Sotilaspojat

Suojeluskunnilla oli ollut poikajärjestöjä jo sisällissodasta lähtien. Tarkoitus oli antaa nuorisolle ennakkovalmennusta aseellisen maanpuolustukseen.[1] 1920-luvulla poikatoiminta supistui, mutta 1930-luvulla jäsenmäärä kasvoi. Vuonna 1930 toiminnassa oli mukana 10 000 12–16-vuotiasta poikaa. 17-vuotiaat saattoivat liittyä jo varsinaiseen suojeluskuntaan. Suojeluskunnissa oli tuolloin yhteensä 345 poikaosastoa. Neljä vuotta myöhemmin 1934 jäseniä oli kaksinkertainen määrä ja osastoja 516. Vuonna 1936 jäsenmäärä oli 24 500 ja talvisodan syttyessä noin 30 000 poikaa.[2] Toiminta keskittyi urheiluun, löyhästi taistelutaktiikoista muistuttaviin maastoleikkeihin ja eräretkeilyyn. Pojille annettiin kuitenkin myös sotilaallista valmennusta ja uskonnollista kasvatusta.

Talvisodan syttyessä Suomessa oli 12–17-vuotiaiden ikäluokissa yhteensä noin 400 000 poikaa. Maanpuolustustyöhän heistä haluttiin sitoa 30 000 suojeluskuntapoikaa suurempi määrä nuoria, joten sotatilan ajaksi perustettiin uusi tilapäinen poikajärjestö, Suomen Pojat. Käytännössä toiminta oli kuitenkin yhä suojeluskuntien poikajärjestötoimintaa.[3]

Pojat osallistuivat kotirintamalla materiaalien ja raaka-aineiden keräykseen, esimerkiksi kokosivat metalleja, tai tyhjiä pulloja, jotka toimitettiin Rajamäen tehtaille Molotovin cocktaileja varten. Pojista 1 850 toimi ilmavalvonnassa, 1 700 väestönsuojelutehtävissä, 3 750 lähetteinä ja 1 400 vartiotehtävissä. Rauhanteossa osa suojeluskunnista lakkautettiin, koska kunnat jäivät rajan taakse Neuvostoliitolle luovutettavalle alueelle. Maa jaettiin 16 sotilaslääniin, joissa oli 34 suojeluskuntapiiriä.[4]

Helsingin Sotilaspoikien ja Pikkulottien muistolaatta Helsingin suojeluskuntatalon seinässä.

Ennen jatkosodan puhkeamista Suomessa toteutettiin liikekannallepanoharjoitus, ylimääräiset kertausharjoitukset. Tällöin mukaan otettiin myös suojeluskuntien poikaosastot. Jatkosodan sytyttyä poikaosastojen toiminta organisoitiin kunkin suojeluskunnan alueella poikakeskuksiin, joihin suojeluskuntapojat muuttivat. Poikakeskuksissa toimi päivystys ja yhteismuonitus.[5]

Poikatoiminnalle nähtiin kuitenkin laajempi tarve, kuin mitä suojeluskuntien kautta saatiin. Jotta myös työväestö voisi hyväksyä poikatyön 17. syyskuuta 1941 suojeluskuntien poikaorganisaatio sai käytännössä uuden nimen: Sotilaspojat.[6] Syntysanat lausuttiin suojeluskuntien komentajan, kenraaliluutnantti Lauri Malmbergin puheessa.[7] Taustalla oli pyrkimys saada mukaan myös työväestön ja vasemmistolaisten perheiden pojat, joille suojeluskuntiin liittyminen oli sisällissodan jälkeen mahdoton ajatus.[8]

Asiaa olivat helpottaneet jo muutkin yhteiskuntasopimukset, esimerkiksi tammikuun kihlaus ja erityisesti suojeluskuntasopimus työväenjärjestöjen jäsenten liittymisestä suojeluskuntiin.[9] SDP:n puoluetoimikunta katsoikin että organisaatio oli riittävän irtautunut suojeluskuntatyöstä, eikä työväestöllä ollut enää syytä boikotoida poikajärjestöä.[10] Tämä tarkoitti mahdollisuutta saada myös työväestön pojat toiminnan piiriin.

Virallisesti asepukua ja asetta pääsivät kantamaan ainoastaan 17 vuotta täyttäneet, jotka kuuluivat sodanaikaisen asevelvollisuuden piiriin. Jo sodan alkuvaiheessa 1941–1942 yksittäiset sotilaspojat kuitenkin hakeutuivat aseellisen maanpuolustuksen tehtäviin, jopa rintamajoukkoihin asti. Asia järjestyi epävirallisia teitä: tuttavien ja sukulaisten kautta.[11] Päämaja korosti useaan otteeseen, ettei kenttäjoukoissa saanut käyttää alle 17-vuotiaita sotilaspoikalähettejä. Poikien tuli palvella kotirintamalla tai esikunnissa, joskaan Itä-Karjalan sotilashallinnon uusille alueille heitä ei hyväksytty.[11]

Virallisesta kiellosta huolimatta sotilaspoikia kyllä aseistettiinkin. Pojille annettiin pienoiskiväärejä jatkuvaan käyttöön, ja monilla oli omiakin aseita. Lisäksi heille jaettiin monin paikoin italialaisvalmisteisia 7,35 mm Carcano-kiväärejä.[12] Viralliseksi asia tuli vasta 1944 kun Mannerheim antoi luvan aseistaa sotilaspoikia tilanteen vaatiessa.

