovat erinäköisiä ja rakenteeltaan erilaisia. Ne luovat nahkansa 8–18 kertaa.[19]

Toukat kykenevät ottamaan hapen suoraan vedestä, joten niiden ei tarvitse käydä veden pinnalla hengittämässä. Toukka hengittää kiduksilla: hentosudenkorennoilla on ulkoiset kidukset takaruumiin kärjessä, aitosudenkorentojen kidukset ovat peräsuolen sisällä.[19]

Toukat syövät monenlaisia pikkueläimiä ja elävät vesikasvien seassa tai pohjassa. Toukan pään alapinnalle on kehittynyt monimutkainen nestepaineella toimiva pyyntinaamari, joka sinkoutuu toukan havaitessa saaliin eteenpäin. Naamari palaa sitten pään alle ja toukka syö saaliinsa.[19]

Kuoriutuminen
Sudenkorennon kuoriutuminen.

Sudenkorennon muodonmuutos on vaillinainen, sillä siihen ei kuulu kotelovaihetta. Kuoriutumisvalmis toukka lopettaa syömisen, etsiytyy pois vedestä sopivalle alustalle kuten ruo’onpätkälle, ja kuoriutuu. Kuoriutumisia tapahtuu eniten aamuisin. Toukkanahka halkeaa ja esiin ryömii nuori, kostea, pehmeä ja ryppyinen korento. Kuoriutuminen on vaarallista, ja jopa yli neljäsosa korennoista kuoleekin juuri tässä vaiheessa, sillä ne ovat pitkän aikaa esillä ja lentokyvyttömiä. Huonolla säällä tapahtuu myös epäonnistuneita kuoriutumisia, ja korento kuolee. Vastakuoriutunut sudenkorento pumppaa siipensä ja takaruumiinsa suoriksi ja tekee lyhyen neitsytlennon suojaan vihollisilta.[20]

Ravinto ja saalistaminen
Saalista kantava sudenkorento.

Sudenkorennot syövät monipuolisesti erilaisia hyönteisiä, kuten kärpäsiä, paarmoja, hyttysiä, kirvoja ja perhosia, joskus myös itseään pienempiä sudenkorentoja. Kookkaammat lajit voivat pyydystää myös sammakoita, hämähäkkejä ja kolibreja. Sudenkorento syö yhdessä päivässä ravintoa vähintään viidesosan omasta ruumiinpainostaan. Sateisella ja kylmällä säällä sudenkorento ei pysty lähtemään saalistuslennolle.[21]

Sudenkorento voi havaita saaliin suurilla verkkosilmillään jopa 20 metrin päästä.[12] Löydettyään sopivan saaliin korento lentää saalista kohti ja nappaa sen raajojensa muodostamaan koriin.[16]

Sudenkorento voi seurata ihmistä ja pyydystää ihmisen pään ympärillä lentäviä hyönteisiä. Sudenkorennot eivät ole myrkyllisiä, mutta niiden purema tuntuu nipistyksenä.[21] Sudenkorennot ovat ihmiselle hyödyllisiä, koska ne saalistavat ravinnokseen tuholaisiksi katsottuja hyönteisiä, kuten hyttysiä ja paarmoja.[1]

Aitosudenkorennoilla on karkeasti ottaen kaksi erilaista saalistustekniikkaa: partiointi ja väijyminen. Ukonkorennot, kiiltokorennot ja purokorento ovat tyypillisiä partioijia, jotka lentävät pitkään ja usein tiettyä reittiä, pyydystäen tältä hyönteisiä ja etsien saalista. Varsinaiset sudenkorennot ovat väijyjiä: ne istuvat jollain hyvällä tähystysalustalla ja sinkaisevat sieltä saaliinsa perään, palaten sitten takaisin. Usein korentojen keskinäinen "kisailu" onkin juuri tappelua reviiristä tai hyvästä tähystyspaikasta. Hentosudenkorennot saalistavat pikkuhyönteisiä ja muita selkärangattomia niin lennosta kuin kasveiltakin; ne ovat aitosudenkorentoja huonompia lentäjiä ja liikkuvat usein vain lyhyitä matkoja.

