Kypärä

Sumerilaisia sotilaita kypärissään (Korppikotka-steela, n. 2500 eaa.)

Korinttilainen kypärä

Varhaisimmat tunnetut esimerkit kypärän käytöstä tulevat Mesopotamiasta. Ensimmäinen kuvaus kypärästä on Korppikotka-steelasta (noin 2500 eaa.), jossa on kuvattuna kypäräpäisiä sotilaita. Ei ole varmuutta, olivatko kypärät metallisia vai nahkaisia, mutta on todennäköistä että ne olivat pronssisia. Steelassa kuvataan myös Sumerin kuningas Eannatumia. Hänellä on kypärä, joka jäljittelee hiuksia. Vastaava, samalle ajalle ajoittuva elektruminen kypärä on löydetty arkeologisissa kaivauksissa urilaisen ylhäisömiehen haudasta. Löydetty kypärä oli todennäköisesti seremoniatarkoituksiin, mutta samanmallista, luultavasti halvemmasta metallista tehtyä kypärää käytettiin taistelussa. Myös Urin standardissa on kuvattuna kypäräpäisiä sotilaita.[1]

Heettiläiset valmistivat rautaisia kypäriä vuoden 1400 eaa. paikkeilla. Osassa kypäristä oli todennäköisesti sarvet. Assyrian armeijassa käytettiin pronssisia kypäriä, joissa oli ilmeisesti kypäräkoriste, joka erotti eri yksiköt toisistaan.[2]

Pronssin levitessä Eurooppaan alettiin valmistaa pronssisia kypäriä. Ne levisivät vientitavaroina laajalti Välimeren rannikkoalueelle. Själlannin Veksøstä on löydetty sarvilla varustettu pronssikypärä.[3]

Kreikassa hopliiteille kehitettiin hyvin toimivia ja kauniita kypäriä. Korinttilaistyylinen pronssikypärä ilmestyi vuoden 700 eaa. paikkeilla. Se suojasi pään lisäksi myös niskaa. Kasvojen aukko oli T-kirjaimen muotoinen ja siinä oli nenäsuojus. Kypärät oli vuorattu mukavamman käytön vuoksi, mutta taistelutilanteen ulkopuolella niitä pidettiin takaraivolla. Jotkut kreikkalaiset soturit pitivät korinttilaistyylistä kypärää kuuloa ja näköä rajoittavana. Boiotialainen kypärä kehitettiin viimeistään 300-luvulla eaa. Kypärä oli kasvoista avonaisempi, mutta siinä oli leveä lieri. Se oli myös ratsuväen käytössä. Niin ikään skyytit käyttivät kreikkalaistyylisiä kypäriä.[4]

Rooman valtakunnan sotilaat käyttivät erilaisia kypärämalleja, jotka kaikki oli vuorattu. Pronssinen Coolus oli käytössä noin vuosina 50 eaa. – 50 jaa. Siinä oli niskasuojus ja isot, saranoidut poskisuojukset. Coolusin malli saattaa olla alun perin peräisin Coolusin läheltä, nykyisestä Pohjois-Ranskasta. Keisariajan rautainen gallialainen kypärämalli oli käytössä vuosina 50 jaa. –150. Siinä oli parempi niskasuojus. 300-luvulla aikaisemmat, yhdestä palasta valmistetut kypärämallit, korvasi useasta palasta valmistettu kypärä. Rooman vihollisista keltit käyttivät metallisia kypäriä. Löydetyt kelttien sarvikypärät olivat todennäköisesti seremonoita varten.[5]

Rooman gladiaattorit käyttivät erilaisia kypärämalleja.[6]

Kiinassa valmistettiin pronssikypäriä Shang-dynastian aikana 1500-luvulta eaa. lähtien. Sarvikuonon nahasta valmistettiin kypäriä vuoden 170 jaa. paikkeille. Nahkakypärää myös vahvistettiin lakkaamalla se (ensimmäiset löydöt ajoitettu 433 eaa.)[7]

