Stieg Larsson

Larssonin vanhemmat antoivat pojan vauvaikäisenä kasvatiksi äidin vanhemmille. Isoisä oli vasemmistolainen ja toisen maailmansodan aikana hän oli joutunut työleirille. Lapsuudessaan Larsson imi isoisän kokemuksia ja hänestä itsestäänkin tuli aikaa myöten vasemmistolainen. Isoisä kuoli 1960-luvun alussa, jolloin Larsson palasi Uumajassa asuneiden vanhempiensa luokse. Hän oli tietotoimisto Tidningarnas Telegrambyråssa (TT) uutisgraafikkona vuosina 1977–1999. Uransa ohella hän oli osallistunut Eritrean sisällissotaan ja Grenadan vallankumoukseen. Näistä toimistaan hän pysyi vaiti, eivätkä työtoveritkaan olleet niistä perillä.

Larsson tunnetaan Ruotsissa erityisesti taistelusta äärioikeistoa ja rasismia vastaan. Hän kirjoitti Anna-Lena Lodeniuksen kanssa teoksen Extremhögern ja toimi kirjoittajana myös kahdessa muussa aihetta käsittelevässä kirjassa. Kirjoitustensa vuoksi Larsson sai tappouhkauksia[1].

Uusnatsit tekivät Ruotsissa 1990-luvun puolivälissä useita murhia. Silloin Larsson päätti parin ystävänsä kanssa perustaa ääriliikkeitä vastustavan Expo-säätiön [1]. Säätiö keskittyy äärioikeistolaisuuden, uusnatsismin ja rasismin aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseen. Sen tehtävänä on tutkimuksen edistäminen, luentojen järjestäminen ja kirjojen julkaisu. Larsson oli säätiön julkaiseman Expo-lehden päätoimittaja. Hän oli aktiivinen myös politiikassa ja osallistui aiemmin trotskilaisen Sosialistisen puolueen toimintaan, mutta irtautui siitä tiettävästi vuonna 1987.

Larsson oli kiinnostunut myös science fictionista ja julkaisi Sfären ja Fijagh! -nimisiä fanzinelehtiä.

Larsson kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen vuonna 2004. Juuri ennen kuolemaansa hän oli saanut valmiiksi kirjasarjan, joka tunnetaan Millennium-trilogiana. Romaanit julkaistiin postuumisti. Neljättäkin hän ehti kirjoittaa parisataa liuskaa.[2] Sarjasta oli alun perin tarkoitus tulla kymmenosainen.[3] Tieto neljännen teoksen julkaisemisesta julkistettiin joulun alla 2013. Kirjan kirjoitti David Lagercrantz, ja se ilmestyi elokuussa 2015, samaan aikaan myös suomennettuna nimellä Se mikä ei tapa.[4][5]

Larssonin perinnöstä oli kiistaa. Larssonin avopuoliso oli 1970-luvun alkupuolelta lähtien arkkitehti Eva Gabrielsson. Hän jäi perinnöttä, ja omaisuus ja tekijänpalkkiot menivät Larssonin isälle ja veljelle. Gabrielsson aloitti taistelun Larssonin tuotannon hallintaoikeuksien saamiseksi.[3] Larssonin kuoleman jälkeen on löytynyt testamentti, josta kuitenkin puuttuvat todistajat eikä se ole pätevä. Sen mukaan miljoonaomaisuus olisi mennyt uumajalaiselle kommunistiyhdistykselle.

