Spagettiwestern

Italiassa spagettiwesternit tunnetaan nimellä western all'italiana, mutta Italian ulkopuolella spagettiwestern on yleinen nimitys genrelle.[1] Alkujaan spagettiwestern oli nimityksenä hieman halventava ja jopa rasistinen. Sittemmin ruokakulttuuriin (spagetti) viittaava nimitys on levinnyt myös muista alueellisista lännenelokuvista käytettäviin termeihin. Paellawesternejä ovat andalusialaiset ja chop suey -westernejä hongkongilaiset lännenelokuvat.[2]

Spagettiwesterntyylin ensimmäinen edustaja oli Sergio Leonen Kourallinen dollareita (1964). Italiassa oli kuitenkin tehty aiemminkin lännenelokuvia. Tyylin edeltäjä oli Giorgio Ferronin Il fanciullo del West (1943), ja 1960-luvun alussa maassa oli valmistunut useita b-luokan westernejä.[1] Tuottaja Alberto Grimaldi oli tuonut ensimmäiset 1960-luvun lännenelokuvat Italiaan, kun ensin Saksassa lännenelokuvien suosio oli 1960-luvun alussa auttanut maan elokuvateollisuutta nousemaan pitkästä lamakaudesta.[3]

Taloudellisilla tekijöillä oli merkittävät vaikuttimet spagettiwesternin syntyyn. Rooman Cinecittàn elokuvainfrastruktuurit olivat valtavat, heti Hollywoodin jälkeen maailman toiseksi suurimmat. Ennen spagettiwesternien syntymistä italialaiset ja yhdysvaltalaiset olivat jo tehneet läheistä yhteistyötä monissa tuotannoissa. Elokuvateollisuus Italiassa etsikin kansainvälistä rahoitusta populaarielokuville. Lännenelokuva oli osittain looginen valinta uudelle yhteistyölle, kun oli saatavilla amerikkalaista rahaa, halpoja espanjalaisia kuvauspaikkoja ja avustajia. Samalla lännenelokuvat avasivat mahdollisuuden myös Yhdysvaltain markkinoille. Italialaiset tuotteet pyrittiin osittain ”naamioimaan” yhdysvaltalaisiksi. Monet ohjaajat, kuten Leonekin, käyttivät englantilaisia salanimiä, ja lisäksi monissa spagettiwesterneissä esiintyi amerikkalaisia päänäyttelijöitä italialaisten ja espanjalaisten sivunäyttelijöiden rinnalla.[4] Leone käytti elokuvissaan muun muassa Clint Eastwoodia, Jason Robardsia, Lee Van Cleefiä ja James Coburnia.[5]

Kourallinen dollareita aloitti spagettiwesternin suosion. Elokuva tehtiin pienellä budjetilla, mutta se rikkoi monia ennätyksiä elokuvateattereissa. Elokuvan yllättävän suosion jälkeen Leone teki vielä neljä spagettiwesterniä, jotka luetaan tyylin klassikoihin: Vain muutaman dollarin tähden, Hyvät, pahat ja rumat, Huuliharppukostaja ja Maahan, senkin hölmö!.[1]

Kourallisella dollareita oli suuri vaikutus koko Italian elokuvateollisuuteen, sillä sen menestyksen jälkeen monet ohjaajat siirtyivät tekemään lännenelokuvia mytologisten elokuvien sijaan.[6] Italialainen lännenelokuva syntyikin osittain peplum-genren jäännöksistä. Monet ensimmäisten lännenelokuvien tekijöistä, kuten Sergio Corbucci, Riccardo Freda, Mario Bava ja myös Leone olivat tehneet ensin mytologisia peplum-elokuvia.[7]

Leonen lännenelokuvien päähenkilön pohjalta kehittyi myös monia muita elokuvasarjoja, jotka oli suunniteltu juuri päähenkilönsä mukaan. Yksi tunnetuimmista on Corbuccin Django-elokuvien sarja, joka alkoi elokuvasta Django – kostaja (1966). Tämän jälkeen syntyivät myös esimerkiksi Sartana-, Ringo-, Sabata- ja koominen Trinity-sarja. Peplum-elokuvien tapaan spagettiwesterneissäkin lopulta päädyttiin yhdistämään useita sankareita samaan elokuvaan yleisömenestyksen takaamiseksi.[8]

Spagettiwesternien suosio kesti noin vuosikymmenen, ja genre alkoi hiipua 1970-luvun puolivälissä, vaikkakin slapstick-komediaa yhdisteleviä elokuvia syntyikin vielä 1980-luvun lopulla. Koomisen slapstick-vetoisen lähestymistavan oli aloittanut elokuva Nimeni on Trinity – paholaisen oikea käsi, jonka pääosissa oli koomikkopari Terence Hill ja Bud Spencer.[1]

