Sosioekonominen asema

Sosioekonomisen aseman materiaalisena mittarina toimivat tulot ja varallisuus. Tähän lukeutuvat mm. palkkatulot, osingot, korot, vuokratulot ja sosiaalituet. Nämä tekijät ovat mukana määrittämässä yksilön varallisuutta ja resursseja. Eriarvoisuuden tutkimuksessa olennaista on tulojen ja varallisuuden jakautuminen yhteiskunnassa ja näiden muuttujien yhteydet ammattiaseman ja koulutuksen kanssa.

Tulojen jakautumista yhteiskunnassa voidaan kuvata Gini-kertoimella, jossa 0 kuvaa täydellistä tulojen tasa-arvoa ja 100 täydellistä epätasa-arvoa. Suomi sijoittui vuonna 2008 maidenvälisessä vertailussa kymmenenneksi tasa-arvoisimmaksi maaksi yhdessä Norjan kanssa Gini-arvolla 26.8[2].

Moderneissa yhteiskunnissa koulutus on tärkein muuttuja luokka-aseman määrittäjänä. Korkeasti koulutetut päätyvät matalammin koulutettuja huomattavasti suuremmalla todennäköisyydellä ylempiin professioluokkiin. Useissa maissa alemman koulutuksen hankkinut henkilö voi myöhemmin kouluttautua eteenpäin, mutta usein yksilöt eivät kouluttaudu korkealle jos ovat valinneet ensimmäiseksi matalamman koulutuspolun[3]. Koulutus ja sen tuomat mahdollisuudet jakautuvat eri tavoin myös sukupuolten välillä. Koulutetut naiset sijoittuvat Suomessa miehiä useammin alemman profession ammatteihin. Naiset myös kouluttautuvat keskimäärin miehiä korkeammalle. Tutkintoinflaationa tunnetun mekanismin kautta korkeakoulutuksen ja ylimpien professioammattien yhteys on heikentynyt 1990-luvun jälkeen[4]. Suomessa nopeasti noussut yleinen koulutustaso on johtanut ikäryhmien välisten koulutuserojen kasvuun[5].

Tutkimukset ovat osoittaneet, että lasten ja nuorten koulumenestykseen vaikuttavat kognitiivisten valmiuksien lisäksi heidän sosioekonominen taustansa[6]. Vanhempien holhouksen alaisten nuorten kohdalla tämä tarkoittaa yleensä vanhempien sosioekonomista asemaa. Ylemmän sosioekonomisen taustan omaavilla oppilailla on suurempi todennäköisyys menestyä opinnoissaan kuin alemman taustan oppilailla, kun kognitiiviset valmiudet on vakioitu ts. oppilaiden kyky oppia on sama[7].

Vanhemmat tarjoavat kouluhenkilökunnan lisäksi tärkeää tukea lapsille ja nuorille heidän opinnoissaan. Akateemisen taustan omaavat vanhemmat ovat paremmassa asemassa tarjoamaan apua oppimiseen liittyvissä asioissa, sillä heille koulujärjestelmän rakenne ja vaatimukset ovat tuttuja[8]. Vanhemmat voivat myös ostaa kirjoja, tuutorointia, valmennuskursseja sekä tukea harrastustoimintaa. Näin vanhempien oma koulutus sekä varallisuus vaikuttavat heidän kykyynsä mahdollistaa omille lapsilleen parhaaksi kokemansa apu koulussa menestymiseen. Vähävaraisten vanhempien kannalta koulutuksen kustannuksista koituva taloudellinen taakka voi olla liian suuri arvioituihin hyötyihin nähden, jolloin pidättäytyminen mahdollisimman lyhyessä koulutuksessa muodostuu houkuttelevaksi[9].

Koululaitos voi rakenteidensa kautta joko kasvattaa tai kaventaa sosioekonomisen taustan tuomaa etua oppilaille. Tutkimukset ovat osoittaneet että oppilaiden opintomenestyksen perusteella eriytetyt ainekohtaiset ryhmät voivat kasvattaa korkeamman sosioekonomisen taustan omaavien oppilaiden menestystä ja vaikeuttaa joidenkin, yleensä alemman sosioekonomisen taustan oppilaiden mahdollisuuksia [10]. Kuitenkin oppilaiden vanhemmat haluavat taata lapsilleen parhaat edellytykset menestyä opinnoissa. Monesti tämä takoittaa pyrkimystä saada oma lapsi ylempiin tasoryhmiin, sillä niiden kautta mahdollisuudet jatkokoulutukseen parantuvat huomattavasti. Oppilaan vanhemmat voivat parantaa lastensa mahdollisuuksia ylempiin tasoryhmiin aktiivisuudellaan, tiedoillaan vaihtoehdoista sekä heidän sosiaalisilla suhteillaan kouluhenkilökuntaan. Korkeasti koulutetut vanhemmat ohjaavat lapsiaan aktiivisemmin näiden opinnoissa.

