Stockmannin Helsingin keskustan tavaratalo

Kenraali Mannerheim ratsastaa kulkueessa Senaatintorilla maaliskuussa 1918. Taustalla Stockmannin silloinen myymälä Kiseleffin talossa.

Stockmannin tavaratalo sai alkunsa vuonna 1858, jolloin Adolf Törngren päätti perustaa Helsinkiin Nuutajärven lasitehtaan tuotteita myyvän liikkeen. Se perustettiin Pohjoiselle Esplanaadikadulle Lampan taloon. Myymälänhoitajaksi nimitettiin kauppias G. F. Stockmann. Myymälässä myytiin lasi- ja taloustavaroita sekä rautatavaroita ja puuvillakankaita.[15]

G. F. Stockmann sai 18. huhtikuuta 1860 Suomen kansalaisoikeuden ja vähän myöhemmin porvari- ja kauppiasarvon. Vuonna 1862 Törngren tarjoutui myymään Helsingin liikkeen Stockmannille. Hän antoi Stockmannille lainaksi tarvittavan noin 10 000 ruplan pääoman[16]. Myymälän nimeksi tuli tämän jälkeen G. F. Stockmann. Jatkossa sitä kehitettiin ja laajennettiin, ja se saavutti pian pääkaupunkilaisten suosion.[17]

Marraskuussa 1880 myymälä muutti Senaatintorin varrelle, Unionin- ja Aleksanterinkadun kulmaan niin sanottuun Kiseleffin taloon[18]. Aluksi myymälätiloja oli vain ensimmäisessä kerroksessa ja kolmas kerros oli konttorina ja varastona.[19] Liikkeessä työskenteli kaksitoista työntekijää, kahdeksan rauta-, lasi-, posliini- ja kangasosastolla sekä neljä konttorissa. Vuosisadan vaihteessa liike laajeni varsinaiseksi monipuoliseksi tavarataloksi.[20]

Vuonna 1919 Stockmannista tuli osakeyhtiö. Muutoksen yhteydessä yritys hankki neljä suurta ja tunnettua helsinkiläisliikettä, Pohjoismaisen Taloustarpeiden kaupan, Pohjoismaiden Villatavarainkaupan, Albion Lamppumakasiinin ja Huonekaluvarasto O.Y. Rydman & C:o -yrityksen. Yrityksen entiset omistajat siirtyivät tavaratalon johtoon. Yritysostojen seurauksena liiketoiminta oli hajautunut useaan osoitteeseen, mikä teki ajankohtaiseksi suuren keskitetyn liikekompleksin rakentamisen.[20]

Ennen Stockmannin tavaratalon rakentamista Itäisen Henrikinkadun (nyk. Mannerheimintien) ja Aleksanterinkadun kulmassa sijaitsi kaksikerroksinen liiketila sekä kolmikerroksinen asuinkerrostalo. Kuva otettu vuonna 1908

Stockmannin vuonna 1862 perustama kauppahuone oli laajentunut monitoimikaupaksi. Sillä oli toimipisteitä ja liikkeitä eri puolilla Helsinkiä.[8] Veljekset Karl ja Frans Stockmann ymmärsivät, että Senaatin- ja Kauppatorin seutu oli kehittymässä yhä enemmän virastokortteleiksi, kun taas kaupungin liikekeskus oli siirtymässä länteen päin.

1910-luvun alkupuolella Stockmann alkoi järjestelmällisesti ostaa itselleen Gasellin korttelin tiloja (nro 95). Stockmann osti kesäkuussa 1911 kaikki A/B City -yhtiön osakkeet 1 400 000 markalla[21]. Yritys omisti 2 270 neliömetrin kulmatontin nro 25 Aleksanterinkadun ja silloisen itäisen Henrikinkadun (nykyisen Mannerheimintien) risteyksessä.[21] Tontilla sijaitsi kaksikerroksinen kulmatalo, jossa olivat muun muassa Yliopiston Apteekki ja Herman Lindellin piirustustarvikekauppa sekä Aleksanterinkadun puolella matala basaarirakennus.[22][21]

Stockmann osti kesällä 1915 edellisen talon vieressä Mannerheimintien varrella sijaitsevan tontin nro 1 yhteensä 835 000 markalla[22]. Tontin pinta-ala oli 1 980 neliömetriä[21], ja sillä sijaitsi 1866 valmistunut kolmikerroksinen, asuinkäyttöön tarkoitettu kivitalo[23].

Henrikinkatujen (nyk. Mannerheimintien eteläosan) tienoota suunniteltiin ajan hengen mukaisesti: siitä haluttiin luoda suurkaupunki, jossa näkyi mannermainen henki tornitaloineen, leveine puistokatuineen ja kerros- ja liiketaloineen. Unelma tehokkaasta ja keskitetystä tavaramyynnistä oli peräisin Pariisista, josta ajatus levisi kaikkialle kulutuskypsiin maihin ja kulttuureihin, joissa ostovoimainen keskiluokka oli vahvistumassa. Tavarataloaate saapui Pariisista myös Helsinkiin.[8]

Stockmann järjesti 1915 kilpailun saadakseen luonnoksia Aleksanterinkadun ja Mannerheimintien kulmaan suunniteltuun tavarataloon. Uudesta tavaratalosta piti alkujaan tulla vain kaksikerroksinen, mutta rakenteiden tuli olla niin vahvat, että talo pystyttäisiin myöhemmin laajentamaan kuusikerroksiseksi. Julkisivusta haluttiin yksinkertainen ja arvokkaan näköinen, ja sen materiaaliksi toivottiin tiiltä. Monia arkkitehteja houkutteli mahdollisuus rakentaa maan ensimmäinen suuri tavaratalo, joka sijaitsi vieläpä keskeisellä paikalla.[20] Suunnittelukilpailun ratkaisu tehtiin maaliskuussa 1916. Kilpailuun oli jätetty yhteensä 28 ehdotusta, ja palkintolautakuntaan kuuluivat Karl ja Frans Stockmann sekä arkkitehdit Emil Fabritius ja Oscar Bomanson.[24] Kilpailun ensimmäisen palkinnon saivat Valter ja Ivar Thomé, toisen palkinnon Sigurd Frosterus ja kolmannen palkinnon Eliel Saarinen.[20]

Keskuskadun alkuperäinen suunnitelma 1910-luvulta. Myöhemmin katu rakennettiin suorana jatkeena silloiselta Hakasalmenkadulta (punainen katkoviiva). Keskuskatu puolitti silloisen Gaselli-korttelin nro 95.

