Stormbringer (albumi)

Solisti Ian Gillan ja basisti Roger Glover jättivät Deep Purplen Who Do We Think We Are -albumin jälkeen,[1] ja tilalle tulivat solisti David Coverdale ja basisti-laulaja Glenn Hughes.[2] Ensimmäinen tällä niin sanotulla Mark III -kokoonpanolla julkaistu albumi, Burn, oli saanut hyvän vastaanoton yleisöltä, ja se oli noussut muun muassa Britanniassa listakolmoseksi ja Yhdysvalloissa kuudenneksi.[3] Yhdysvalloissa yhtye oli suosionsa huipulla ja esiintyi Amerikan-kiertueensa aikana muun muassa suurella California Jam -festivaalilla.[4]

Koska yhtye ansaitsi hyvin, kirjanpitäjät kehottivat sitä muuttamaan verotuksen vuoksi ulkomaille. Niinpä yhtye muutti Yhdysvaltoihin ja managerit Manner-Eurooppaan. Tämä katkaisi lähes kokonaan yhtyeen ja managerien välit, jotka olivat aiemmin olleet hyvin tiiviit.[5]

Ennen varsinaisia nauhoituksia yhtye valmisteli uutta materiaalia pari viikkoa Clearwellin linnassa Englannissa. Tarkoitus oli työskennellä rauhallisessa ilmapiirissä, mutta lopulta työnteko muuttui juhlimiseksi. Useita kappaleita saatiin tosin tehtyä, mutta monetkaan niistä eivät päätyneet albumille. Suurin osa Stormbringerin materiaalista kirjoitettiinkin vasta studiossa.[6]

Uutta albumia ryhdyttiin levyttämään Musicland Studiosissa Münchenissä 8. elokuuta 1974.[6] Äänityksissä yhtyeen jäsenillä oli erimielisyyksiä. Blackmorea suututti se, etteivät muut halunneet levyttää cover-versiota Quatermass-yhtyeen kappaleesta ”Black Sheep of the Family”.[7] Yhtyeessä vastustettiin yleensäkin lainakappaleiden levyttämistä.[6] Lisäksi vuonna 1973 yhtyeeseen liittyneiden Coverdalen ja Hughesin itsetunto oli noussut, ja he esittivät ideoitaan muille yhä innokkaammin. Erityisesti Hughes piti yhdysvaltalaisesta soulista ja funkista, ja hän halusi viedä yhtyeen musiikkia tähän Blackmoren inhoamaan suuntaan.[8] Blackmore kutsui uusia funk-tyylisiä kappaleita halveksivasti ”kengänkiillotusmusiikiksi”. Hän itse oli kiinnostuneempi kokeilemaan erilaisia sävelasteikkoja ja 1400-luvulta saatuja vaikutteita.[9]

Blackmoren motivaatio heikkeni, ja toisin kuin yhtyeen aikaisemmilla albumeilla, hän ei enää ollut mukana kaikkien kappaleiden tekemisessä.[7] Taannoinen avioero painoi myös hänen mieltään ja häiritsi musiikkiin keskittymistä.[10] Kitara onkin Strombringerin kappaleissa taka-alalla selvemmin kuin millään muulla Deep Purple -levyllä. Deep Purplen historiikin kirjoittanut Heikki Heino on havainnut ”The Gypsy” -kappaleen soolon olevan samankaltainen kuin ”Sail Away” -kappaleen soolo edellisellä albumilla, mitä hän pitää merkkinä siitä, että Blackmore ei ollut kovin kiinnostunut koko albumista tai edes yhtyeestä.[7] Blackmore on kertonut vihanneensa Glenn Hughesin kappaletta ”Hold On” niin paljon, että soitti sen soolosta vain yhden oton ja senkin peukalolla.[9] Motivaatio-ongelmista huolimatta Hughes on myöhemmin kiittänyt Blackmoren soittoa ja kutsunut sitä ”todella funkyksi”. Jon Lord puolestaan on arvostellut Blackmoren toimintaa ja arvellut, että levystä olisi tullut parempi, jos Blackmoren asenne olisi ollut kunnossa.[6] Blackmore itse on kertonut Stormbringerin äänityksistä:

