Sotakorvaus

Kautta aikojen on sotien jälkeen ollut tavallista, että voittanut osapuoli vaatii hävinneeltä korvauksia. Muinaisina aikoina voitetulta viholliselta vaaditut sotakorvaukset olivat usein ensimmäinen vaihe siinä, että tämä voitettu valtio joutui säännöllisesti maksamaan tribuuttia.

Rooman valtakunta vaati Karthagolta suuret sota­korvaukset sekä ensimmäisen että toisen puunilais­sodan jälkeen.[1]

Vielä 1800-luvun alku­puolella ei Euroopan valtioiden välisten sotien jälkeen yleensä vaadittu sota­korvauksia.[2] Ranskan ja Preussin sodan jälkeen Ranska joutui kuitenkin 10. toukokuuta 1871 alle­kirjoitetun Frankfurtin rauhan­sopimuksen mukaisesti maksamaan sota­korvauksina viisi miljardia kultafrangia[3] viidessä vuodessa. Saksan sotajoukot pysyivät eräissä osissa Ranskaa, kunnes korvausten viimeinen erä maksettiin syyskuussa 1873, ennen määräaikaa.

Niiden sotien jälkeen, joita Qing-dynastian Kiina, Japani, Korea, Siam, Persia, Ottomaanien valtakunta, Afganistan ja muut maat joutuivat 1800-luvulla käymään eurooppalaisia voittoisia valtioita vastaan, nämä joutuivat usein maksamaan sota­korvauksia varsinkin Yhdistyneelle kuningas­kunnalle, Ranskalle ja Venäjälle, myöhemmin myös Japanille. Esimerkiksi Kiina joutui ensimmäisen oopiumi­sodan (1840–1842) jälkeen maksamaan 16 miljoonan taelin suuruiset korvaukset Britannialle,[4] toisen oopiumi­sodan (1857–1860) jälkeen Ranskalle ja Britannialle 8 miljoonaa taelia kummallekin.[4]

Kiina kävi sotaa Japania vastaan vuosina 1894–1895. Kiina kärsi musertavan tappion. Sen oli julistettava Korea itsenäiseksi, luovutettava Taiwan ja Peskadorit sekä maksettava suuri sotakorvaus, 200 miljoonaa taelia, mikä ylitti sodasta Japanille aiheutuneet kustannukset moninkertaisesti.[4]

Vuoden 1897 Kreikan ja Turkin sodan jälkeen voitettu Kreikka joutui maksamaan neljän miljoonan punnan sotakorvaukset Turkille.[5] Kun Kreikka oli jo ennestään veloissa, sen oli suostuttava siihen, että sen valtion varat alistettiin kansainvälisen finanssikomission valvontaan.[6]

Joskus sotakorvaukset ovat saaneet aikaan muutoksia raha­politiikassa. Esimerkiksi Ranskan maksamat sota­korvaukset Ranskan ja Preussin sodan jälkeen vaikuttivat suurelta osin siihen, että Saksa päätti siirtyä kultakantaan. Saman saivat Japanissa aikaan ne sota­korvaukset, jotka se peri voitetulta Kiinalta Kiinan-Japanin (1894–1895) sodan jälkeen.[7]

John Maynard Keynes väitti, että ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Saksalta vaadittujen sotakorvausten vaikutus maailmantalouteen oli tuhoisa, sillä Saksa osallistui parikymmentä vuotta myöhemmin toiseen maailmansotaan katkeroituneena.^selvennä

Usein on väitetty, että sotakorvaukset olivat epäsuora, mutta huomattava taustatekijä, joka osaltaan vaikutti toisen maailmansodan syttymiseen. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksa joutui Versailles’n rauhansopimuksen mukaisesti maksamaan suuret sotakorvaukset. On väitetty, että tämä korvausvelvoite oli merkittävä syy Saksan taloudellisiin ongelmiin, ja seurannut hyperinflaatio, jonka seurauksista Weimarin tasavalta ei koskaan toipunut, johti osaltaan natsipuolueen ja Hitlerin valtaannousuun. Saksan–Ranskan sodan jälkeen vaadittujen sotakorvausten määrä oli tarkkaan määrätty. Sen sijaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen summa jätettiin myöhemmin määrättäväksi ja sitä muutettiin useita kertoja, mikä osaltaan rohkaisi Saksaa lopettamaan niiden maksamisen. Hitlerin noustua valtaan niiden suorittaminen lopetettiin kokonaan.

Kokemus ensimmäisen maailmansodan jälkeisistä sotakorvauksista johti osaltaan toisen maailmansodan jälkeen tehtyyn ratkaisuun, jossa voittajat eivät vaatineet voitetuilta korvauksena rahaa vaan koneita ja irtaimistoa. Lisäksi sodan jälkeen käynnistettiin Marshallin suunnitelma, jonka tarkoituksena oli taloudellinen kehitys eikä niinkään entisten akselivaltojen rankaiseminen. Tälläkin pyrittiin välttämään samankaltaiset seurausilmiöt, joita ensimmäisen maailmansodan jälkeen vaaditut sotakorvaukset olivat aiheuttaneet.

• Wheeler-Bennett, Sir John "The Wreck of Reparations, being the political background of the Lausanne Agreement, 1932", New York, H. Fertig, 1972.
• Ilaria Bottigliero "Redress for Victims of Crimes under International Law", Martinus Nijhoff Publishers, The Hague (2004).
• Livius. Ab urbe condita (The Early History of Rome, books I–V, and The History of Rome from its Foundation, books XXI–XXX: The War with Hannibal), London; Penguin Classics, 2002 and 1976.
• Mantoux, E. 1946. The Carthaginian Peace or The Economic Consequences of Mr. Keynes. London: Oxford University Press.
• Morrison, R. J. 1992. Gulf war reparations: Iraq, OPEC, and the transfer problem. American Journal of Economics and Sociology 51, 385–99.
• Occhino, F., Oosterlinck, K. and White, E. 2008. How much can a victor force the vanquished to pay? Journal of Economic History 68, 1–45.
• Ohlin, B. 1929. The reparation problem: a discussion. Economic Journal 39, 172–82.
• The Pamgrave Dictionary of Economics: Reparations Palgrave Macmillan.
• Schuker, S. A. 1988. ‘American reparations’ to Germany, 1919–33.: implications for the third-world debt crisis. Princeton Studies in International Finance no. 61.
• White, E. N. 2001. Making the French pay: the cost and consequences of the Napoleonic reparations. European Review of Economic History 5, 337–65.