Steel-kitara

Steel-kitara on kitara, jota soitetaan vaakatasossa joko soittajan sylissä tai virettä muuttavin pedaalein varustetussa telineessä. Steel-kitaran runkoon on asennettu 1–4 otelautaa, jotka on viritetty lähes minkä vain sointujen mukaan. Pedal steel -kitarassa soittimen viritystä voi muunnella soiton aikana pedaalien, ja polvivipujen avulla. Steel-kitaraa näppäillään oikealla kädellä sormi-plektroilla, ja vasemmalla kädellä liu'utetaan kielillä teräksistä puikkoa.[1]

Steel-kitara
Soitinryhmä Kielisoittimet
Alkuperämaa / -alue Yhdysvallat, 1940-luku
Liittyvä musiikin tyylilaji country
Samankaltaisia soittimia ukulele, havaijinkitara
Resonaattorikitara, jota soitetaan steel-kitaratyylillä

Pedal steel -kitara

Pedal steel -kitarassa on tavallisimmin kaksi kymmenkielistä kaulaa, joista toisessa soi avoimena E-duurisoinnun säveliä. Kahta pedaalia painamalla ääni nousee A-duuriksi. Toisessa kaulassa on pohjasävelenä F ja muilla kielillä C6-soinnun sävelet. Tässä kaulassa on useampia pedaaleja, joilla saa aikaan useampia sointuja kuin ensimmäisellä kaulalla. Kaulojen, kielten ja pedaalien määrä voi kuitenkin vaihdella, ja pedaalien lisäksi tai niiden sijasta soittimessa voi olla polvella käytettäviä vipuja. Pedal steel -kitaran kauloissa ei ole nauhoja vaan ainoastaan niitä markkeeraavat ohjausviivat; tämä on yksi tapa saada aikaan soittimen soinnille tyypillisiä glissandoja, liukumia sävelestä toiseen, joita voidaan tehdä myös pedaaleilla ja polvivivuilla.[2]

Historia

Steel-kitaran edeltäjiä olivat ukulele ja havaijinkitara. Soitin sähköistettiin 1930-luvulla. 1940-luvulla sitä muokattiin etenkin country-musiikissa käytettäväksi pedal steel guitar:iksi. Suomessa soittimen pioneerina tunnetaan Olli Haavisto.[1]. Toinen huomattava suomalainen steel-kitaristi oli pitkään lajissaan ainoana toiminut Roy Rabb.

Kansainvälisesti merkittäviä pedal steel -kitaristeja ovat olleet muun muassa Buddy Emmons, Red Rhodes[2] ja Led Zeppelin-kitaristi Jimmy Page.

Lähteet
  1. Suuri Musiikkitietosanakirja 6 Seg-Ö, s. 37. Helsinki: Weilin + Göös ja Otava, 1992. ISBN 951-35-4730-2.
  2. Timo Kanerva: Vanha Isäntä, mutta vielä vetreä (Olli Haaviston haastattelu). Soundi, 7/1978, s. 11–13.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.