Spartacus (vuoden 1913 elokuva)

Mario Guaita-Ausonia (vasemmalla) gladiaattoriksi tuomittuna Spartacuksena.

Konsuli Marcus Licinius Crassus palaa Traakian-sotaretkeltään Roomaan. Hänen voitonkulkueessaan ovat traakialaisten vangittu päällikkö Spartacus, tämän sisar Idamis ja jälkimmäisen sulhanen Armoricus. Crassus antaa Idamisin tyttärensä Emilian[1] palvelijaksi ja tekee Spartacuksesta gladiaattorin. Emilia rakastuu Spartacukseen, joka voittaa taistelussa gladiaattorien päällikön Noricuksen. Mustasukkainen Noricus jää hautomaan kostoa.[2][3]

Crassuksen juhlissa Spartacus ja Armoricus komennetaan taistelemaan keskenään. Spartacus kieltäytyy ja nostattaa gladiaattorit kapinaan. Vuorille vetäytyneet kapinalliset laskeutuvat alas jyrkänteeltä, yllättävät roomalaiset ja vangitsevat Crassuksen. Emilia rukoilee Spartacusta säästämään isänsä hengen. Kapinalliset tekevät rauhan roomalaisten kanssa ja orjat vapautetaan, mutta Spartacus ja isänmaallinen Emilia riitautuvat.[2][3]

Kostonhimoinen Noricus murhauttaa Crassuksen, lavastaa Spartacuksen syylliseksi ja vangitsee juonestaan vihin saaneen Idamisin. Senaatti tuomitsee Spartacuksen heitettäväksi sirkuksen pedoille. Vangittu Spartacus kuulee Idamisin avunpyynnön, murtautuu ulos sellistään ja vapauttaa sisarensa. Idamis kertoo Noricuksen juonesta Emilialle, joka ryntää vakuuttamaan senaattorit Spartacuksen syyttömyydestä.[2][3]

Elokuvan italialaisessa juoniselostuksessa Emilia löytää rakastettunsa raadellun ruumiin sirkuksen areenalta[2]. Englanninkielisessä selostuksessa syyttömäksi todistettu Spartacus säästyy leijonilta ja heittää Noricuksen petojen raadeltavaksi[3].

Enrico Vidalin torinolaiselle Ernesto Maria Pasqualin tuotantoyhtiölle ohjaama Spartacus on vuonna 1909 valmistuneen samannimisen lyhytelokuvan jälkeen järjestyksessä toinen Spartacus-filmatisointi[4]. Se on Enrico Guazzonin Quo vadisin (1913) ja Giovanni Pastronen Cabirian (1914) ohella yksi ensimmäisistä historiallisista suurelokuvista. Varieteeteattereissa lihaksiaan esitelleen Mario Guaita-Ausonian näyttelemä Spartacus on Bruto Castellanin Ursuksen ja Bartolomeo Paganon Macisten lisäksi italialaisen elokuvan varhaisin voimamiessankari.[5][6]

Elokuvan lehdistömateriaalin mukaan se perustuu 1700-luvun ranskalaisiin tragedioihin. Todellisuudessa tarinan päälähde on Garibaldin johtamiin Italian yhdistymistaisteluihin osallistuneen Raffaello Giovagnolin suosittu historiallinen romaani Spartakus (1874). Noricuksen hahmo on lainattu Bernard Joseph Saurinin näytelmästä Spartacus (1760, esitetty uudelleen Ranskan vallankumouksen aikaan 1792). Giovagnolin romaanin tavoin elokuvan sanoma on voimakkaan nationalistinen. Sen päähenkilö on suuri kansan- ja sotilasjohtaja, joka kuvataan enemmän poliittisen yhtenäisyyden luojana kuin alistettujen yhteiskuntaluokkien puolustajana. Kamera kohdistuu jatkuvasti sankarin puolialastomaan vartaloon ja jännittyneisiin lihaksiin ja luo samalla mallia myöhemmille elokuvien voimamiehille.[4][7]

Monituhatpäinen yleisö katsoo sinfoniaorkesterin säestämää elokuvaa Chautauquassa New Yorkin osavaltiossa vuonna 1915.

Spartacus oli suuri kansainvälinen yleisö- ja arvostelumenestys[8] sekä pääosaa esittävän Mario Guaita-Ausonian läpimurtoelokuva[4][9]. Aikalaiskritiikki kiitti sitä jännittävästä tarinasta, suurista joukkokohtauksista sekä historiallisesti autenttisesta lavastuksesta[10][11]. Arvosteluissa kiinnitettiin erityistä huomiota Guaita-Ausonian kasvonpiirteisiin, vartaloon ja lihaksiin, jotka mainoslauseen mukaan tekivät hänestä ”muinaisen gladiaattorin harvinaislaatuisen prototyypin” (sic)[12].

Elokuva oli yksi George Kleinen Yhdysvaltoihin maahantuomista italialaista spektaakkeleista. Kleine osallistui myös niiden rahoitukseen ja mahdollisesti tilasi omaan versioonsa alkuperäisestä poikkeavan onnellisen lopun.[13] Yhdysvalloissa elokuvaan tehtiin Modest Altschulerin viisikymmenhenkiselle sinfoniaorkesterille sovittama musiikki, jota kuvattiin ”suurenmoisimmaksi säestykseksi mitä millään elokuvalla on koskaan ollut”[14]. Spartacuksen menestys sai Kleinen rahoittamaan myös Guaita-Ausonian seuraavaa elokuvaa Salambòa (1914)[9].

Suomessa Spartacusta esitettiin yksinoikeudella helsinkiläisessä Eldorado-teatterissa maalis-huhtikuussa 1914. Uudessa Suomettaressa julkaistun mainoksen mukaan tämä ”elävienkuvientaiteen huippuluoma, jota tuskin milloinkaan tullaan voittamaan” on ”täynnä liikuttavaa murhetta ja tärisyttäviä kohtauksia sekä lumoavaa kauneutta”. Kahden tunnin pituudestaan huolimatta elokuvaa ei poikkeuksellisesti ollut jaettu kahdelle eri viikolle, vaan ”suurenmoisuutensa takia” se näytettiin yhteen menoon.[15]

Spartacuksesta on aiemmin tunnettu vain George Kleinen kokoelmaan kuuluva[16] heikkotasoinen amerikkalainen kopio, joka on saatavilla myös DVD:llä. Brasilian elokuva-arkistosta on sittemmin löydetty portugalinkielisillä väliteksteillä varustettu erinomainen nitraattikopio, joka on restauroitu Bolognan elokuva-arkistossa vuonna 2013. Restauroitu versio on värjätty ja sävytetty.[17][18]

• Wyke, Maria: Projecting the Past: Ancient Rome, Cinema, and History. New York: Routledge, 1997. ISBN 0-415-90613X.

• Spartacus Internet Movie Databasessa. (englanniksi)