Uhat

Kalat, vesilinnut ja sammakot syövät sudenkorennon munia ja toukkia. Muniessaan veden pinnan alla sudenkorento voi joutua kalojen ja muiden saalistajien ravinnoksi. Lentäessään sudenkorentoja saalistavat linnut. Myös sammakot saalistavat sudenkorentoja. Sudenkorentoja tarttuu myös hämähäkkien seitteihin ja kihokkeihin.[22]

Uhanalaisuus ja suojelu

Maailman sudenkorentolajeista kymmenesosaa pidetään uhanalaisena, Euroopan lajeista jopa joka toista.[23]

Vuoden 2000 luokituksen mukaan Suomen lajeista neljä on uhanalaisia. Sudenkorentoja uhkaavat Suomessa erityisesti vesistöjen rakentaminen, likaantuminen ja rehevöityminen. Sudenkorentoja suojellaan suojelemalla niiden elinympäristöjä, kuten kirkasvetisiä puroja ja jokia, suolampia ja soita sekä järvien ja meren runsaskasvustoisia lahtia.[23]

Osa lajeista on rauhoitettu EU-direktiivillä ja niiden kiinni ottaminen sekä lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kiellettyä. Rauhoitetut lajit Suomessa ovat viherukonkorento, kirjojokikorento, lummelampikorento, sirolampikorento ja täplälampikorento.[24]

Sudenkorennot ja ihminen

Eurooppalaisessa ja suomalaisessa kansanperinteessä sudenkorentojen on uskottu tuovan pahaa tullessaan. Niiden on esimerkiksi uskottu ompelevan ulkona nukkuvan silmät umpeen tai puhkaisevan ne, ja ihmisen yli lentävän sudenkorennon on uskottu aiheuttavan hänelle onnettomuuden. Sudenkorennon nimet eri kielissä heijastavat niitä kohtaan tunnettua pelkoa – suden lisäksi ne on nimetty muun muassa lohikäärmeen (engl. dragonfly) ja noidan värttinän (ruots. trollslända) mukaan. Sudenkorentojen erikielisissä lempinimissä esiintyy lisäksi usein paholainen. Vähemmän uhkaavia ovat sudenkorentojen monet naiseuteen ja neitseellisyyteen viittaavat lajinimet.[25]

Japanissa sudenkorentoja on aina arvostettu suuresti, ja sudenkorento on yksi Japanin symboleista. Japanissa ja Kiinassa sudenkorentoja on käytetty lääkkeenä, ja monissa trooppisissa maissa niitä ja niiden toukkia käytetään ravinnoksi. Suomessa ukonkorento esiintyi viiden markan kolikossa. Moni helikopterimalli on nimetty sudenkorennoksi.[25]

Suomessa tavatut sudenkorentojen alalahkot ja heimot
Tytönkorentoihin kuuluva keihästytönkorento on mahdollisesti Suomen yleisin sudenkorentolaji. Kuvassa koiras.[26]

[27]

Lähteet
  • Karjalainen, Sami: Suomen sudenkorennot. Tammi, 2010. ISBN 978-951-31-5425-7.

Viitteet
  1. What Do Dragonflies Eat? Dragonly Site
  2. Karjalainen 2010, s. 15.
  3. Jarmo Huhtanen: Suomesta löytyi täysin uusi sudenkorentolaji Helsingin Sanomat. 15.9.2020. Viitattu 15.9.2020.
  4. Karjalainen 2010, s. 15–17.
  5. Penney D. & Jepson J. E.: Fossil Insects: An introduction to palaeoentomology. Siri Scientific Press, 2014. ISBN 978-0957453067. s. 97–101
  6. Karjalainen 2010, s. 48–51.
  7. Karjalainen 2010, s. 38, 44.
  8. Karjalainen 2010, s. 47.
  9. Karjalainen 2010, s. 53.
  10. Karjalainen 2010, s. 20.
  11. Jason Sabet-Peyman: Introduction to the Odonata 2000. University of Berkeley. Viitattu 23.1.2012.
  12. Karjalainen 2010, s. 21.
  13. Karjalainen 2010, s. 55.
  14. Karjalainen 2010, s. 22–23.
  15. Karjalainen 2010, s. 29.
  16. Judi Manning: Dragonfly (Order Odonata) (Arkistoitu – Internet Archive) 1997 Owashtanong Islands Audubon Society.
  17. Karjalainen 2010, s. 31–33.
  18. Karjalainen 2010, s. 35–37.
  19. Karjalainen 2010, s. 38–41.
  20. Karjalainen 2010, s. 43.
  21. Karjalainen 2010, s. 25.
  22. Karjalainen 2010, s. 26–27.
  23. Karjalainen 2010, s. 19.
  24. Rauhoitetut lajit Finlex
  25. Karjalainen 2010, s. 209–210.
  26. Karjalainen 2010, s. 79.
  27. Suomessa esiintyvät sudenkorentolajit

    Aiheesta muualla

     

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.