»Glenn [Hughes] on hyvä laulaja, mutta soul brother, kova Stevie Wonder -fani. Hän halusi funkkaavampaa kamaa, ja Dave [David Coverdale] hyppäsi hänen kelkkaansa ja jopa Ian [Paice] alkoi soittaa eri tavalla. Ian oli aina ennen suoraviivainen rock 'n' roll -rumpali, mutta yhtäkkiä hän alkoi kokeilla kaikenlaista. Hyvin hallittua, hyvin mukavaa, hyvin hyvin tiukkaa, hyvin funkya kamaa, jossa ei ollut mitään tunnetta.»
(Ritchie Blackmore, kitaristi[9].)

Koska kappaleita ei enää merkitty automaattisesti yhtyeen yhdessä tekemiksi, jäsenet eivät enää kiinnostuneet toistensa tekemistä kappaleista. Esimerkiksi Blackmoren ja Coverdalen kirjoittama päätöskappale ”Soldier of Fortune”, jota pidetään yhtenä levyn parhaimmista, oli jäädä kokonaan levyttämättä.[7] Paice lopetti soittamisen kahden oton jälkeen, koska ei päässyt mielestään riittävästi esille. Hughes vihasi kappaletta eikä halunnut soittaa sillä. Lopulta ongelma ratkesi, kun Blackmore lupasi soittaa Hughesin funk-kappaleilla, mikäli tämä suostuisi soittamaan ”Soldier of Fortunella”.[9] Tuottaja Martin Birch on lisäksi väittänyt, että Coverdale ja Hughes olisivat riidelleet äänityksissä lauluosuuksien jakamisesta, mutta Hughes on kiistänyt tämän.[6] Materiaalia saatiin lopulta kootuksi niin paljon, että siitä olisi voinut tehdä kaksoisalbumin.[10] Äänitykset tulivat valmiiksi 29. elokuuta,[6] ja albumi miksattiin syyskuussa Record Plantissa Birchin ja Paicen johdolla.[11]

Albumilla kuuluvat basisti-laulaja Glenn Hughesin mieltymykset funk- ja soul-musiikkiin. Kuva on vuodelta 1995.

Solisti David Coverdale esiintymässä Whitesnaken kanssa vuonna 2013.

Stormbringer-albumista on usein sanottu, että se ei kuulosta Deep Purplelta. Vaikka yhtyeen musiikki oli saanut funk-vaikutteita jo vuoden 1971 Fireball-albumilla ja paikoin myös seuraavan vuoden Machine Head -albumilla, Stormbringerilla funkin vaikutus oli ennenkuulumattoman peittelemätöntä.[6] Funk-vivahteiden lisäksi mukana on vaikutteita myös soulista ja bluesista.[12] Stormbringeria on pidetty studiotekniikan puolesta parempana kuin Burnia, ja siinä on katsottu olevan myös enemmän syvyyttä.[6] Kosketinsoittaja Lord käyttää albumilla huomattavan paljon syntetisaattoria; tosin Moogin soittaminen oli tuolloin muutenkin hyvin yleistä.[7] Lord on myöhemmin kertonut, että hänen mielestään Deep Purplen olisi pitänyt funk-vaikutteiden sijaan jatkaa samalla linjalla kuin Burn-albumia tehdessään.[6]

