Staalo

Staaloon liittyvä mytologia lukeutuu saamelaisen uskomusperinteen vanhakantaisimpaan osaan, joskin siihen on myöhemmin sekoittunut myös aiheeseen alun perin liittymätöntä aineistoa.[2] Staaloperinteeseen liittyy hyvin arkaaisia, tosin hämärtyneitä, viittauksia astraalimytologiaan. Staalon sanotaan olevan kuun poika ja toisten tietojen mukaan kuun tyttären Áhčešeatnin puoliso. Uskomuksiin on myöhemmin liittynyt erilaisia kulttuuriperinteitä, ja itse sana on melko myöhäinen.[3] Vaikka staalolla ei varsinaisesti ole skandinaavisia eikä pohjoiseuraasialaisia vastineita, Erkki Itkonen on löytänyt Siperiasta sitä muistuttavia ilkeitä metsänhenkiä.[4]

Stállu-sanan etymologiasta ei ole varmuutta. Sitä on yritetty johtaa norjan sanasta ’ståle’ ("iso, voimakas mies") ja ruotsin sanasta ’stål’ (”teräs”). Sanan alussa oleva kaksoiskonsonantti viittaa sanan myöhäiseen lainautumiseen.[3]

Lars Levi Laestadius liitti stállun saamelaisia ahdistelleisiin viikinkeihin ja pirkkalalaisverottajien hahmoihin.[3]

Staalo tunnetaan lähinnä erilaisista tarinoista, eikä niistä pysty päättelemään, uskottiinko staalon olemassaoloon todellisuudessa. Tavallisimmin staalo kuvataan huomattavasti ihmistä kookkaammaksi mieshahmoksi, joka on yleensä liikkeellä koiransa kanssa. Staalo oli vain hieman ihmistä suurempi olento. Se oli pahantahtoinen ja piti ihmisen lihasta. Se oli vahva, mutta myös kömpelö ja tyhmä.[3]

Perinteisesti eteläsaamelaiset ovat liittäneet staaloon, ja erityisesti hänen vaimoonsa, ihmissyöntiä ja veren imemistä pillillä. Nämä piirteet ovat pohjoisemmilla alueilla kerrotuissa tarinoissa paljon harvinaisempia.[2]

Kaikkein tavallisimmin staalotarina kertoo ihmisen ja staalon kohtaamisesta seuraavasta painiottelusta.[4] Staalo kantoi aina mukanaan rikkauksia. Monet saamelaiset ovat onnistuneet viemään nämä rikkaudet voitettuaan taitavuudellaan staalon painissa, millä selitetään joidenkin saamelaissukujen varakkuus. Staalon kanssa painivan piti tuntea perinne, eikä sitä saanut tappaa sen omalla veitsellä, sillä veitsi kääntyi iskijää vastaan. Ottelijan oli tapettava myös staalon koiran, sillä muuten se nuolisi isäntänsä haavat ja herättäisi tämän henkiin.[3]

Staalo-tarinoihin liittyy usein hyvin sadististia yksityiskohtia. Tarinoissa saamelainen itse kohtelee usein staaloa hyvin raa’asti. Teot motivoidaan tarinoissa esimerkiksi, sillä että staalo on syönyt saamelaislapsen. Psykoanalyyttisesti hahmo on saattanut olla sadistisen osavietin ilmenemä, sillä tarinoissa ilmenee usein suorat eroottiset mielleyhtymät. Staalo on halukas usein naimaan ihmistytön tai on jo mennyt naimisiin mutta syö kuitenkin tytön. Tarinoissa staalo usein myös kastroidaan.[3]

Eräänlainen staalo on myös ihmissyöjästaalo, lihatontta, jonka noita voi nostattaa vihamiehensä perään. Lihatontta on mahdollisesti henkiinherätetty vainaja tai elottomasta aineesta muovattu ja elolliseksi muutettu hahmo. Ihmissyöjästaalon saattaa joissakin tapauksissa nähdä vain se, jota vainoamaan hahmo on luotu. Hahmon luodessaan noita yleensä sitoutuu tähän omalla hengellään: jos staalo surmataan myös noita kuolee tai ellei staalo löydä uhriaan vuoden kuluessa se palaa surmaamaan luojansa. Tällaiseen ihmissyöjähahmoon liittyviä uskomuksia tavattiin vielä 1960-luvulla.[2]

Myöhäisperinteessä staalosta on lisäksi muovautunut niin sanottu fikti eli olento, johon aikuiset eivät usko mutta jolla lapsia pelotellaan. Joulun aikaan lapsia saatettiin pelotella esimerkiksi juovlastállulla, jotta lapset olisivat hiljaa ja kiltisti.[3] Vallattomasti käyttäytyvät lapset joulustaalo kerää säkkiin ja syö.[5]

• Pentikäinen, Juha: Saamelaiset: Pohjoisen kansan mytologia. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1995. ISBN 951-717-826-3.
• Pulkkinen, Risto: ”Saamelaisten etninen uskonto”. Teoksessa. Seurujärvi-Kari, Irja & Halinen, Petri & Pulkkinen, Risto: Saamentutkimus tänään. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. ISBN 978-952-222-220-6.