Kilpailuehtojen mukaan osanottajat olivat kilpailleet vain palkinnoista eivätkä lopullisesta työstä[25]. Työllään City 1926 toisen palkinnon saanut Sigurd Frosterus sai vuonna 1917 tehtäväkseen laatia tavaratalon lopulliset piirustukset. Kilpailun voittaneet Thomén veljekset olivat saaneet surmansa sisällissodan aikana vuonna 1918 punaisten teloittamina.[26] Rakentaminen oli tarkoitus aloittaa syksyllä 1919. Frosteruksen uusi suunnitelma oli valmis vuoden 1917 lopulla, ja piirustusten perusteella tavaratalosta valmistettiin kipsimalli.[24]

Sisällissota ja lamavuodet viivästyttivät hanketta[8]. Syksyllä 1919 Stockmann osti Citykorttelista Argoksen omistaman tontin nro 10, joka sijaitsi Pohjois-Esplanadin ja Mannerheimintien kulmassa. Tontin pinta-ala oli 1 466 neliömetriä ja hinta 4 050 000 markkaa[27]. Tontilla sijaitsi linnatyylinen, vuonna 1896 rakennettu kerrostalo. Argoksen oston jälkeen Stockmann omisti koko korttelirivin Pohjois-Esplanadin, Mannerheimintien ja Aleksanterinkadun väliltä.[28]

1910-luvun loppupuolella alettiin suunnitella Keskuskadun (silloin Hakasalmenkatu) jatkamista Aleksanterinkadulta Esplanadille. Alun perin kadun jatketta suunniteltiin nykyistä idemmäs, mutta lopulta kadun jatke päätettiin rakentaa suoraan silloisen Hakasalmenkadun kohdalta. Alueella sijaitsi kolmikerroksinen talo, jossa oli suosittu Ekbergin kahvila. Talo purettiin osittain kesällä 1917, ja tonttien nro 9 ja 23 halki rakennettiin nykyinen Keskuskatu. Vuonna 1920[29] Stockmann osti kadun länsipuolelle jäävät tontit 3,75 miljoonalla markalla[30]. Tontin pinta-ala oli 1 343 neliömetriä. Kauppasopimuksessa Helsingin kaupungin kanssa sovittiin myös, että Stockmannilla on pysyvä hallintaoikeus ja mahdollisuus käyttää vapaasti Keskuskadun alle jäävä 2 376 neliömetrin tila tarpeelliseen syvyyteen asti.[30][29]

1920-luvun alussa Frosteruksen oli pakko muokata uudelleen rakennuksen piirustuksia, osaksi sen vuoksi, että Stockmann oli ostanut Argoksen talon ja toisaalta siksi, että Keskuskatua oli jatkettu Aleksanterinkadulta Pohjois-Esplanadinkadulle. Tämä merkitsi sitä, että yritys oli saanut yhtenäisen 7 060 neliön tonttikokonaisuuden, jossa oli neljä kadunpuoleista sivua ja joka oli muodoltaan epäsäännöllinen, venytetyn viisikulmion muotoinen[8][31]. Kortteli 95a yhdistettiin lopulta asemakaavallisesti yhdeksi tontiksi[32].

Frosteruksen luomiin uusiin piirustuksiin kuuluivat muun muassa pyöreä keskushalli ja Argoksen talon tilalle rakennettava 70 metriä korkea ja 17-kerroksinen tornitalo[33]. Torniehdotustaan Frosterus perusteli sen sopivuudella Johanneksen kirkon, Paloaseman tornin, Asemarakennuksen tornin, Nikolainkirkon, Kansallismuseon ja Kallion kirkon muodostamaan siluettikuvaan. Tornitaloa ei otettu mukaan lopullisiin piirustuksiin, mutta vuonna 1929 Stockmannin johto kirjoitti kaupungin rahatoimikamarille, että yritys rakentaisi tornitalon niin pian kuin taloudellisesti ja yleisesti olot sallisivat.[20]

Tavaratalon tontille rakennettiin väliaikainen kaksikerroksinen myymälärakennus Esplanadin ja Keskuskadun kulmaan.

Epävarmojen suhdanteiden takia Stockmann päätti rakentaa tavaratalon vaiheittain aloittaen Keskuskadulta[34]. Pohjoisen Esplanaadikadun ja Keskuskadun kulmaan pystytettiin 1921 matala kaksikerroksinen ja tiilirakenteinen basaarirakennus. Keskuskadun alle rakennettiin noin 10 000 kuutiometrin varastotilat. Frosteruksen piirtämä rakennus oli tarkoitettu tilapäisratkaisuksi, mutta se säilyi paikallaan monta vuosikymmentä.[35][31] Rakenteista tehtiin niin vahvat, että rakennus olisi ollut myöhemmin mahdollista laajentaa kuusikerroksiseksi[20]. Helmikuussa 1922 rakennukseen muuttivat Stockmannin urheiluosasto ja Albion Lamppumakasiini[34].

Tavaratalon ensimmäinen vaihe oli nelikerroksinen hissitön rakennus Keskuskadun ja Aleksanterinkadun kulmassa.

Varsinaisen tavaratalon ensimmäinen osa päätettiin rakentaa Keskuskadun ja Aleksanterinkadun kulmaan. Aluksi talosta aiottiin rakentaa vain pienempi, kolmikerroksinen osa. Asiaa harkittiin kuitenkin uudelleen ja päädyttiin laajempaan, nelikerroksiseen rakennukseen. Keskuskadun puoleinen julkisivu olisi 57 metriä ja Aleksanterinkadun puoleinen julkisivu 21 metriä leveä.[36]

Rakennustyöt käynnistyivät keväällä 1925. Sekä tavaratalon että Keskuskadun pääurakoitsija oli Oy Constructor Ab.[37] Rakennuksen tilavuus oli noin 25 000 kuutiometriä ja lattiapinta-ala noin 4 800 neliömetriä[20][38]. Julkisivussa käytettiin tiiliä, jotka valettiin Santamäen tiilitehtaalla. Kivijalka valmistettiin Hyvinkäältä tuodusta mustasta graniitista. Sementti ostettiin Paraisilta ja Lohjalta. Rakennuksen puusepäntyöt teki Keravan Puuteollisuus Oy.[37]

Tavaratalon ensimmäinen vaihe, ns. ”City-rakennus” valmistui huhtikuussa 1926. Neljän maanpäällisen kerroksen lisäksi siihen rakennettiin osittain Keskuskadun alle noin 2 000 neliömetrin kellari. Rakennuksessa ei ollut vielä tässä vaiheessa ollenkaan hissejä.[39]

Rakennuksen alimpaan kerrokseen muutti taloustarvikeosasto. Ylimmässä kerroksessa myytiin urheiluasusteita, matkatarvikkeita, nahkatavaroita, mattoja, verhoja ja huonekaluja, rautasänkyjä ja lastenvaunuja. Myös viereisessä, väliaikaiseksi tarkoitetussa basaarirakennuksessa neljä vuotta toiminut Albion Lamppumakasiini muutti uusiin tiloihin, ja sen tilalle tuli Stockmannin auto-osasto.[38] Stockmannin omat osastot eivät täyttäneet läheskään koko tavarataloa, ja niinpä huomattavat määrät lattiapinta-alaa annettiin vuokralle.[40]

Tavaratalon toinen vaihe rakenteilla.

