Stone the Crows

Stone the Crows oli vuosina 1969–1973 toiminut skotlantilainen rock-yhtye. Yhtye aloitti nimellä The Power kitaristi Leslie Harveyn johtamana. Yhtyeeseen liittyi vanhemman veljensä Alex Harveyn esittämänä mukaan soul- ja bluesvaikutteinen laulaja Maggie Bell, joka oli ollut erilaisissa klubiyhtyeissä päivätöiden ohella.[1]

Stone the Crows
Stone the Crows (Kralingen, 1970)
Tiedot
Toiminnassa	1968–1973
Tyylilaji	blues-rock
Kotipaikka	Skotlanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Laulukieli	englanti
Jäsenet	Leslie Harvey, kitara Maggie Bell, laulu James "Jim" Dewar, basso Colin Allen, rummut John McGinnis, kosketinsoittimet Steve Thompson, basso (1971) Ronnie Leahy, kosketinsoittimet (1971) Jimmy McCullough, kitara (1971)
Levy-yhtiö	Polydor
Infobox OKNimi-testi OK

Muut jäsenet olivat John McGinnis - kosketinsoittimet, Colin Allen - rummut ja James (Jim) Dewar - basso. Yhtye kiersi Manner-Euroopassa klubeissa ja USAn sotilastukikohdissa. 1969 Led Zeppelin -yhtyeen manageri Peter Grant kiinnostui ja alkoi hoitaa heidän asioitaan keksien myös nimen Stone the Crows slangisanonnasta, joka ilmaisee yllätystä tai inhoa.[2]

Tällä kokoonpanolla yhtye teki 1970 Polydor-levy-yhtiölle albumit Stone the Crows ja Ode to John Law. Maggie Bellin tyyliä verrattiin Janis Jopliniin, ja häntä pidettiin yleisesti Britannian vahvimpana naispuolisena rock-laulajana. Vuonna 1972 hän voitti Top Girl Singer Awards -palkinnon. [3] 1971 Ronnie Leahy ja Steve Thompson korvasivat McGinnisin ja Dewarin, joka liittyi myöhemmin entisen Procol Harum -kitaristi Robin Trowerin Jude ja Robin Trower Group -kokoonpanoihin basisti/laulajaksi. Stone the Crowsin uudelta kokoonpanolta ilmestyi 1972 albumi Teenage Licks.

Yhtye konsertoi tulevan 'Ontinuous Performance -albumin äänitysten välillä Swansean yliopiston esittäytymisjuhlassa Walesissa toukokuussa 1972. Kappaletta kuuluttaessaan Leslie Harvey sai sähköiskun viallisen kitaravahvistimen johdettua verkkovirran kitaraan ja edelleen Harveyn ja käyttämänsä laulumikrofonin kautta maahan. Muut saivat iskuja irrotusyrityksissä, ja Harvey kuoli elvytyksestä huolimatta.[4]

Yhtye jatkoi Maggie Bellin johdolla. Harveyn tilalle haluttiin John Mayall's Bluesbreakers ja perustamastaan Fleetwood Mac -yhtyeistä tunnetuksi tullut kitaristi/laulaja Peter Green. Hän oli vetäytynyt musiikkielämästä syrjään mielenterveysongelmien vuoksi. Harjoituksissa hän totesi ettei pystyisi lavaesiintymisiin. Seuraavissa konserteissa tuuraajana toimi Yes-yhtyeen Steve Howe.

Uudeksi vakituiseksi kitaristiksi tuli aiemmin Thunderclap Newman -yhtyeessä soittanut Jimmy McCulloch, jonka kanssa 'Ontinuous Performance viimeisteltiin. Albumi ilmestyi 1972 ja saavutti Britanniassa listasijan 33.[5] Yhtyeen tunne ei silti palannut entiselleen traagisen tapauksen jälkeen, ja se hajosi 1973.

Maggie Bell keskittyi soolouraansa, ja McCulloch liittyi Paul McCartneyn Wings-yhtyeeseen. Hän kuoli syyskuussa 1979 26-vuotiaana.[6] Colin Allen liittyi hollantilaiseen Focus-yhtyeeseen ja Steve Thompson John Mayall's Bluesbreakersiin.[7] Yhtyeen nimeä kantava kokoelma ilmestyi 1976. Sitä ei siis pidä sekoittaa em. albumiin.

Maggie Bell huomattiin myös Suomessa. Hän voitti Soundi-lehden 1974 ja 1975 lukijoiden vuosiäänestykset naislaulajien sarjassa ollen kolmas 1973. [8] Häntä ei tule sekoittaa amerikkalaiseen soul-laulaja Madeline Belliin.