Albumille oli aluksi tarkoitus antaa nimeksi Silence, mihin saatiin idea Musiclandin studion tarkkaamossa olleesta kyltistä. Kansikuvan suunnittelu aiheutti ongelmia, sillä edellisessä kokoonpanossa basisti Roger Glover oli suunnitellut alustavasti kansikuvituksen, mutta enää yhtyeessä ei ollut visuaalisesti ajattelevaa henkilöä. Aluksi kanneksi ajateltiin ottaa Dieter Zillin suunnittelema kuva mauttomasti meikatusta naisesta, joka piti sormea suunsa edessä. Ritchie Blackmore kertoi studiossa eräälle haastattelijalle yhtyeen haluavan sen kansikuvaksi, koska ”olemme kyllästyneet katsomaan omia naamojamme”. Todellisuudessa hän ajatteli naisen sormen olevan fallossymboli.[6][10]

Myöhemmin albumi päätettiin nimetä Stormbringeriksi, ja ensin kanteen suunniteltiin kuvaa konserttisalista, joka tuhottiin Japanissa Deep Purplen edellisen kokoonpanon aikana vuonna 1973. Yhtye kuitenkin pelkäsi, että kansi yllyttäisi yleisöä tuhoamaan saleja, joten ideasta luovuttiin. Lopulta kansikuvaksi tuli Joe Garnettin maalaus, joka pohjautui hyvin yksityiskohtaisesti valokuvaan, joka oli otettu tornadosta vuonna 1927 lähellä Jasperin kaupunkia Minnesotassa.[6][10][19] Alkuperäisen kuvan oli ottanut etelädakotalainen koulutyttö Lucille Handberg, ja ennen videoiden ja internetin aikakautta se oli yksi kuuluisimmista ja käytetyimmistä tornadokuvista.[19]

Stormbringerin kantta on pidetty Deep Purplen kansikuvista kaikkein heavy metal -tyylisimpänä. Sen maalaaja Joe Garnett oli työskennellyt myös aiemmin rockyhtyeiden kanssa ja vastannut muun muassa The Doorsin Full Circle -albumin kansien suunnittelusta.[6][10]

Stormbringerin mainosjuliste. Julisteen kuvaa käytettiin vuoden 2009 uusintapainoksen kannessa.

Stormbringer julkaistiin sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa marraskuussa 1974.[20] Ranskassa levy oli ilmestynyt jo lokakuussa. Britanniassa ja muualla Euroopassa jakelijana toimi yhtyeen oma Purple Records, Yhdysvalloissa ja Japanissa Warner Bros. Records.[11] Levyn painokset erosivat toisistaan hieman eri valtioissa. Esimerkiksi Yhdysvaltain-painoksen kannen väritys on brittiläistä sinertävämpi ja yhtyeen logo on siinä hieman erilainen. Yhdysvalloissa julkaistiin myös kvadrofoninen versio, jonka kappaleissa on pieniä eroja verrattuna stereoversioon. Varhaisiin Japanin-painoksiin puolestaan sisältyi juliste. Argentiinassa ja Uruguayssa albumin nimi oli käännetty espanjaksi muotoon Traetormentas, kun taas Etelä-Koreassa ”Stormbringer”-kappale puuttui albumilta ja levy julkaistiin nimellä Soldier of Fortune.[20]

Albumi menestyi kaupallisesti hieman heikommin kuin edellinen albumi Burn: listasijoitus oli Britanniassa kuudes ja Yhdysvalloissa kahdeskymmenes.[21][22] Albumia myytiin kuitenkin Britanniassa hopea-[23] ja Yhdysvalloissa kultalevyrajan verran.[24] Stormbringer ylsi julkaisuvuotenaan kymmenen myydyimmän albumin joukkoon ainakin yhdeksässä maassa. Vaikka albumi ei ollutkaan yhtä suuri menestys kuin muutamat yhtyeen aiemmat levyt, Deep Purple säilytti yhä suuren maailmanlaajuisen suosionsa.[25] Funk- ja soul-vaikutteet herättivät kuitenkin ristiriitaisia mielipiteitä myös yleisössä.[26]