Vuonna 1923 hyväksyttyihin piirustuksiin tehtiin ennen rakennustöiden alkamista monia olennaisia muutoksia. Muun muassa Aleksanterinkadun puolelle oli alun perin suunniteltu kaksi sisäänkäyntiä, mutta lopullisissa suunnitelmissa ne oli yhdistetty yhdeksi pääsisäänkäynniksi.[41]

Tavaratalon toisen osan rakentamista lykättiin muutamilla vuosilla, sillä yrityksen johto oli päättänyt odottaa suotuisampia rakennussuhdanteita ja halvempaa rahaa. Lopulta tammikuussa 1928 yritys otti 30 miljoonan markan obligaatiolainan tavaratalon jatkamista varten[42]. Tämän jälkeen yrityksen toimitusjohtaja, tavaratalon arkkitehti sekä rakennusasiantuntijaksi otettu insinööri matkustivat noin kolmeenkymmeneen eri tavarataloon ympäri Eurooppaa. Näin haluttiin saada vaikutteita ja ideoita tulevaa tavarataloa varten. Tavoitteena oli se, ettei kuitenkaan orjallisesti jäljitelty esikuvia ja että tulevassa tavaratalossa näkyisivät toiminimen historialliset perinteet.[43]

Tavaratalon työmaa.

Kesällä 1928 Mannerheimintien ja Aleksanterinkadun kulmasta purettiin vanhat kerrostalot, joiden tilalle alettiin rakentaa tavaratalon laajennusosaa[39]. Argoksen talo sekä aivan ensimmäiseksi rakennettu kaksikerroksinen basaarirakennus päätettiin säästää myöhempää laajennusta varten.[43]

Kolme vuotta aikaisemmin valmistunut nelikerroksinen tavaratalon osa rakennettiin kahdeksankerroksiseksi; julkisivusta voi edelleen havaita, kuinka tiilien värisävy muuttuu hieman tummemmaksi neljännen ja viidennen kerroksen välillä.[39] Tavaratalon neljä ensimmäistä kerrosta oli tarkoitus varata itse myyntiä varten, ja kaksi ylimmäistä kerrosta oli tarkoitus vuokrata yrittäjille, jotka täydentäisivät tavarataloa. Seitsemänteen ja kahdeksanteen kerrokseen sijoitettaisiin Stockmannin työhuoneet ja varastot sekä konttori, henkilökunnan ruokailuhuone ja suuri ravintola. Liikkeen oman lattiapinta-alan laskettiin lisääntyvän 15 912 neliömetristä 27 000 neliömetriin. Urakkasopimuksen summa oli vähän yli 40 miljoonaa markkaa.[44]

Leuto talvi edesauttoi tavaratalon rakennustöitä, ja 29. marraskuuta 1929 vietettiin harjannostajaisia[45]. Huhtikuussa 1930 rakennuksen runko oli valmiina. Tavaratalon katolle rakennettiin hopeanhohtoinen savupiippu, joka myöhemmin ympäröitiin lasisella mainospylväällä.[20] Kesästä alkaen eri osastot yksi toisensa jälkeen muuttivat Senaatintorilta uusiin liiketiloihin. Utelias yleisö toivotettiin silloin tällöin tervetulleeksi sisälle katsomaan sisustustöiden edistymistä.

Stockmannin tavaratalo vuonna 1938.

Tavaratalon valopiha 1930-luvulla.

Uusi liikepalatsi oli 24. marraskuuta 1930 valmiina vihittäväksi käyttöön. Tavaratalon sisustus, tekniset laitteet ja varsinkin tavarat edustivat kaikki viimeisintä muotia, ja tavarataloa sanottiinkin eurooppalaisen kaupunkielämän symboliksi.[46]

Koko rakennuksen lattiapinta-ala oli noin 38 000 neliömetriä, joista noin 5 000 oli vuokrattu muille yrityksille. Pohjakerroksen alla oli tilavia varastokellareja, joita jatkui Keskuskadun alla koko sen pituudelta.[47] Tavaratalossa oli myös oma voimakeskuksensa, jonka teho oli kylliksi suuri pienemmän kaupungin sähköistämiseen.[48]

Stockmannin tavaratalo hyväksyttiin heti yhdeksi nuoren tasavallan pääkaupungin maamerkiksi, ja rakennuksessa oli otettu käyttöön uutta tekniikkaa, kuten liukuportaat, paternosterhissi ja sprinklerit.[49] Tavaratalo esitettiin jättimäisenä koneistona, jota pidettiin käynnissä uusimman tekniikan avulla. Tämä loi rakennukselle uuden ajan salaperäisen sadunhohteen. Aikalaiset näkivät tavaratalon rakentamisen tärkeänä etappina Helsingin historiassa. Asemakaava-arkkitehti Bertel Jung vertasi tavarataloa kaupungintaloon: se oli yksi kaupunkikulttuurin symboleista. Helsinki oli tämän rakennuksen myötä saanut kaupungin keskustaan lujasti suunnitellun ja yhtenäisen talojärkäleen.[20][8][50]

Tavaratalon osastot oli sijoitettu ulkomaisten esikuvien mukaan myynnin kannalta edullisesti. Ensimmäisessä ja toisessa kerroksessa myytiin halpoja tavaroita, jotka vetivät puoleensa suurimmat asiakasvirrat, kun taas kalliimmat erikoisartikkelit oli sijoitettu ylempiin kerroksiin. Siellä olivat myös tilaa vievät osastot, joilla lattiapinta-alaan verrattuna oli melko alhainen myyntiprosentti. Osastot, joiden tavarat liittyivät toisiinsa, oli sijoitettu lähekkäin. Ammattimiehistä muodostunut sisustuskomitea vastasi talon sisustuksesta. Euroopan tavarataloihin tehdyillä opintomatkoilla koottiin tietoa tavaroiden tilaa säästävistä esillepanoista, ja Stockmannilla myyntituotteet oli esikuviensa mukaan pantu näkyvästi esille ja niissä oli selvät hintalaput. Asiakas pystyi ilman myyjän apua tutustumaan valikoimaan ja valmistautumaan mahdolliseen ostoon.[51]

Stockmannin Herkku-osasto 1950-luvulla.