300-luvulla kehittyi Euroopassa rautainen tai pronssinen Spangenhelm-kypärämalli, joka käytettiin laajalti. Se kehittyi roomalaisesta useasta osasta tehdystä kypärästä. Spangenhelmiin yhdistettiin usein nenä-, niska-, silmä- ja poskisuojuksia tai lähes koko kasvot peittäviä suojia. Joissakin Spangenhelmeissä oli kypäräkoristeita. Viikingit käyttivät Spangenhelm-mallia tai yksinkertaisempia suippoja kypäriä. He eivät tiettävästi koskaan käyttäneet sarvikypäriä taistelussa, vaikka monesti heidät onkin kuvattu näin. Spangenhelm pysyi suosituimpana kypärämallina aina 1100-luvulle saakka, jolloin sitä alkoivat syrjäyttää uudenlaiset kypärämallit.[8]

1100-luvulla alettiin käyttää tasalakista kypärämallia, johon oli kiinnitetty kiinteästi kasvoja suojaava osa. Kasvojen peittäminen aiheutti ongelmia kypärän käyttäjän tunnistamisessa, ja heraldiikka alkoi kehittyä tunnistamisen helpottamiseksi. Muita kypärämalleja oli muun muassa chapel-de-fer. Tasalakista, kasvot peittävä ja niskaa suojaava kypärää kutsuttiin nimellä helm. 1200-luvun puolessa välissä käytettiin laajalti useita erilaisia kypärämalleja.[9]

1300-luvulla kypärämallit muuttuivat huomattavasti.

Keskiajan edetessä raskaasti varustautunut ratsumies nousi aikaisempaa tärkeämpään asemaan ja samalla kypärät muuttuivat kooltaan suuremmiksi ja raskaammiksi sekä ennen kaikkea peittävämmiksi. Peittävyydestä oli etua sekä kypärän päässäpysymisen että suojaamisen suhteen mutta se myös tarkoitti, että kantajan näkökyky, kuulo ja hengittäminen hankaloituivat huomattavasti. Kenties klassisin esimerkki täyspeittävästä kypärästä on ristiretkien aikana kehitetty pönttömallinen täyskypärä (patakypärä), mutta ajan kuluessa tuotekehittely synnytti uusia, kehittyneempiä malleja nostettavine silmikoineen ja mutkikkaampine näköaukkoineen. 1400-luvulle tultaessa taistelukypärä oli yleensä muodoltaan pyöreä, siinä oli nostettava tai irrotettava visiiri sekä erillinen kurkkusuojus (bevoir, gorget), josta on kehittynyt nykypäivän armeijassa käytettävä päivystäjän kilpi. 1500-luvulla käytettiin jo umpikypäriä. Kypärään liittyi tavallisesti lamelleista tehty niskasuojus, jonka ansiosta kypärä oli sekä hyvin suojaava että liikkuva, ja salli käyttäjälleen pään liikuttamisen joka suuntaan silti suojaten miekan, salkoaseiden ja nuijien iskuilta.

Renessanssiajalle tultaessa täyshaarniskoidun ratsuritarin kypärä olikin jo melkoinen sepäntaidon, funktionaalisuuden ja taiteen ristisiitos. Renessanssi haki innoitusta antiikista ja varsinkin pohjoisen Italian alueelta löytyy mainioita esimerkkejä kypäristä, jotka muotokielensä puolesta palasivat osittain antiikin ihanteisiin. "Kansalliset" kypärämallit, kuten Englannin jalkamiesten leveälierinen kypärä (chapel-de-fer), saksalainen syvä ja niskan hyvin suojaava kypärä (schallern) ja italialainen leveäperäinen, pyöreä kypärä (barbuta) vahvistivat asemaansa.

Preussilaisen poliisin piikkikypärä

Tuliaseiden yleistyessä haarniskointi alkoi menettää Euroopassa merkitystään 1600-luvulla. 1700-luvun alussa haarniskoja ja panssareita käytettiin enää vähän. Silti kypärää pidettiin hyödyllisenä ja erityisesti ratsuväki käytti niitä edelleen. 1700- ja 1800-luvulla kypärät valmistettiin nahasta, vaskesta tai teräksestä. Preussin ratsuväki luopui rintapanssarin ja kypärän käytöstä taistelutilanteessa vuonna 1889, Itävalta 1860. Britanniassa vanhan malliset kypärät korvattiin 1868 hellekypärällä, jota ei ollut suunniteltu suojaamaan taistelussa viholliselta. Preussissa otettiin vuonna 1842 käyttöön nahkainen Pickelhaube-kypärä, jolla ei myöskään ollut suojaavaa vaikutusta.[10]

