Sperduti nel buio

Paolina on Vallenzan herttuan avioton tytär, joka hankkii elantonsa kerjäläisenä ja pikkurikollisten apurina. Sokea Nunzio soittaa viulua kasvatusisänsä kapakassa. He tapaavat sattumalta toisensa, pakenevat riistäjiään ja perustavat yhteisen kodin. Paolinan vanha isä ryhtyy etsimään tytärtään, mutta ei löydä häntä, vaikka tämä elää aivan hänen vierellään. Herttua kuolee ja jättää omaisuutensa petolliselle Livialle. Paolinan entinen rakastaja Gennaro uhkaa tappaa Nunzion, jos nainen ei suostu hänen ehdotuksiinsa. Gennaro tunkeutuu heidän kotiinsa, mutta Nunzio tekee hänen aikeensa tyhjiksi. Pariskunta pakenee kaupungista ja jatkaa vaellustaan pimeydessä. Nunziolle pimeys on fyysistä, Paolinalle moraalista.[1]

Historiallisten spektaakkelien ja yläluokkaisten intohimodraamojen rinnalla italialaisessa mykkäelokuvassa esiintyi myös kirjallisuuteen ja teatteriin perustuvia realistisia pyrkimyksiä. Voimakkaimmin ne näkyivät Napolissa tuotetuissa elokuvissa.[3]

Tyyliltään ja ilmaisultaan realistisista elokuvista kuuluisimpia ovat Gustavo Serenan Assunta Spina (1915) sekä Nino Martoglion Sperduti nel buio, joka perustuu Roberto Braccon samannimiseen näytelmään (suomeksi Hämärän lapsia, 1901)[3]. Se kuuluu Morgana Filmin tuottamaan trilogiaan, jonka muut osat ovat Capitan Blanco (1914) ja Émile Zolan romaaniin perustuva Teresa Raquin (1915)[4]. Juoneltaan melodramaattinen teos kuvaa Napolin köyhälistön slummeja, joiden vastakohtana ovat yläluokan loisteliaat palatsit. Yhteiskuntakriittinen elokuva kiinnittää huomiota henkilöhahmojen psykologiaan ja esittää heidän ympäristönsä mahdollisimman todenmukaisena ja konkreettisena.[5] Sen musiikista vastasi Enrico De Leva, joka oli tehnyt Braccon näytelmään laulun Passero sperduto[2].

Elokuvan yleisö- ja arvostelumenestys oli aikanaan heikko[3]. Sen myöhempi maine perustuu Umberto Barbaron ja muiden kriitikoiden Cinema-lehdessä 1930-luvun lopulla julkaisemiin ylistäviin arvioihin[4]. Kokeellisen elokuvakeskuksen opiskelijoille esitettynä elokuva vaikutti toisen maailmansodan jälkeisen italialaisen neorealismin syntyyn[5]. Sperduti nel buion ainoa säilynyt kopio katosi sodassa saksalaisten ryöstösaaliin mukana, mikä on tehnyt siitä eräänlaisen elokuvahistoriallisen myytin. Elokuvasta voi muodostaa käsityksen Bianco e Nero -lehden erikoisnumerossa vuonna 1987 julkaistun käsikirjoituksen, stillkuvien ja muiden materiaalien avulla.[1] Sperduti nel buion kohtalosta on tehty myös dokumenttielokuva[6].

Roberto Braccon näytelmästä on tehty myös toinen samanniminen elokuva vuonna 1947. Camillo Mastrocinquen ohjaamassa elokuvassa Nunziota esittää ehkä hieman yllättävästi Vittorio De Sica.[1]

• Sperduti nel buio Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
• Sperduti nel buiosta tehdyn dokumenttielokuvan sivusto (Arkistoitu – Internet Archive) (italiaksi)