Tapahtumat, mannekiiniesitykset ja erikoisviikot kuuluivat ohjelmaan jo alkuvuosista lähtien. Kansallisten ja kansainvälisten virikkeiden yhdistäminen oli ominaista yritykselle. Elitismiä vältettiin, sillä tavarataloa markkinoitiin heti koko kansan ostopaikkana. Yleisön silmissä vakiintui mielikuva, että Stockmannilta pystyi ostamaan kaiken tarvitsemansa. Stockmannin asiallisista, eleganteista ja ryhdikkäistä myyjistä tuli talon tunnus.[8]

Asiakkaiden houkuttelemiseksi tavaratalo tarjosi erilaisia palvelumuotoja. Monet tulivat lounaalle, kirjoittamaan kirjeitä, tapaamaan ystäviä tai kuluttamaan aikaansa vaeltelemalla eri osastoilla. Samalla oli hyvin mahdollista, että jokin talon suuresta tarjonnasta herätti kävijöiden ostohalut. Joka kerroksessa oli saatavana jonkinlaista erikoispalvelua: Pohjakerroksessa puhdistettiin kenkiä sekä säilytettiin vaatteita ja aivan pääsisäänkäynnin eteisen viereen kävijät voivat jättää koiransa. Ensimmäisestä ja toisesta kerroksesta Stockmann oli antanut vuokralle pankki- ja matkatoimistotilat. Kolmannessa kerroksessa kävijät saattoivat soittaa kaupunkipuheluja tai virkistäytyä soodalähteen äärellä. Tavaratalon erikoispalveluihin kuului myös asiakkaiden mattojen, suksien sekä turkkien ja muiden talvivaatteiden vastaanottaminen kesäsäilytykseen tai korjattavaksi. Taloudellisesti kannattamattomat palvelumuodot karsiutuivat kuitenkin vähitellen pois tai ne vaihdettiin edullisempiin. Uusia palveluita otettiin käyttöön parin vuoden välein. Vuonna 1934 hankittiin esimerkiksi kenkäosastolle röntgenkone (pedoskooppi), joka näytti jalkaterän sijainnin kengässä.[52]

Sodan alussa tavaratalon suuriin näyteikkunoihin liimattiin paperisuikaleet vahvistamaan niitä särkymiseltä.

Myöhemmin näyteikkunat suojattiin puisilla sirpalesuojilla.

Marraskuun viimeisenä 1939 alkoi talvisota. Viranomaiset kehottivat tukkukauppoja rajoittamaan myyntiään, minkä oli tarkoitus helpottaa myöhemmin mahdollisesti välttämättömäksi käyvän säännöstelyn toimeenpanoa. Ensimmäisiin vapailta markkinoilta kadonneisiin tarvikkeisiin kuului bensiini, joten myyntimiesten oli jätettävä autonsa talliin.[53]

Kutsuja ”ylimääräisiin kertausharjoituksiin” alkoi tulla kirjeluukuista. Ensimmäisellä kierroksella Stockmannilta joutui mukaan viitisenkymmentä toimihenkilöä, joiden oli pitkäksi aikaa, useiden jopa ikuisesti, jätettävä myynti- tai kirjoituspöytänsä ja varastohuoneensa. Parissa viikossa komennukselle joutuvien henkilökuntaan kuuluvien lukumäärä kasvoi kaksinkertaiseksi. Yrityksen paketti- ja kuorma-autot täytyi luovuttaa puolustusvoimien käyttöön. Lisäksi pakkotilattiin suuria tavaraeriä kuten vaatteita, ruokailuvälineitä sekä hammasharjoja. Kenkäosaston röntgenkone, jolla asiakkaat olivat voineet tarkastella jalkansa asentoa uusissa kengissä, takavarikoitiin myös. Sotasensuuri ryhtyi käyttämään sitä postipakettien läpivalaisuun.[54]

Viranomaiset neuvoivat liimaamaan tavaratalon suuriin näyteikkunoihin ristiin rastiin kulkevia paperisuikaleita suojaamaan niitä särkymiseltä[54]. Tavaratalo oli varautunut melko hyvin tuleviin hälytysmahdollisuuksiin. Valikoimaan oli otettu muun muassa jo vuonna 1931 kaasunaamareita, vaikka niiden menekki oli ollut surkea. Tavaratalon laajoista kellaritiloista varattiin osa väestönsuojiksi, ja ne olivat Helsingin ensimmäiset varsinaiset väestönsuojat. Kaikkialla liikehuoneistossa ja portaikoissa oli kilpiä, jotka osoittivat tien väestönsuojaan. Tavaratalon kolme ylintä kerrosta tyhjennettiin kaiken varalta.[55]

Sodan aikana suunnilleen puolet tavaratalon osastoista keskeytti toimintansa. Pommit tuhosivat ihmisten koteja, eikä kukaan enää ostanut huonekaluja, mattoja, uutimia tai muuta sisustukseen kuuluvaa. Myös lelujen ja ylellisyystarvikkeiden myynti romahti. Sen sijaan asiakkaat ostivat paljon valkeita kaapuja, jotka suojasivat omistajaansa aukeassa maastossa.[55]

Ensimmäisten pommitusten jälkeen tavaratalon näyteikkunat kätkettiin vankan puisen sirpalesuojuksen taakse, johon myöhemmin tehtiin pieniä aukkoja. Mainoksien ja ilmoitusten määrää supistettiin huomattavasti. Henkilökunnan johto oli huomannut, että parasta mainontaa olivat tavaratalon varotoimet ihmisten turvallisuuden hyväksi. Väestönsuojaa suurennettiin, minkä jälkeen siellä oli tilat yhteensä 3 000 henkilölle. Lisäksi valopihan yläpuolelle rakennettiin lisäkatto ja sen alla olevan varaston katto tuettiin. Talvisodan lähes kahdeksankymmenen ilmahälytyksen aikana lasketaan noin 100 000 henkilön hakeutuneen Stockmannin väestönsuojaan. Tavaratalo oli ennen sotaa ollut auki iltakuuteen asti, mutta sodan aikana se suljettiin jo klo 15, jotta asiakkaat ja henkilökunta ehtisivät kotiin ennen pimeän tuloa, jolloin pommitusten vaara oli suurin.[55][56]

Vuodenvaihteessa komennukselle joutuneen henkilökunnan lukumäärä nousi noin 170:een, joista 9 oli lottia. Tilinpäätös vuodelta 1939 sisälsi uuden puolustusvalmius-tilin, joka oli olemassa toisen maailmansodan ajan.[56]

Tavaratalo pommitusten jälkeisenä aamuna 26. helmikuuta 1944. Pommit lävistivät tavaratalon katon ja rikkoivat ikkunat.