Larssonin kuoleman jälkeen on tekeillä useita kirjoja, muun muassa hänen avopuolisonsa Eva Gabrielsson kirjoittaa kirjaa perintöriidoista.[6]

Lähes 2 000-sivuinen Millennium-trilogia sijoittuu lehtimaailmaan, ja päähenkilöinä esiintyvät taloustoimittaja Mikael ”Kalle” Blomkvist ja omapäinen, sosiaalirajoitteinen tietokonehakkeri Lisbeth Salander. Kaikki kolme osaa ovat ilmestyneet niin Ruotsissa kuin Suomessakin, ja ne on käännetty tai käännetään lukuisille kielille. Sarjan oikeudet on myyty 30 maahan. Maaliskuuhun 2015 mennessä Millennium-trilogiaa oli myyty noin 50 maassa liki 80 miljoonaa kappaletta.[7]

Vaikka sarjan teokset ovat muodoltaan rikosromaaneja, etenkin ensimmäisen teoksen keskeiseksi aiheeksi nousee miehen vallanhalu naista kohtaan ja sen ilmeneminen vihana ja väkivaltana kotona, kadulla ja töissä. Larssonin trilogia on ollut suurmenestys. Ensimmäisestä osasta on tehty elokuva Miehet jotka vihaavat naisia (2009), jonka on ohjannut tanskalainen Niels Arden Oplev[8]. Toisen osan filmatisointi, Daniel Alfredsonin ohjaama Tyttö joka leikki tulella, tuli elokuvateattereihin syyskuussa 2009. Alfredson ohjasi elokuvaksi myös trilogian kolmannen osan, Pilvilinna joka romahti, joka sai ensi-iltansa Tukholmassa marraskuussa 2009.

Larsson tarjosi trilogian käsikirjoitusta ensin Piratförlagetille, josta se kuitenkin palautettiin avaamattomana. Norstedts innostui käsikirjoituksista heti, ja siellä enteiltiin, ettei kyseessä ole hetkellinen menestyssarja.[3]

Laajuudestaan huolimatta teokset saavuttivat suuren suosion. Teoksissa on hyvä juonenkuljetus ja kirjoittajalla hyvä rytmitaju, niin että tarina etenee sopivina jaksoina.[9]

Larsson oli ensimmäinen kirjailija, jonka teoksia myytiin Amazon Kindle -palvelussa sähköisessä muodossa yli miljoona kappaletta.[10]

• Stieg Larsson, Anna-Lena Lodenius: Extremhögern, Stockholm, Tidens förlag, 1991, toinen painos 1994.
• Överleva deadline, 2000.
• Stieg Larsson, Mikael Ekman: Sverigedemokraterna: den nationella rörelsen, Stockholm, Ordfront, Expos förlag, 2001.
• Stieg Larsson, Cecilia Englund: Debatten om hedersmord: feminism eller rasism, Stockholm, Svartvitts förlag, 2004.
• Richard Slätt, Maria Blomquist, Stieg Larsson, David Lagerlöf ym.: Sverigedemokraterna från insidan, 2004.
• Millennium-trilogia, 2006–2007:
  • Miehet jotka vihaavat naisia, (Män som hatar kvinnor, Norstedts, 2005), suom. Marja Kyrö, WSOY, 2006.
  • Tyttö joka leikki tulella, (Flickan som lekte med elden, 2006), suom. Marja Kyrö, WSOY, 2007.
  • Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes, 2007), suom. Marja Kyrö, WSOY, 2008.

• Lasiavain 2006 postuumisti teoksesta Miehet jotka vihaavat naisia.
• Lasiavain 2008 postuumisti teoksesta Pilvilinna joka romahti.

• Pettersson, Jan-Erik: Stieg Larsson: Idealisti, journalisti ja kirjailija. Helsinki-kirjat, 2011. ISBN 978-952-5874-33-4.
• Gabriellson, Eva ja Colombani, Marie-Françoise: Stieg, minä ja Millenium: Stieg Larssonin puolison tarina. Minerva, 2011. ISBN 978-952-492-488-7.

• Expon muistokirjoitus Larssonista (Arkistoitu – Internet Archive). (ruotsiksi)
• Haastattelu Ruotsin kirjakauppalehdessä (Arkistoitu – Internet Archive). (ruotsiksi)
• Tuukka Sandström: Supersankariyhteiskuntakritiikki^{[vanhentunut linkki]}. Kustantamo Idiootti ajattelee 17.2.2010.