Deep Purplen jäsenistä Blackmore ja Coverdale ilmaisivat pian Stormbringerin ilmestymisen jälkeen olevansa tyytymättömiä albumiin ja yhtyeen uuteen musiikilliseen suuntaukseen, ja Coverdale vakuutti, että seuraava albumi olisi jälleen rocklevy.[10]

Singlejä albumilta ilmestyi kaiken kaikkiaan neljä, mutta julkaisut vaihtelivat maittain. ”Stormbringer” julkaistiin Manner-Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Uudessa-Seelannissa, mutta ei Britanniassa. Yksittäin Yhdysvalloissa julkaistiin ”You Can’t Do It Right” ja vastaavasti Japanissa ”Lady Double Dealer”. Lisäksi Euroopassa singlenä ilmestyi ”Soldier of Fortune”, mutta sen B-puolesta ei ole tietoa.[27]

Vuonna 2009 albumista julkaistiin 35-vuotisjuhlapainos, 35th Anniversary Edition. Se sisältää alkuperäisten kappaleiden lisäksi uudet versiot neljästä kappaleesta, jotka Glenn Hughes on remasteroinut Abbey Roadin studiossa. Lisäksi mukana on erillinen DVD, joka sisältää levyn 5.1-miksauksen sekä muutaman valokuvan kappaleiden taustana.[12] Albumi julkaistiin sekä CD- että LP-formaatissa, ja sen kansikuva on hieman erilainen, sillä alkuperäistä maalausta ei löydetty ja sen tilalla jouduttiin käyttämään vanhan mainosjulisteen kuvaa.[28] 35th Anniversary Edition nousi Britanniassa 7. maaliskuuta 2009 sijalle 99.[29]

Deep Purple oli aloittanut uutta albumia markkinoivan kiertueen jo ennen sen julkaisua. Esityslistaan uudelta albumilta pääsivät ”Stormbringer”, ”Lady Double Dealer” ja ”The Gypsy”. Kiertueen aikana Coverdale ja Hughes kiistelivät lauluosuuksien jakamisesta, mikä häiritsi yhtyeen työskentelyä, ja Blackmoren motivaatio heikkeni jatkuvasti. Tammikuussa 1975 yhtye esiintyi Australiassa Sunburyn festivaaleilla. AC/DC:nkin piti esiintyä tapahtumassa, mutta esiintyminen peruttiin Deep Purplen ennakoitua pidemmän setin vuoksi.[37]

Perustajajäsen, kitaristi Ritchie Blackmore, erosi Deep Purplesta huhtikuussa 1975 perustaakseen Rainbow-yhtyeen.

Sunburyn festivaalien jälkeen Deep Purplen jäsenillä alkoi puolentoista kuukauden pituinen loma. Blackmore matkusti yhdysvaltalaisen Elf-yhtyeen kanssa Müncheniin äänittämään lainakappaletta ”Black Sheep of the Family”, jonka levyttämisestä Deep Purplen muut jäsenet olivat kieltäytyneet. Se oli tarkoitus julkaista singlenä, joten kappaleelle tarvittiin myös B-puoli. Niinpä Blackmore kirjoitti yhdessä Elfin laulusolistin Ronnie James Dion kanssa kappaleen ”Sixteenth Century Greensleeves”. Blackmore ja Dio huomasivat yhteistyön sujuvan, joten lopulta he äänittivät kokonaisen albumin, joka sai nimekseen Ritchie Blackmore’s Rainbow.[37] Vielä ennen levytystä Blackmore oli vakuuttanut lehdistölle, ettei hän ollut eroamassa Deep Purplesta.[38]