Tavaratalon valopiha pommituksen jäljiltä helmikuussa 1944.

Pommien tuhoja kuvattuna tavaratalon katolta.

Jatkosodan loppupuolella helmikuussa 1944 Neuvostoliitto toteutti Helsingin suurpommitukset. Pommeja pudotettiin kolmen yön aikana yhteensä 16 490 kappaletta.[57]

Vaikka Stockmannin tavaratalorakennus on keskeisellä paikalla Helsingissä, se kärsi pommituksissa ensimmäisen kerran vasta 26. helmikuuta 1944, jolloin yli 600 viholliskonetta hyökkäsi Helsinkiin. Tuolloin rakennukseen sekä sen edustalle Kolmen sepän aukion ja Mannerheimintien puolelle osui yhteensä neljä pommia.[57][58] Katolle osuneen pommin aiheuttama paineaalto pudotti alas tavaratalon valopihan lasikaton, ja suuria kuparilevyjä sinkoutui aina Ylioppilastalon pihalle asti. Räjähdys rikkoi laudoituksin suojatut suuret näyteikkunat samoin kuin kaikki muut tavaratalon ikkunaruudut. Myös sadat lasiset myyntipöydät, hyllyköt, kaapit ja peilit menivät sirpaleiksi, ja suuri määrä tavaratalon myyntiartikkeleista sinkoutui ympäriinsä. Pomminsirut olivat puhkaisseet reikiä sprinkler-järjestelmään, joka alkoi syöttää vettä kaaoksen keskelle. Myös puiset kalusteet vaurioituvat pahoin. Särkyneet ikkunat ja katossa oleva suuri aukko päästivät pakkasen sisään, minkä seurauksena rakennuksen vesi- ja lämpöjohdot jäätyivät.[57][58]

Tavaratalo jouduttiin sulkemaan viikon ajaksi raivaustöiden vuoksi, ja ulko-oviin kiinnitetyissä ilmoituksissa luki: ”Suljettu lasinsirpaleitten raivauksen vuoksi”. Stockmannin omalta Keravan puusepäntehtaalta saapui miehiä kiinnittämään vanerilevyjä tyhjinä ammottaviin satoihin ikkuna-aukkoihin ja peittämään myös tuhoutuneen valopihan lasikaton valtavan aukon. Kun tavaratalo avattiin raivaustöiden jäljiltä, koko talo oli hämärä ja kolea kuin kellari. Valopiha ja näyteikkunat oli tukittu, eikä tavarataloon päässyt luonnonvaloa. Tämän lisäksi sodan aikana jouduttiin säästämään sähköä. Lämmityslaitteita ei ollut ehditty korjata, minkä vuoksi myyjillä oli yllään päällysvaatteet sekä rinnassaan ruusuke, joiden väriyhdistelmä oli tavaratalon vihreä-valkoinen.[57][59]

Pommituksen jälkeen tehtiin laaja arviointi, jossa laskettiin tuhojen aiheuttamia kustannuksia. Yhtiö oli laskenut vahinkojen olevan yhteensä noin 7,3 miljoonaa markkaa, mutta myöhemmin kustannusten todettiin olevan yli 10 miljoonaa markkaa.[59] Toisessa maailmansodassa kaatui yhteensä 21 tavaratalon henkilökunnan miespuolista jäsentä. Heidän muistokseen paljastettiin kahdeksannen kerroksen hissihallissa muistotaulu, johon oli kaiverrettu jokaisen henkilökuntaan kuuluneen kaatuneen miehen nimi.[60]

Uuden tavaratalon rakentamisaikaan Stockmann oli jo jonkin aikaa harkinnut kirjojen ottamista myyntiohjelmaan, ja tammikuussa 1930 se osti Akateemisen kirjakaupan sen kolmelta omistajalta 8 miljoonalla markalla. Yrityskaupassa sovittiin, että kirjakauppa jatkaa jo tunnetuksi tulleella nimellään. Akateeminen kirjakauppa sijaitsi osoitteessa Aleksanterinkatu 7, kunnes se muiden osastojen tapaan muutti Stockmannin tavarataloon, jossa sen myymälä sijoittui kahteen eri kerrokseen.[61]

Kirjojen myynnin kasvaessa päätettiin 1960-luvulla rakentaa kirjakaupalle oma rakennus Keskuskadun toiselle puolelle. Paikalla sijaitsi tuolloin Valter Jungin suunnittelema elokuvateatteri Kino-Palatsi, joka purettiin vuonna 1965, ja sen tilalle rakennettiin Alvar Aallon suunnittelema Kirjatalo.[62] Akateeminen kirjakauppa muutti Kirjataloon, josta tuli sen lippulaivamyymälä.[63] Nykyään se on yksi Euroopan suurimmista kirjamyymälöistä[64].

Wulffin kulma kuvattuna kesällä 2013.

Tavaratalon alkuperäisissä suunnitelmissa arkkitehti Sigurd Frosterus oli piirtänyt tavaratalon koko Stockmannin omistaman tontin kokoiseksi. Kun 1920-luvulla tavaratalo päätettiin rakentaa osissa, tontin eteläpääty säästettiin myöhempää laajentamista varten. Tavarataloa päätettiin laajentaa suunnitelluille alueille 1980-luvun alussa. Frosteruksen alkuperäisten suunnitelmien mukaan tontille oli suunniteltu jatkettavan tavaratalon julkisivua yhtenäisenä aikaisemmin rakennetun tiiliseinän ja suurien ikkunoiden kanssa. Tämän lisäksi rakennuksen eteläpäätyyn oli suunniteltu 17–20-kerroksinen suippokärkinen tornitalo. Nämä suunnitelmat eivät kuitenkaan koskaan toteutuneet.[65][41] Tämän lisäksi arkkitehti Alvar Aalto esitteli vuosina 1955 ja 1969 omat suunnitelmat laajennusosaa varten.[66]

Korttelin eteläpäässä Mannerheimintien ja Pohjoisesplanadin risteyksessä sijaitsi vuonna 1897 rakennettu Argoksen talo, joka siinä vuoteen 1965 saakka toimineen Wulffin paperikaupan mukaan tunnettiin myös Wulffin kulmana. Sen vieressä Keskuskadun puolella oli Stockmannin ensimmäiseksi rakennuttama kaksikerroksinen basaarirakennus. Argoksen talon valmistuessa tiilirakenteinen uusrenessanssirakennus oli kaksiulotteisine julkisivuineen ja koristeettomine ikkunanpielineen hyvin moderni[67]. Stockmann oli aikonut purkaa molemmat rakennukset uuden tavaratalon tieltä, mutta Argoksen talon hävittäminen ei muodostunutkaan lopulta itsestäänselvyydeksi, vaikka Stockmannilla oli lupa sen purkamiseen. Yritys sai 1970-luvun lopussa sanomalehdissä ja kulttuuripiireissä paljon negatiivista huomiota talon purkamissuunnitelmista, ja myöhemmin Stockmann alkoi varovaisesti hyväksyä ajatusta Wulffin kulman säästämisestä.[65]

Vuonna 1989 Esplanadin ja Keskuskadun kulmaan valmistunut lisärakennus.

