Subliimi

Subliimi-käsitteen syntyminen liittyy uuden ajan murrokseen ja se tuotiin kauneuskeskusteluun mukaan 1700-luvun alussa. Sitä ennen subliimia oli käytetty tyyliä kuvaavana terminä antiikin ajalta olevassa tyylitutkielmassa Perì hýpsous. Teoksen nimi kääntyy kirjaimellisesti ”korkeasta” ja se käsittelee tyyliä jota voisi sanoa korkealentoiseksi. Toisinaan sen merkitys vivahtaa voimakkaaseen, intensiivisen suureen tai valtavaan.[6] ”Korkea” on käännetty latinankielessä subliimiksi, jota on käytetty myös muiden kielten käännöksissä[7]. Se ei vastaa kuitenkaan nykyaikaista subliimi-käsitettä[8]. Tutkielma kirjoitettiin todennäköisesti ensimmäisellä vuosisadalla jaa. Kirjoittajasta ei ole päästy yksimielisyyteen, mutta häntä kutsutaan yleisesti Pseudo-Longinukeksi. Tutkielman vaikutus myöhempien aikojen taideteorioihin on kuitenkin ollut huomattava 1500-luvulta alkaen, jolloin se julkaistiin ensimmäisen kerran painettuna. 1800-luvulle saakka se leimasi kaikkea esteettistä keskustelua.[9]

Grosser Mythen, Schwyzissä, Sveitsin Alpeilla. Brittiläiset grand tour -matkaajat kirjoittivat subliimista 1600- ja 1700-luvuilla, kuvaten aluksi luonnon kohteita subliimeina.

1700-luvulla koettiin suuria muutoksia estetiikan historiassa, kun kauneuskeskusteluun tuotiin lisää uusia elämyskäsitteitä, sekä kehitettiin teorioita ihmisen sielullisista kyvyistä. Uusiksi käsitteiksi tulivat mukaan muun muassa subliimi ja pittoreski. Kauneuden lähialueiden mukaan tuominen voidaan nähdä joko kauneuden hajottamisesta osiin tai sen täydentämisenä lisäkäsittein. Se johti rikkaampiin ja asiantiloja paremmin kuvaaviin teorioihin, mutta samalla monimutkaisti ja epäyhtenäisti niitä.[10] Voimakkaimmaksi näistä uusista käsitteistä kasvoi ajan myötä juuri subliimi.[11]

Subliimi nousi yleisen keskustelun aiheeksi, kun 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa eräät englantilaiset matkailijat kirjoittivat kokemuksiaan Grand Tour -matkoiltaan. Grand Tour oli rikkaiden nuorten miesten tekemä pitkäkestoinen matka Englannista Ranskaan, Alppien yli Italiaan ja takaisin. Muun muassa Anthony Ashley Cooper (eli lordi Shaftesbury), John Dennis ja Joseph Addison matkustivat Alppien yli ja kuvailivat kirjoituksissaan sen herättämiä tuntemuksia. He kertoivat siellä kokemistaan kauhun, sopusoinnun ja epätoivon tunteista, jotka kaikki tuntuivat oudon nautinnollisilta. Kirjoittajat eivät käyttäneet subliimi-sanaa yksimielisesti, vaan omia laatusanojaan kuvauksissaan. Elämykset olivat näissä kirjoituksissa enemmänkin visuaalisia, kuin antiikin ajan retorisia. Jo 1700-luvun puolessa välissä puhe subliimista oli muodikasta.[12]

Addison käsitteli The Spectator -lehdessä näitä kokemuksia, varsinkin kirjoituksessaan Pleasures of the Imagination.[13]

Joseph Wright, Vesuvius purkautuu, 1774.

Irlantilainen Edmund Burke yhdisti ensimmäisenä teorian subliimista erottaen sen omaksi kategoriaksi kauneudesta. Edellä mainittuja matkakirjoituksia ja niiden innoittamaa runoutta pidetään alkusysäyksenä Burken tutkimukselle subliimista. Hänen kauneutta ja subliimia käsittelevä teoksensa A Philosophical Enquiry Into The Origin Of Our Ideas Of The Sublime And Beautiful julkaistiin vuonna 1757. Burken mukaan ”subliimi on nautinnollinen tunne, mielihyvää, joka syntyy pystyessämme tarkkailemaan kauhistuttavaa asiaa ilman että se on suoraan vaaraksi itsellemme”.[14] Eli subliimi syntyy voidessamme tarkkailla pelottavaa ilmiötä turvallisen välimatkan päästä. Tutkielmassaan hän nostaa esiin myös muita asioita, jotka saavat aikaan subliimin kokemuksen, kuten valtavat ja äärettömät asiat, mutta näissä kaikissa hän näkee pelon tunteen olevan mukana jollain tavoin. Tämä ajatus on synnyttänyt niin sanotun pelkoteorian.

Burke eritteli subliimin ihmisessä aiheuttavia tunteita. Hänen mukaansa suurin subliimin aiheuttama tunne on hämmästys (astonishing), joka täyttää ihmismielen kokonaan. Tässä hämmästyksessä on mukana jonkin verran kauhun tunnettakin. Muita vähäisempiä subliimin aiheuttamia vaikutuksia on ihailu (admiration), palvonta (reverence) ja kunnioitus (respect).[15]

Viviano Codazzi, Rooman Pietarinaukio, noin 1630. Kant viittasi Pietarinaukioon "suurenmoisena" käyttäen sanaa kohteista, jotka tuottavat sekä kauniin että subliimin tunteita.