Yhtyeen muut jäsenet eivät juurikaan huomioineet Blackmoren sooloprojektia, sillä heilläkin oli vastaavia hankkeita. Lord työskenteli klassisvaikutteisen Sarabande-projektin parissa. Hughes puolestaan aikoi tehdä sooloalbumin, jonka olisi tuottanut David Bowie, mutta suunnitelma ei toteutunut. Vähitellen alkoi kuitenkin paljastua, ettei Blackmore jatkaisi Deep Purplessa sen jälkeen, kun Euroopan-kiertue päättyisi huhtikuussa 1975. Yhtyeen piti aloittaa uuden albumin äänitykset vielä samassa kuussa Rolling Stone Mobile Studiolla, mutta siitä luovuttiin Blackmoren lähtöaikeiden paljastuttua.[39] Blackmoren eropäätöstä oli jo aiemmin vahvistanut se, että Hughes oli huutanut hänelle erään konsertin kitarasoolon aikana: ”Paskaa!” Hughes itse on kiistänyt pilkanneensa Blackmoren soittoa, vaikkakin myöntää käyttäneensä tuolloin runsaasti huumeita.[40] Blackmore kertoi päätöksestään ensin kiertuehenkilökunnalle, jonka kautta tieto levisi muille yhtyeen jäsenille, vaikka asia olikin tarkoitus salata.[41]

»Bändin rapautumiseen oli monia syitä: naiset, huumeet, egot sekä tietysti Ritchien [Blackmore] tyytymättömyys siihen, että hän oli menettänyt musiikillisen vaikutusvaltansa.»
(Glenn Hughes, basisti-laulaja[9])

Koska äänityslaitteisto tulevaa albumia varten oli jo varattu, päätettiin kiertueen kolme viimeistä konserttia nauhoittaa, mihin Blackmore suostui. Grazissa, Saarbrückenissä ja Pariisissa äänitetyistä nauhoista oli tarkoitus julkaista tupla-albumi vielä saman vuoden puolella, mutta lopulta livealbumi Made in Europe ilmestyi vasta loppuvuodesta 1976 vain yhden LP-levyn laajuisena. Vuonna 1996 samoista äänityksistä tehtiin laajempi julkaisu MK III The Final Concerts (1996). Samoista äänityksistä on koostetty myös albumi Live in Paris 1975.[39]

Pariisin konsertin jälkeen 7. huhtikuuta 1975 kiertue oli ohi, eikä yhtyeen jatkosta ollut varmuutta. Seuraavista konserteista ei ollut sovittu, mutta tarkoitus oli joka tapauksessa pitää pari kuukautta lomaa. Toukokuussa 1975 julkaistiin pelkästään edellisen kokoonpanon, niin sanotun Mark II:n, esittämiä kappaleita sisältänyt kokoelma 24 Carat Purple, jota pidettiin lähes muistokirjoituksena.[42] Lopulta yhtye päätti jatkaa uuden kitaristin, yhdysvaltalaisen Tommy Bolinin kanssa, ja levytti albumin Come Taste the Band.[43]

• Allmusic: [32]
• Sputnikmusic: [33]

• 35th Anniversary Edition sisältää lisäksi DVD-audion, jolla on albumin alkuperäinen kvadrofoninen miksaus 5.1 ja PCM stereo 48/24-formaatissa.

[27]

• AllMusic
• Bloom, Jerry: Musta ritari Ritchie Blackmore. Otavan Kirjapaino Oy, 2009. ISBN 978-952-01-0142-8.
• Discogs
• Ekblad, Jan M. (toim.): Deep Purple – syvän purppuran vuodet 1967–2004. Sisältää Deep Purplen historiikin, yhtyeeseen liittyviä arvosteluja, fanitarinoita sekä diskografian. Useita kirjoittajia. Suurimman osan tekstistä on kirjoittanut historiikin laatinut Heikki Heino, jonka tekstiin tässä artikkelissa pääasiassa viitataan. Kirjan loppupuolelta löytyy myös levyarvosteluja: Stormbringerin on arvostellut Mika Sironen. Tampere: Juvenes Print, 2004. ISBN 952-5546-02-0. (suomeksi)
• The Highway Star
• Super Seventies RockSite

• Stormbringer (albumi) Discogsissa. (englanniksi)
• Albumi Stormbringer (albumi) Encyclopaedia Metallum -sivustolla (englanniksi)