Tavaratalon laajennuksesta Esplanadin puoleiselle osalle järjestettiin kaksivaiheinen arkkitehtuurikilpailu 1983–1984. Sen ohjeissa ei suoraan sanottu, pitikö Argoksen talo säilyttää, mutta kaupunkikuvan merkitystä korostettiin. Kilpailun voitti arkkitehtikolmikko Kristian Gullichsen, Erkki Kairamo ja Timo Vormala. Voittaneessa ehdotuksessa oli säilytetty Argoksen talon katujulkisivu.[65] Talo purettiin 1987, lukuun ottamatta rakennuksen julkisivua, joka pidettiin pystyssä metallituilla rakennustöiden ajan. Uuden talon päälle rakennettiin vanhan mallin mukainen katto ja torni. Rakennus valmistui kilpailuehdotuksen pohjalta 1989.[7]

Argoksen talon vieressä Keskuskadun kulmassa sijainnut kaksikerroksinen basaarirakennus oli purettu jo aikaisemmin, ja sen tilalle rakennettiin uusi lisärakennus. Tämän rakennuksen lasitiilijulkisivu jatkaa Frosteruksen tiilijulkisivun rytmiä ja linjoja.[67] Gullichsenin, Kairamon ja Vormalan arkkitehtitoimisto jakoi työnsä yleensä siten, että Gullichsen vastasi pääasiassa yksin julkisten rakennusten suunnittelusta. Stockmannin laajennusosan suunnitteluun osallistuivat kuitenkin poikkeuksellisesti kaikki kolme arkkitehtia.[68]

Tavaratalon Mannerheimintien puoleinen rakennustyömaa kesällä 2006.

Tavaratalon Keskuskadun puoleinen työmaa kesällä 2006.

Stockmann päätti 2000-luvun alussa laajentaa lippulaivamyymäläänsä. Tavaratalon pahimmiksi pullonkauloiksi olivat muodostuneet vanhentuneet logistiikkatilat, ahdas Herkku-osasto, riittämätön paikoituskapasiteetti ja ahtaat käytävät. Projektin tarkoitus oli parantaa edellä mainittuja asioita ja kasvattaa tavaratalon 40 500 neliömetrin myymälätiloja 10 000 neliömetrillä.[69]

Vuonna 2005 aloitettiin rakennustyöt, joita Stockmann kutsui nimellä ”Kaikkien aikojen Stockmann – Alla tiders Stockmann”. Hankkeen päävastuullisena urakoitsijana toimi SRV[70]. Laajennustöiden suunnittelusta vastasi arkkitehtitoimisto Laatio Oy[71].

Jo alkuperäinen arkkitehti Sigurd Frosterus oli luonnostellut vuonna 1954 vanhan valopihan päälle lisäkerroksia, jotka voitaisiin toteuttaa sitten, kun valaistusteknologia olisi kehittynyt tarpeeksi korvatakseen luonnonvalon[29]. Museovirasto vastusti aluksi voimakkaasti sisäpihan lisäkerroksia, mutta kun kävi ilmi, että idea oli alkuperäisen arkkitehdin, ei heillä ollut enää asiaan huomauttamista. Alkuperäinen lasikaton kasvihuonemainen ulkokatto purettiin. Uusi välipohja on yhden kerrosvälin paksuinen ja sisältää ylempiä kerroksia kannattavat rakenteet ja vanhaa alakattoa valaisevat sekä entistä päivänvaloa korvaavat valaisimet.[72] Vanha valopiha katettiin, niin että kuudennesta kahdeksanteen kerrokseen syntyi yhteensä 1 500 neliötä tavaratalotilaa.

Ulkopuolisille yrittäjille vuokratut ylimmät kerrokset päätettiin ottaa osittain tavaratalon omaan käyttöön. Ylimpään kerrokseen rakennettiin 850-paikkainen ravintolamaailma, joka sai nimekseen F8. Ravintoloista aukeaa näkymä alempiin kerroksiin. Ravintoloiden tarjoiluvalikoima sisältää niin pikaruokaa kuin gourmet-ravintoloitakin.[71] Ravintolamaailma avattiin vuoden 2009 lopulla.[73]

Maan alta räjäytettiin noin 200 000[71] kuutiota kalliota, joka kuljetettiin yhteystunnelia pitkin Johanneksenkirkon kupeeseen ja sieltä Hernesaaren kärkeen ja lopulta proomuilla Vuosaaren satamaan. Syvimmässä kohdassa kaivanto on jopa 30 metriä syvä.[74] Maan alle rakennettiin uudet varastot ja pysäköintilaitos ja myymälää laajennettiin entisiin maanalaisiin varastotiloihin.[75][69]

Uusi pysäköintilaitos rakennettiin Mannerheimintien alle. Sen valmistuessa tavaratalon pysäköintikapasiteetti kolminkertaistui. Halli sijaitsee kolmessa tasossa, ja siellä on pysäköintipaikat 600 autolle. Pysäköintilaitokseen on kulkuyhteydet Ruoholahdenkadulta osana keskustan huoltotunnelia ja Kalevankadun sekä Mannerheimintien risteyksessä. Uudet pysäköintitilat valmistuivat kesällä 2009.[76] Tavaratalon alle rakennettiin uusi nykyaikainen 20 lastauslaituria käsittävä huoltopiha. Huoltopihalle on ajoyhteys keskustan huoltotunnelista. Uudet logistiikkatilat valmistuivat keväällä 2009.[77]

Uusi tavaratalon elintarvikeosasto Herkku laajennettiin Aleksanterin- ja Keskuskadun sekä Rautatalon ja Kirjatalon maanalaisiin tiloihin. Herkun myyntipinta-ala yli kaksinkertaistui ja oli remontin jälkeen liki 5 000 neliömetriä. Uusi remontoitu Herkku-osasto avattiin vuoden 2010 lopulla.[73][78]

Rakennustöiden yhteydessä selkeytettiin vanhan tavaratalon hissi- ja liukuporrasjärjestelmiä. Korjauksen jälkeen uusia tai uusittuja hissejä sekä liukuportaita oli 40 kappaletta. Myös tavaratalon valaistusta ja ilmastointia uusittiin. Samalla rakennus liitettiin Helsingin Energian kaukojäähdytysverkkoon, ja se oli keskusta-alueen uuden kaukokylmäverkon ensimmäinen suuri käyttäjä[29].