Ase oli tarpeen usein vartiointitehtävissä, ja etenkin desanttien etsintäpartioissa. Desanttien etsinnässä käytettiin aluksi yleensä haravointimenetelmää, jossa edettiin maastossa harvassa ketjussa. Myöhemmin miehitettiin tähystys- ja valvontalinjoja maastoon, vartiota teille ja lähetettiin erillisiä maastopartiota.[13]

Vuoden 1942 keväällä Päämaja antoi luvan ottaa 350 sotilaspoikaa Ilmavoimiin apulaisiksi. Lisäksi Merivoimien sallittiin ottaa sotilaspoikia meritähystykseen. Poikien tuli olla 15 vuotta täyttäneitä ja kuulua jonkun suojeluskunnan poikaosastoon. Sotilaspojat toimivat lähetteinä, varastoapulaisina, mekaanikkojen ja aseseppien apulaisina, hevosmiehinä ja puhelinvälittäjinä.[14]

Samoihin aikoihin esitettiin ainakin 16-vuotiaiden poikien hyväksymisestä sotilaskoulutukseen, mutta Päämaja ei lupaa antanut. Asia oli esillä sodan jatkuessa, ja vuoden 1944 alussa Mannerheim pohti vakavasti mahdollisuutta ottaa asevelvollisuuslain muutoksen kautta 15-vuotiaat ja vanhemmat pojat iltatorjuntajoukkoihin kotirintamalle. Esikuvana oli Saksa, jossa nuoria poikia käytettiin laajamittaisesti ilmatorjuntatehtävissä. [14]

Helsingin suurpommitusten alettua helmikuun alussa Mannerheim esitti, että lukioissa opiskelevat pojat tulisi saada ilmatorjuntatehtäviin. Ylin sotilasjohto oli huolissaan miehistön riittämisestä ilmatorjuntaan. Vaihtoehtoina oli vapaaehtoisuus tai yleinen kaikkia koskeva pikalaki. Kouluhallituksen pääjohtaja Arvi P. Poijärvi ja Ilmavoimien komentaja kenraaliluutnantti Jarl Lundqvist esittivät ilmatorjuntapalvelun säätämistä lailla pakolliseksi kaikille lukiolaisille. Suojeluskuntien päällikkö Lauri Malmberg korosti kuitenkin sotilaspoikien paremmuutta muihin lukiolaisiin verrattuna ja piti lakia yleisestä palvelusvelvoitteesta pakkokeinona. Puolustusministeri Rudolf Waldenin myös vastustaessa yleistä velvollisuutta Mannerheim päätti ettei kaikkia lukiolaisia koskevaa lakia toteuteta.[15]

Tällöin Poijärvi järjesteli asian niin, että Kouluhallitus antoi kaikkien oppikoulujen rehtoreille käskyn kehottaa lukioluokkien poikia vapaaehtoisesti ilmoittautumaan paikkakuntansa suojeluskuntapiirille ilmatorjuntapalveluun. Kehotusta tehostaakseen Kouluhallitus lopetti maan kaikkien lukiolaispoikien opetuksen 19. helmikuuta 1944.[15]

Kahden viikon sisällä poikia ilmoittautui noin 1 100, 900 jäi ilmoittautumatta. Kun osa pojista lähti huhtikuun lopulla suorittamaan asevelvollisuuttaan jäi vahvuuteen ainoastaan 700 lukiolaista, kun Päämajan tarve oli 1 500 poikaa. Huhtikuun puolessa välissä joukkoa päätettiin vahvistaa vapaaehtoisilla sotilaspojilla, joita oli jo yli 70 000[4]. [16] Muutama sata heistä palveli jo ilmatorjunnassa eri kaupungeissa. Ilmatorjuntaan tuleville pojille piti perustaa omat tupakunnat, jotka toimisivat myös vapaa-ajalla. Lisäksi suojeluskuntien tuli järjestää heitä varten poikaohjaajat, jotka järjestäisivät kasvatuksellista toimintaa.[16] Pojille järjestettiin kesäkuun alusta myös koulunkäyntiä, jotta kesken jäänyt kevätlukukausi saataisiin suoritetuksi.[17]

Ilmatorjunnassa palveleville pojille tuli antaa iltaloma kahdesti viikossa ja kolmen vuorokauden loma 4–6 viikon välein.

Moskovan välirauha solmittiin 19. syyskuuta 1944. Rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti sotilaalliset ja sotilaallisluontoiset järjestöt tuli lakkauttaa, myös Sotilaspojat. Järjestö lakkautettiin 24. syyskuuta 1944.[18]

Jatkosodan aikana it-palvelusta suorittaneista kaatui kolme sotilaspoikaa.[19]