Stadium Arcadium

Yhtyeen lähti By the Way -albumin jälkeen maailmankiertueelle, joka kesti kaksi vuotta. Yhtye piti vuonna 2003 kiertueella tauon, jonka aikana se nauhoitti 15 uutta kappaletta, joista kaksi julkaistiin yhtyeen Greatest Hits -albumilla.[3] Kiertue jatkui vielä vuonna 2004, jolloin yhtye esiintyi Hyde Parkissa kolmena päivänä. Yhtye julkaisi konsertista live-albumin nimeltä Live in Hyde Park. Kiertueen jälkeen yhtye alkoi suunnitella uutta albumia.

Yhtye kokoontui syyskuussa 2004 ja he päättivät yrittää tehdä vanhanaikaisen Meet The Beatles! -tyylisen levyn, joka olisi lyhyt ja hunajainen.[4] He suunnittelivat tekevänsä noin tusinan verran hyviä kappaleita ja sitten äänittää ne, mutta mopo karkasi käsistä ja loppujen lopuksi yhtyeellä oli 35 mielestään hyvää kappaletta käsillä.[5] Albumi äänitettiin samassa kartanossa kuin vuoden 1991 menestysalbumi Blood Sugar Sex Magik.

Albumista oli alun perin tarkoitus tulla 38 kappaletta sisältävä trilogia, jonka levyt olisi julkaistu puolen vuoden välein.[6] Käytyään läpi kappaleet yhtye päätti luopua ideasta, valita parhaat 28 kappaletta ja koota niistä tupla-albumin.[4]

Yhtyeen laulaja Anthony Kiediksen mukaan levyn tekoa edisti se, että kaikki olivat sitä tehdessä hyvällä miellellä, jäsenten välit eivät olleet kireitä ja he olivat huolettomia, levyä tehtäessä. Yhtye hyödynsi jokaisen idean, mikä johti monen kappaleen syntymiseen. Kiedis kuvasi albumia kertomalla, että osa albumin kappaleista muistuttaa yhtyeen kolmen ensimmäisen albumin kappaleita. "Albumilla on erittäin raskasta funkia. Osa kappaleista on todella likaista funkia".[4] Myös yhtyeen basisti Flea kertoi levyn teon sujuneen hyvin. Hän kertoi tunteneensa, että koko yhtye oli parhaimmillaan levyn teon aikaan. Hän kertoi myös, että hänen mielestään oli mukavampi tehdä tätä albumia, kuin edellistä, By The Way:tä: "Silloin ryhmässä oli varmasti enemmän kireyttä, etenkin minun Johnin (Frusciante) välillä. En tuntenut itseäni luovasti mukavaksi, muun yhtyeen kanssa. En tuntenut, että olisin saanut ilmaista itseäni vapaasti. Ne ongelmat oli jo ratkaistu tätä albumia tehdessä"[7]

Yhtye yritti nauhoittaa jokaisen kappaleen yhdellä otolla. Ajatuksena ei ollut tehdä kappaleista mahdollisimman täydellisiä teknologian avulla, vaan säilyttää yhtyeen luonnollinen ja raaka tunne. Albumi nauhoitettiin yhdessä pienessä huoneessa, jossa kaikki jäsenet olivat samaan aikaan, jotta albumi saataisiin nauhoitettua siten, että se kuulostasisi siltä, että se olisi nauhoitettu 70-luvulla.[6]

Kappaleella "Warlocks" vierailee Billy Preston soittamassa 1970-luvun funk-klavinettia.

Edellistä studioalbumia, By the Way, oli leimannut John Fruscianten minimalistinen, lähes sooloton soitto, mutta nyt hän oli kyllästynyt jo tähän ja palasi takaisin sooloiluun. Soitellessaan kitaraa Frusciante kuunteli laulajia, kuten Beyonce, Aaliyah ja Brandy, ja räppäreitä kuten Wu-Tang Clan, Eminem ja Eric B ja Rakim. Hän muutti rytmisen fraseerauksen ja blues-tyyliset jutut, joita he tekivät, ja käänsi ne kitaralle, ja lopputulos kuulosti hänen omien sanojensa mukaan Jimi Hendrixiltä.[8]

Lähes jokainen levyn soolo on improvisoitu.^lähde?

Levyn aikoihin John Frusciante kuunteli paljon Jimi Hendrixin tuotantoa ja opetteli tämän sooloja ensimmäistä kertaa uudelleen sen jälkeen, kun hän niitä nuorempana oli opetellut konemaisesti. Tällä kertaa hänen aloittamansa meditaatio antoi hänelle uuden kyvyn kuulla, oppia ja kokea tätä musiikkia. Suuri osa Hendrixin Electric Ladyland -levyä oli kitaristin mukaan hänen musiikillinen raamattunsa Stadium Arcadiumia äänitettäessä.[8]

Pääartikkeli: Stadium Arcadium Tour

Toukokuussa 2006 Red Hot Chili Peppers ilmoitti, että he keikkailisivat Euroopassa toukokuusta heinäkuuhun, mitä seuraisi Yhdysvaltojen- ja Kanadan-kiertue syyskuusta marraskuuhun. John Fruscianten ystävä, Josh Klinghoffer, liittyi yhtyeeseen kiertueen ajaksi.[9]

NME:n Tim Chester antoi albumille arvosanaksi seitsemän kymmenestä, perustellen sanomalla että yhtye on hittikone, joka suoltaa kappaleita joista monet yhtyeet vain haaveilevat, kuten "Hump de Bump" ja "Storm in a Teacup", joita hän vertaa yhtyeen alkutaipaleen kappaleisiin. Chester kuitenkin sanoi että jäsenet ovat jo ylittäneet elämänsä lakipisteen ja osa kappaleista on sen mukaisia.[10]

Prefixin Ian McCarthyn mukaan albumin ainoa valopilkku on kitaristi John Frusciante, josta on "bändin onneksi tullut peto kitaran kanssa". Hänen mukaansa yhtyeen uusin albumi ei jaksa kiinnostaa, kuten ennen.[11]

IGN:in sivuston mukaan Stadium Arcadiumissa kaikki olisi paremmin, jos se olisi tehty kahtena albumina, jotka olisi julkaistu puolen vuoden välein. Sivuston mukaan "yhtyeen musiikki kuoli, sen päätettyä alittaa silta." "Kappaleista "Snow (Hey Oh)" iskee, "Charlie" ja "Hump de Bump" viittaavat funkiin. Vaikka Red Hot Chili Peppers perustuu funkiin, löytyy albumilta hyviäkin pehmeitä kappaleita, kuten "Desecration Smile"."[12]

Rolling Stonen Brian Hiatt kuvailee albumia yhtyeen uran näyttävimmäksi, ja kehuu bändin jäseniä eri osa-alueilla. "Suurin osa kunniasta menee kitaristi Frusciantelle, basisti Flea on paras ei hip-hop syy ostaa subbari, laulaja Kiedis on yksi (enemmän tai vähemmän) rap rockin "keksijöistä". Silti osa hänen teksteistään on silkkaa hölynpölyä (kuten kappaleessa Warlocks: "Ticky ticky tackita tic tac toe, I know everybody's Eskimo"). Rumpali Chad Smith on svengaavin rock-rumpali tällä puolen Mitch Mitchelliä".[13]

• NME: [10]
• Prefix: [11]
• IGN: 6.9/10[12]
• Rolling Stone: [13]
• Pitchfork: 4.7/10[14]
• Metacritic: 73/100[15]

• Kaikki kappaleet kirjoittanut Red Hot Chili Peppers.

• Albumin esittelyartikkeli (Arkistoitu – Internet Archive)