Rakennusprojekti oli koko yrityksen kaikkien aikojen suurin yksittäinen investointi, ja sen kustannusarvio oli noin 250 miljoonaa euroa.[73] Projektin jäljiltä koko tavaratalorakennus sekä huolto- ja pysäköintitilat ovat pinta-alaltaan yhteensä noin 130 000 neliömetriä[79]. Helsingin kaupungin rakennuslautakunta myönsi 2010 tavaratalon laajennusprojektille Rakentamisen Ruusu -palkinnon. Palkitsemista perusteltiin pitkäjännitteisellä kehitystyöllä, joka tuki yhdyskuntarakenteen kestävyyttä ja vanhan kaupunkikuvan kunnioittamista.[80]

Rakennuksen yläreunaa kiertävää ikkunaerkkerien nauhaa voi etäisesti pitää hammastetun muurinpäätymuodon analogiana.[85]

Osa arkkitehdeista arvosteli rakennuksen julkisivuja, jotka eivät vastanneet uusia funktionalis-askeettisia rakennusihanteita. Frosterus vastasi arvostelijoille, että hänen mielestään oli rehellistä ja selvintä antaa alkuperäisten, vuodelta 1916 olevien ideoiden tulla esiin lopullisessa projektissa. Vaikka tavaratalorakennus sai osittain vanhentuneen muodon, siitä tuli silti uuden ajan monumentti. Huonejaolla, ajanmukaisella tekniikallaan ja avoimesti yleisöön päin suuntautuneella toiminnallaan rakennus oli pitkään Helsingin modernin suurkaupunkilaisrakentamisen symbolina.[50]

Tavaratalon julkisivussa on käytetty tummaksi poltettua tiiltä, joka liittyi hengeltään Hampurin ja Berliinin tiiliarkkitehtuuriin[1]. Julkisivua korostavat pystysuorat rakenteet ja suuret lasipinnat[84]. Rakennuksen yläreunaa kiertävää ikkunaerkkerien nauhaa voi etäisesti pitää hammastetun muurinpäätymuodon analogiana.[85]

1980-luvulla valmistuneessa Gullichsenin suunnittelemassa lisärakennuksessa on art deco -vaikutteita. Lisärakennuksen julkisivu osittain jatkaa vanhaa taloa, osittain irtoaa siitä.[85] Brittiläisen Colin St. John Wilsonin mukaan ainutlaatuinen rakennus seuraa näkyvästi arkkitehtuurin modernismin traditiota ja sisältää taitavia viittauksia useisiin modernismin klassikoihin, kuten Alvar Aaltoon ja Le Corbusieriin.[68]

Valopiha on tavaratalon keskeisin osa.

Tavaratalon sisätiloissa kaupallisuuden vaatimukset korostuivat. Uudessa tavaratalossa pyrittiin mahdollisimman suureen asiakasmäärään. Arkkitehti pyrki rakennuksen sisäosissa selkeyteen ja halusi ensisijaisesti sisustuksen lähtökohtana olevan tavaran esillepano.[8]

Valopiha on talon keskeisin osa. Sillä arkkitehti tavoitteli ilmavaa torivaikutelmaa, joka toisi selkeyttä tavaratalossa suunnistamiseen. Se on suuri ja avoin lasikattoinen tila, jota kiertävät parvet. Jättiläismäiseltä tuntuvalla tilalla haluttiin antaa kiteytetty kuva koko tavaratalosta. Stockmannin entinen organisaatiojohtaja Gustaf Strengell piti valopihaa tavaratalolle tarpeettomana monumentaalisena rakenteena, joka palveli pikemminkin arkkitehtuuria kuin kaupallisuutta.[85] Stockmannin kattovalaistu valopiha näyttää suurelta, mutta on lopultakin melko pieni osa kerrospinta-alasta. Myös Gullichsen-Kairamo-Vormalan suunnittelemassa laajennuksessa on valopiha.[84]

Tavaratalon sisustystyöt noudattavat maltillisen art decon henkeä.[85] Vuosina 1928–1930 oli modernismi eli funktionalismi jo tulossa Suomeen, ja sen vaikutus näkyy kaarevissa portaissa ja eräissä muissa rakennuksen yksityiskohdissa.[84] Avonaiset sisäportaat olivat tummanvihreät puistomaisen Heikinkadun puolella ja oranssit Keskuskadun suuntaan viitaten vastapäisen talon tiiliarkkitehtuuriin.[85]

Frosteruksella oli myös halu standardisoida tavaratalo mahdollisimman hyvin. Hänen suunnittelemansa henkilöhissit ja varaportaat ovat kaikki samanlaisia, samoin askelmien mitat ja ikkunat, lukuun ottamatta näyteikkunoiden lasikaappeja, ovat mitoiltaan samankokoisia.[85]

Stockmannin tavaratalon hissitytöt vuonna 1930.

Stockmannin tavarataloon asennettiin aikoinaan Helsingin ensimmäiset liukuportaat. Puiset liukuportaat toimitti berliiniläinen yritys Flohr ja asensi Kone Oy.[37] Sanomalehdistö vakuutti lukijoille liukuportailla liikkumisen olevan sekä hauskaa että täysin vaaratonta, joten ensimmäisinä viikkoina vasta-avatun tavaratalon täyttivät sadat innokkaat liukuportaissa matkustajat. Mikäli asiakas ei halunnut ajelua liukuportailla, hän saattoi valita perinteiset kumipeitteiset kierreportaat.[51] Vastoin yleistä luuloa Stockmannin liukuportaat eivät kuitenkaan olleet Suomen ensimmäiset, sillä Turkuun asennettiin liukuportaat jo vuonna 1926[86]. Stockmannin Helsingin keskustan tavaratalossa on enemmän liukuportaita kuin missään muussa rakennuksessa Suomessa. Viimeisen remontin jälkeen liukuportaita on koko tavaratalossa yhteensä 56 kappaletta.[3]

Liukuportaiden lisäksi talossa oli viisi kiillotetusta koivusta ja saksanpähkinästä tehtyä hissiä. Hissitasanne oli tavaratalon keskellä, ja siitä tuli pian avaamisen jälkeen tunnettu tapaamispaikka.[8] Yksi hisseistä oli varattu pelkästään ravintolaan kulkua varten. Asiakashissien lisäksi tavarataloon oli rakennettu henkilökuntaa varten paternosterhissi, jolla oli pääsy ylimpiin kerroksiin.[44]

Hissit valmisti kotimainen Kone Oy, ja ne olivat samalla myös valmistajan ensimmäinen merkittävä hissitilaus[87]. Ulkomaisten esikuvien mukaan niiden ohjaamisesta vastasivat univormupukuiset hissineidot.[51][37] Välillä ihailijat toivat tytöille kukkia ja makeisia, ja silloin tällöin heitä myös leikkimielisesti kosittiin, mistä levisi yleinen käsitys, jonka mukaan hissitytöt menestyivät hyvin avioliittomarkkinoilla.[88]

Tavaratalon pääsisäänkäynnin yllä sijaitsevan kellon alla on suosittu kohtaamispaikka.