Armeijat marssivat ensimmäiseen maailmansotaan ilman päätä suojaavia kypäröitä. Ennen ensimmäistä maailmansotaa armeijoiden tavoitteena oli pitää jalkaväkisotilaan henkilökohtainen varustus mahdollisimman kevyenä. Maailman parhaana kypärämallina aikalaiset pitivät brittien hellekypärää, joka oli valmistettu korkista ja oli siten kevyt. Metallinen kypärä ei tullut missään tapauksessa kysymykseen. Länsirintaman asemasodan pattitilanne yritettiin ratkaista yhä suuremmilla tykistökeskityksillä. Vuoteen 1915 mennessä 80 % länsirintamalla tulleista vammoista tuli kranaattien sirpaleista. Ranskalaiset lääkärit arvioivat, että näistä vammoista joka neljäs oli kuolemaan johtava. Ensimmäisenä sirpalevaaran torjumiseen ryhtyi ranskalainen kenraali Adrian, joka jakoi joulukuussa 1914 joukoilleen teräksiset kypärät. Vaikka tämän ensimmäisen mallin paksuus oli vain 0,7 millimetriä, se pysäytti 60 % sirpaleista. Näiden tulosten rohkaisemana Ranskan hallitus päätti aloittaa teräskypärien valmistamisen. Maaliskuuhun 1915 mennessä joukoille oli jaettu 700 000 kypärää. Ranskalaiset kehittivät kypärän ideaa edelleen ja ensimmäiset Adrian-kypärät otettiin käyttöön rintamalla heinäkuussa 1915. Tutustuttuaan ranskalaisten kypäriin myös saksalaiset ja britit alkoivat valmistaa omia kypärämallejaan. Brittien Brodie-kypäriä alettiin jakaa joukoille marraskuussa 1915, tosin aluksi hyvin vähäisinä määrinä. Saksalaiset aloittivat oman Stahlhelm-kypäränsä (teräskypärä malli 1916) suurimittaisen valmistamisen vasta tammikuussa 1916. Vuonna 1917 kypärän käyttö levisi länsirintaman ulkopuolelle ja Belgia, Italia, Serbia ja Venäjä ottivat käyttöön ranskalaisten Adrianin. Yhdysvalta taas kehitti oman kypärämallinsa brittien Brodien pohjalta. Kokemus osoitti, että Saksan armeijan syvä malli suojasi käyttäjäänsä parhaiten.[11]

Saksalainen toisen maailmansodan aikainen M/35-kypärä

Japani (1932), Italia (1933) ja Neuvostoliitto (1928 ja 1936) ottivat 1930-luvulla käyttöön saksalaisten Stahlhelmiä vastaavia kypärämalleja. Saksalaiset uudistivat oman mallinsa vuonna 1935. Saksalaisten mallia seurasivat 1930-luvulla vielä Tšekkoslovakia, Puola ja Alankomaat. Ranska, Yhdysvallat ja Britannia eivät ottaneet maailmansotien välillä uusia kypärämalleja käyttöön. Yhdysvallat otti käyttöön uuden M1-kypärän vuonna 1941. Britannia aloitti oman kehittyneemmän Brodie Mk III -mallin valmistamisen vuonna 1943, mutta sitä ei koskaan saatu valmistettua riittävästi. Neuvostoliitto otti käyttöön vuonna 1941 uuden kypärämallin. Britannia, Saksa ja Yhdysvallat valmistivat erikoiskypäriä laskuvarjojoukoille. Yhdysvallat varusti lentokonemiehistöt teräskypäröillä.[12]

Toisen maailmansodan teräskypärät pysyivät useimmissa maissa käytössä 1990-luvulle saakka. Yhdysvalloissa ja Britanniassa otettiin käyttöön komposiittikypärä 1970-luvun lopulla. Kypäriin voidaan nykyään liittää monenlaista teknologiaa radioista valonvahvistimiin tai muunlaisiin pimeänäkölaitteisiin. Useimpiin nykyaikaisiin kypäröihin voi liittää myös kovamuovisen visiirin.[13]