Spagettiwesternit eroavat tyyliltään selvästi yhdysvaltalaisista klassisista westerneistä, joissa yleensä hyvät ja pahat henkilöhahmot eroavat toisistaan selvästi ja yhteiskunnan arvot nousevat tärkeiksi. Leonen ensimmäisestä elokuvasta lähtien spagettiwesternien päähenkilö ei ollutkaan perinteinen sankari vaan ennemminkin kyyninen ja omaa etuaan tavoitteleva antisankari. Ympäröivä maailma puolestaan näyttäytyi väkivaltaisena ja epämoraalisena paikkana, jossa vain älykkäät ja säälimättömät pystyvät pärjäämään.[1]

Kriitikko Gianni Volpin mukaan spagettiwesternit voidaan jakaa viiteen perusvariaatioon. Tunnetuin tyyleistä on tiettyihin maneereihin perustavat elokuvat, jonka pioneeri Sergio Leone oli dollaritrilogiassaan. Veijarimaista tyyliä edustaa puolestaan erityisesti Duccio Tessarin ohjaama Ringo-sarja. Sartana- ja Django-sarjat puolestaan edustivat makaaberia lännenelokuvaa, ja Franco Giraldin ohjaama 7 kostajaa aloitti kevyempien, komediallisten spagettiwesternien sarjan. Viidentenä tyylinä Volpi nostaa esille vielä niin sanotun poliittisen spagettiwesternin.[7] Poliittista westerniä edustavat muun muassa Sergio Solliman Luodin laki ja Damiano Damianin Naurava paholainen, jonka käsikirjoitti marxilainen Franco Solinas.[1]

Useat genren elokuvista kuvattiin Espanjan aavikkoalueella Almerían maakunnassa, jonka maisemat muistuttivat suuresti Lounais-Yhdysvaltoja. Siksi monet spagettiwesterneistäkin sijoitettiin Yhdysvaltain ja Meksikon väliselle rajaseudulle.[9]

Lännenelokuvaa on sanottu lajityypeistä amerikkalaisimmaksi.[10] Se on luonnollista, koska Villi länsi sijaitsi nimenomaan Yhdysvalloissa. Entä kun joku toinen maa alkaa tulkita toisen kansakunnan historiaa?[11]

Elokuvakriitikko Pertti Avola toteaa lännenelokuvan historiaa käsittelevässä teoksessaan, että italowestern toi lännenelokuviin nihilismin ja kyynisyyden ja hylkäsi romantiikan. Päähenkilöllä ei yleensä ole moraalia. Sankareita ei enää ole, on vain antisankareita. Väkivalta on aiempaa raaempaa. Tunnelmat ovat realistisia ja elokuvissa on rosoista todellisuuden tuntua, mutta tosiasiassa ne edustavat ns. hyperrealismia, voimakkaasti tyyliteltyä ja korostettua realismia, jolla on hyvin vähän tekemistä todellisen lännen historian kanssa. ”Italowestern oli kiinnostunut vain myyteistä, ei historiasta”, Avola toteaa.[12]

Italowesternin kukoistuskausi kesti Avolan mukaan vuoteen 1970 saakka, josta lähtien elokuvien taso laski huomattavasti, ne muuttuivat aina vain parodisemmiksi ja alkoivat saada farssimaisia piirteitä, taantuen lopulta Tom ja Jerry -tyyppiseksi slapstickväkivallaksi. Avolan mielestä "italialainen lännenelokuva alkoi lähestyä entistä enemmän kansanomaisia italialaisia elokuvakomedioita, joiden ilmaisutyyli on perinteisesti ollut melko karkea".[13]

• Avola, Pertti: Ruutia valkokankaalla. Elokuvien Villi länsi. Tallinna: Jalava, 2017. ISBN 978-951-887-553-9.

• Bondanella, Peter: Italialainen elokuva neorealismista nykypäivään. Suomentanut Anttila, Eila. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, 1993. ISBN 951-37-1018-1.
• Brunetta, Gian Piero: The History of Italian Cinema. Princeton, New Jersey: Princeton University Press, 2009. ISBN 978-0-691-11988-5.
• Molitero, Gino: Historical Dictionary of Italian Cinema. Lanmham, Maryland: Scarecrow Press, 2008. ISBN 978-0-8108-6073-5. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 12.12.2012). (englanniksi)
• Vincendeau, Ginette (toim.): Encyclopedia of European Cinema. London: Cassell & British Film Institute, 1995. ISBN 0-304-33305-0.

• Spagettiwestern-tietokanta (englanniksi)

• Kalliomäki, Petteri: ”Sergio vs. Sergio eli ihmisten ja jumalten westernit”. Filmihullu 5/2014.