Yhtiö luopui hissitytöistä vuonna 1982[89], kun hissit automatisoitiin. Lisäksi ajatus nuorista naisista yhtiön maskotteina ja asiakkaiden silmäruokana alkoi tuntua sovinistiselta ja vanhanaikaiselta [90]. Lokakuussa 2002 hissitytöt palasivat tavarataloon yhden päivän ajaksi. Tempauksessa hissivalmistaja Kone juhlisti 100-vuotismerkkipäiväänsä yhdessä pitkäaikaisimman asiakkaansa kanssa.[87] Hissitytöt eivät kuitenkaan kuljettaneet hissejä vaan toivottivat asiakkaat tervetulleiksi hissin kyytiin ja tarjoilivat makeisia hissiin astuville asiakkaille.[91]

2000-luvun puolivälissä tavarataloon asennettiin remontin yhteydessä uudet tehokkaammat hissit[75]. Remontin jälkeen koko tavaratalossa on yhteensä 38 hissiä.[3]

Tavaratalon pääsisäänkäynnin yllä sijaitseva kello on hyvin tunnettu ja suosittu kohtaamispaikka[92]. Kello on sähkömekaaninen, ja siinä on neonvalaistu tausta ja pyörintämoottori. Pääsisäänkäynnin kelloa ei ole asennettu samaan aikaan itse tavaratalon rakentamisen yhteydessä, vaan se asennettiin vasta vuonna 1965.[93] Vuonna 2011 kelloon vaihdettiin koneisto ja viisarit ja vuonna 2012 uudet kuoret.[94][95]

Stockmann toi television Suomeen. Tavaratalon näyteikkunassa järjestettiin koenäytös syksyllä 1950.[96]

Näyteikkunoista muodostuivat tavaratalon kasvot. Helsingin keskustan tavaratalossa on yhteensä 23 suurta näyteikkunaa[97]. Valmistuessaan ne olivat koko kaupungin suurimmat[40]. Somistus nousi uudessa tavaratalossa arvoonsa. Ikkunaostokset liittyivät tavaratalon ideaan; niiden tehtävänä oli vietellä asiakas sisään ostamaan ja kuluttamaan. Kauniissa ja viettelevissä kehyksissä esiteltiin ajankohtaisia tavaroita, joita voi ostaa talon seinien sisäpuolelta. Näin jokainen kaupunkilainen sai käsitykset, miten tuli olla pukeutunut tai sisustaa kotinsa, jos oli rahaa. Jo G. F. Stockmann oli kiinnostunut näyteikkunoista, ja liikkeen muutettua Kiseleffin taloon hän suurennutti ikkuna-aukot lattianrajaan asti ja korvasi vanhat nelijakoiset ja epätasaiset ikkunaruudut suurilla ja kirkkailla laseilla.[98]

Alussa tavaroita esiteltiin hienostuneesti ja koristeellisesti, mutta 1930-luvulla kaikki tarpeeton ja häiritsevä rekvisiitta karsittiin ja esillepanossa keskityttiin itse tavaraan. Näyteikkunamainonnalle piti antaa selvä ja puhdastyylinen muoto, niin että myös kiireiset ohikulkijat saattoivat tajuta mainoksen sanoman. Samoihin aikoihin tavarataloon perustettiin somistusosasto, joka tuli tunnetuksi ammattitaitoisesta henkilökunnastaan.[97]

Jouluikkuna on ollut usean lapsisukupolven suosiossa.[8] Se on näyteikkuna-asetteluista kaikkein työläin, ja sen rekvisiittaa aletaan valmistella jo loka-marraskuussa.[97] Jouluikkuna on perinteisesti rakennettu Aleksanterinkadun ja Keskuskadun kulmauksessa olevaan näyteikkunaan.

Alikulkutunneli Tavaratalosta Akateemiseen kirjakauppaan.

Tontin muoto ja sijainti sekä myymälän sijoittaminen korttelin kaikille sivuille oli suureksi eduksi myynnin kannalta. Tavaratalon logistiikalle se on kuitenkin tuottanut ongelmia useasti, sillä tavarakuljetuksia varten tavaratalosta puuttui niin sanottu takapiha. Tavaratalon lastauspihaksi valittiin tonttipinnan korkein kohta Mannerheimintieltä, johon rakennettiin lastauspiha kuormaliikennettä varten.[99]

1960-luvulla Kirjatalon rakentamisen yhteydessä Keskuskadulle rakennettiin ramppi ja Stockmannin lastauspiha siirrettiin maan alle. Myöhemmin Keskuskadun ramppi alkoi ruuhkautua, ja tilalle alettiin pohtia uusia vaihtoehtoja. 2000-luvulla Keskuskadusta alettiin rakentaa kävelykatua ja Stockmannin huoltoliikenne ja lastauspihalle vievä ajoluiska haluttiin sieltä pois.[100] Helsingin kaupunki alkoi suunnitella keskustan huoltotunnelia, joka mahdollistaisi Keskuskadun rakentamisen kävelykaduksi ja tekisi mahdolliseksi rakentaa tarvetta vastaavat tilat tavaraliikenteelle, jätehuollolle ja asiakaspysäköinnille.[78] Tavaratalon uusi huoltopiha louhittiin 35 metrin syvyyteen maanpinnasta, ja se otettiin käyttöön vuonna 2009[101].

Stockmannin tavaratalosta on maanalainen kävely-yhteys Keskuskadun alitse Kirjataloon, Akateemisen kirjakaupan paperiosastolle. Tämän lisäksi Stockmann rakensi aikoinaan tavaratalon maanalaisesta kerroksesta -1 kulkuyhteyden Forumin pysäköintihalliin.

Museovirasto on määrännyt alkuperäisen tavaratalon maanpäällisen osan suojeltavaksi rakennustaiteellisesti ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaana rakennuksena. Sisätiloissa säilytettäviksi on määrätty vanha lasikatteinen keskihalli ja siihen liittyvä päähissiaula näkyvine yksityiskohtineen, pääporrashuoneet, henkilökunnan paternosterhissi sekä johtokunnan kokous- ja toimistotilat. Lisäksi Argoksen talon vanha julkisivu ja sen päälle rakennettu vesikatto on määrätty suojeltaviksi.[29]