Immanuel Kant kehitti Burken esittämää subliimin teoriaa. Kantin mukaan ylevä on kohottava tunne, kun pystymme järkemme avulla pääsemään eroon valtavuuden ahdistavuudesta. Tuolloin olemme yhteydessä järkemme kautta tuonpuoleiseen todellisuuteen, ja pystymme muodostamaan mielikuvia yhä mahtavammista ilmiöistä. Sen takia suurin ja vahvinkin subliimin syy on mitätön, eikä se voi lannistaa ihmistä. Kantin teoria vaatii uskoa yliluonnolliseen todellisuuteen.[16] Se poikkeaa myös Kantin yleisesteettisestä teoriasta. Kauniin kohdalla Kant nojautuu makuun ja tunteeseen, mutta ylevän kohdalla järkeen.[17]

Kant jakoi subliimin matemaattiseen ja dynaamiseen. Matemaattinen ylevä liittyy kokoon. Se syntyy ilmiön ylittäessä mielikuvituksemme edellytykset, esimerkiksi tähtitaivaan valtavuuden. Dynaaminen subliimi perustuu voimaan. Jokin mielletään pelottavaksi – voimakkaaksi tai uhkaavaksi – kuitenkin niin ettei sitä pelätä, vaan ainoastaan ajatellaan vastarintamme olevan turhaa.[18]

Goethe, Via Mala, 1788.

Saksalaisessa idealismissa ja romantiikassa subliimista tuli keskeinen 1800-luvulla.[11] Subliimi sai näissä spekulatiivisen filosofian teorioissa idealistisia muotoja. Filosofit korostivat teorioissaan äärettömyyden ainesta, eli rajattomuutta ja tyhjentämättömyyttä.[19]

Tämän ajan tunnettuja filosofeja ovat Friedrich von Schelling, G. W. F. Hegel ja Friedrich Vischer. Schellingin mukaan subliimi on äärettömän sisältyminen äärelliseen. Hegelin mukaan subliimi on aatteen yritys ilmaista koko äärettömyyttään. Vischerin mukaan subliimin suhde ilmiöön on kielteinen, kamppaileva, eli se ei sulaudu siihen kuten kauniissa.[20]

Subliimin kokemuksen henkisestä prosessista on oltu eri mieltä. Edmund Burke esitti subliimin pohjalla olevan aina jonkinlainen pelko. Kaikki eivät kuitenkaan ole olleet samaa mieltä tästä niin sanotusta pelkoteoriasta. Eräät esteetikot, kuten Gustav Fechner, Theodor Lipps ja Johannes Volkelt, hylkäsivät kokonaan pelon subliimin aiheuttajana. Heidän mielestään pelolla, eikä ylipäätään millään mielipahalla ei ole tekemistä ylevän kokemuksen kanssa. Subliimi on ainoastaan mielihyvää aiheuttava, kohottava, kokemus.[1] Volkeltin mukaan mielipahan tunne ylevän pohjana on jopa estetiikan taru. Ylevään kuuluva itsetunnon kohoaminen saattaa tosin esiintyä aikaisemman mielipahantunteen vastavaikutuksena, mutta se ei ole välttämätöntä kyseiselle tunnelmalajille.[21] Esimerkiksi K. S. Laurila halusi selittää pelon pois ja korvata sen muilla mielipahan käsitteillä, kuten ahdistavalla, masentavalla ja nujertavalla.[22].

Joidenkin mielestä pelko tai mielipaha on ollut ensin kokijalla, mutta ne voitettuaan tunteet korvautuvat mielihyvällä mahdollistaen ylevän kokemisen. Tämän pelon häviäminen tarkoittaisi kantilaista pyyteetöntä mielentilaa, mikä mahdollistaa esteettisen tarkastelun, mitä mieltä on Yrjö Hirn.[23] Eino Krohnin mukaan mielipaha tai turvallinen välimatka ei tee kokemasta ylevää, vaan lisäksi tarvitaan myös esteettinen asenne[1].

Caspar David Friedrich, Vaeltaja sumumeren yllä, 1817. Romantiikan taiteilijat käyttivät 1800-luvulla luonnon mahtavuutta subliimin ilmaisemiseen.

Subliimia on pyritty selittämään tunnestautumisperiaatteen (saks. Einfühlung) avulla, jota kehiteltiin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Tämän teorian alullepanija oli Friedrich Vischer. Hän selitti, että kun luonnonilmiöt tuntuvat sisältävän tiettyjä tunnelaatuja, se johtuu siitä, että ihminen heijastaa omia tunteitaan niihin ja siten vastaanottaa ne ikään kuin ilmiöön kuuluvina.[24] Subliimin kohdalla tämä tarkoittaa, että valtava kohottaa ihmisen luokseen ja lainaa hänelle esteettisessä kuvittelussa osan omaa suuruuttaan. Tällöin tuntuu, että ihmisessä itsessä on jotain samaa ylevän kanssa. Siitä seuraa, että ahdistavaa mielipahan elämystä seuraa "kohonnut itsetunto".[25] Tunnestautumista on myös arvosteltu muun muassa vastaväitteellä, että havainnoijan oma tunnelaatu voi olla erilainen tai ristiriidassa havaitsemaansa, esimerkiksi maiseman tunnelmaan.[26]

Johannes Volkelt selittää ongelmaa siten, että tunnelmalaatujen havaitsemisessa ei voi huomata mitään tietoista yhdyssidettä minään. Tunnestautuminen tapahtuu sen sijaan tiedostamattomasti.[27] Maximilian Beck arvosteli Volkeltin teoriaa sanoen, että oletettu alitajuinen tunne ei kasva hitaasti, eikä tule tietoisuuteen, vaan on välittömästi voimakkaasti ristiriitainen kokijan tunteiden kanssa.[28]