Storforsen

Storforsen on Ruotsissa, Älvsbynin kunnassa noin 40 kilometriä Älvsbynin taajamasta luoteeseen sijaitseva, Pohjoismaiden ja Euroopan suurin valjastamaton koski Piitimenjoessa.[1][2] Kosken keskivirtaama on noin 250 m³/s. Keskikesällä virtaama voi olla 870 m³/s tai enemmänkin. Koski on kokonaisuudessaan hieman yli viiden kilometrin pituinen ja sen kokonaisputoama on 82 metriä, josta kahden viimeisen kilometrin matkalla putouskorkeus on 60 metriä.[1]

Storforsen

Storforsen juhannuksena 2014. Taustalla hotelli Storforsen.
Maat Ruotsi
Kunta Älvsbyn
Koordinaatit 65°51′10″N, 20°24′37″E
Joki Piitimenjoki
Pituus 5000 m
Pudotuskorkeus 82 m
Keskivirtaama 250 m³/s

Storforsenin luonnonsuojelualue
Kuolleen putouksen alueen hiidenkirnuja
Liikuntaesteisille tarkoitettuja kulkureittejä

Storforsenin yhteyteen kosken molemmin puolin on perustettu luonnonsuojelualue. Alueen kasvisto, luonnonkauneus, kulttuurihistoria ja geologinen kokonaisuus on katsottu suojelemisen arvoisiksi. Eräs suojelualueen tärkeimmistä nähtävyyksistä on ihmisen luoma, niin kutsuttu Kuollut putous (ruots. Döda fallet). Alue syntyi, kun kosken yksi uoma suljettiin uittotoiminnan helpottamiseksi. Kuolleen putouksen alueella voidaan tutkia, miten vesi on muokannut kallioperää muodostaen muun muassa lukuisia hiidenkirnuja. Luonnonsuojelualueelle pääsy on tehty matkailijoille helpoksi ja myös liikuntarajoitteiset ihmiset pääsevät aina kosken äärelle saakka.[1]

Historia

Jääkauden lopulla, noin 8 500 vuotta sitten, nykyinen Storforsenin alue oli yhä noin 90 metriä merenpinnan alapuolella ja merenpinta ulottui Storforsenilta kymmenisen kilometriä ylävirtaan. Ihmisen toiminnan jälkiä alueella on tavattu aina kivikaudelta lähtien, noin 7 000 vuoden takaa, jolloin Storforsen oli silloisella merenrannalla. Alueelta on löydetty useita kivikautisia asuinpaikkoja sekä uudempiakin majavalleja, majakuoppia, keittokuoppia, pyyntikuoppia, liesiä, miilunpohjia, tervahautoja, majanpohjia, metsä- ja uittokämppiä, uittoreittirakenteita, kaivettuja kanavia sekä vedenhiomia kallioita. Kivikautisten metsästäjien ja kalastajien jälkeen alueella ovat oleskelleet kauan saamelaiset poronhoitajat, jotka käyttivät Storforsenin mäntykankaita porojen talvilaitumina ja kalastivat joella. Saamelaisten kotapaikkojen tulisijoja alueella on ajoitettu aina 800-luvulta 1900-luvulle saakka.[1]

Storforsenin pohjoinen joenuoma kuivatettiin tukinuittoa varten 1800-luvun alussa ja uittereittirakennelmilla saatiin aiemmin noin 400 metrin levyinen koski ohjattua huomattavasti kapeampaan, uittokelpoiseen uomaan. Pohjoisen joenuoman alta paljastui nykyinen Kuollut putous, jossa mannerjäätikön aikaansaamat jäljet tulivat selkeästi näkyviin. Alueella on hioutuneita kallioita, kanjoneita ja hiidenkirnuja. Vielä 1860-luvulla uiton ongelmana olivat voimakkaat virranpyörteet, jotka iskivät tukkeja rikki ja uusia uittorakennelmia alettiin rakentaa. Vuosina 1874-1878 alueelle tehtiin ensimmäinen uittoreitin pysyvä laajennus rakentamalla uittohaaroja ja puuarkkuja. Uittoreittejä paranneltiin edelleen 1900-luvun vaihteessa aina 1930-luvulle asti. Metsäautoteiden ja puun autokuljetusten yleistyessä 1950- ja 1960-luvuilla uitto väheni ja se loppui Piitimenjoessa kokonaan vuonna 1982.[1]

Matkailukohde

Luonnonsuojelualueella sijaitsee ravintola, kahvila, sekä useita retkeilijöille tarkoitettuja tulentekopaikkoja. Norrbottenin museo ylläpitää Metsä- ja uittomuseota, joka on tallentanut rakennuksia ja esineistöä metsätyöläisten ja tukkilaisten elämästä 1900-luvulla. Alueella käy vuosittain noin 150 000 matkailijaa.[2] Putouksen juurella sijaitsee myös Storforsen-hotelli, joka tarjoaa ravintola- ja konferenssipalveluja.[3]

Lähteet
  1. Storforsens naturreservat. Skogsbruks- och flottningsmuseum. Luleå: Storforsens förvaltningsråd, 2000. (ruotsiksi), (englanniksi), (suomeksi)
  2. Storforsen www.alvsbyn.se. 23.6.2014. Älvsbyn: Älvsbynin kunta. Arkistoitu 12.1.2015. Viitattu 16.7.2014. (ruotsiksi)
  3. Hotell Storforsen www.storforsen-hotell.se. 2014. Viitattu 16.7.2014. (ruotsiksi)

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.