Oppilaitosten välillä voi myös esiintyä tasoeroja, jotka mm. asuinalueen perusteella järjestetyn koulupaikan kautta voivat aiheuttaa eriarvoistumista [11]. Tiettyjen asuinalueiden koulut eivät erinäisistä syistä aina kykene vastaamaan oppilaiden tarpeisiin samalla tavalla kuin toiset koulut. Tähän voi vaikuttaa tarjotut erityisopinnot tai koulun maine yleisesti. Asuinpaikan mukaan eriytyvä kouluvalinta hyödyttää eniten niitä, joilla on varaa asua kalliimmilla alueilla, joissa paremmin menestyvät koulut usein sijaitsevat.

Koulutuksen järjestäminen vaihtelee suuresti maiden välillä. Järjestelmä voidaan jakaa tracking ja inclusive –malleihin, mutta myös neliosainen: early tracking, nordic inclusive, individual choice ja mixed tracking –mallinnus on käytössä [12]. Jaottelulla viitataan tasoryhmiin ja oppilaiden opintolinjojen erotteluun. Esimerkiksi Saksassa oppilaat erotellaan jo 10–12 vuoden ikäisinä tasoryhmiin ja nämä tasoryhmät ennustavat hyvin oppilaiden tulevaa sijoittumista työelämään [13]. Suomessa oppilaat jaetaan toisen asteen koulutuksessa lukion ja ammatillisen koulutuksen mukaan. Vaikka Suomessa lukio-opetus on suunniteltu siten että se olisi kaikille saman tasoista, lukiot listataan vuosittain paremmuusjärjestykseen lehdistön toimesta, ja tämä taas vaikuttaa vanhempien haluun lähettää lapsensa parhaaksi katsomaansa oppilaitokseen [14]. Näin myös Suomessa esiintyy koulujen välisiä tasoeroja, vaikka tasoerot ovatkin täällä verrattain vähäisiä [12].

Tasoryhmäjaon lisäksi koulutuksen eriarvoisuuteen vaikuttavat myös yksityisen sektorin osallisuus koulutuksen järjestäjänä sekä opetuksen laadullinen standardointi ja sen valvominen. Yksityiskoulut ovat monissa maissa varsin laadukkaita, jonka kautta ne voivat valita parhaiten soveltuvat oppilaat. Tästä usein seuraa ongelmia julkiselle koulutarjonnalle, joka ei voi valita oppilaitaan. Oppilaiden lähtötason epätasapaino vahvistaa näin yksityiskoulujen vetovoimaa. Yhtenäisten opetusstandardien puute taas mahdollistaa esimerkiksi uskonnollisten yksityiskoulujen tieteenvastaisten näkemysten levittämisen tai julkisen puolen ongelmakoulujen ylisuuret luokkakoot. [15].

Ammattiasemalla voidaan viitata perinteiseen marxilaiseen tai weberläiseen yhteiskuntaluokitteluun tai näitä uudempaan Erikson-Goldthorpe-Portocarero (EGP) luokitteluun. Marxilainen lähestymistapa edustaa tuotantovälineiden omistussuhteisiin perustuvaa jakoa, kun taas EGP-luokittelu perustuu weberiläisestä traditiosta johdettuun jakoon. EGP-luokittelussa pääteemoja ovat erottelu työnantajien ja palkkatyöntekijöiden välillä, työn itsenäisyys ja valvonnan vaikeuden aste sekä erityistietojen, taitojen ja yksilöllisten kykyjen osuus [16].

Jako työantajien ja palkkatyöntekijöiden välillä on yleinen, joskin ammattijohtajuuden ja yksityisyrittäjyyden tapauksissa jakolinjat eivät välttämättä toimi näin selvästi. Itsenäisyys, valvonnan vaikeus ja erityistiedot ovatkin nykyään ratkaisevassa osassa määritellessä yksilön ammattiasemaa. Palkkatyön kohdalla jako voidaan tehdä palvelus- ja työsuhteen välillä. Palvelussuhde tarkoittaa että työn valvominen on vaikeaa ja työ vaatii huomattavaa erityisosaamista. Tästä seuraa, että neuvotellessaan työnantajan kanssa palvelussuhteessa oleva työntekijä on hyvässä asemassa, sillä hänen työtään kykenee tekemään vain rajallinen joukko ihmisiä. Työsuhteella taas viitataan helposti valvottavissa olevaan ja erityistaitojen/tietojen kannalta vähemmän vaativiin työtehtäviin, joissa työntekijän neuvotteluvara on yleensä palvelussuhteessa olevaa heikompi.

Näitä teemoja soveltamalla on mahdollista erotella ainakin 11 ammattiluokkaa, mutta yleisemmin tutkimuksissa samankaltaisia luokkia on yhdistetty. Ammattiluokat ovat yhdensuuntaisia yhteiskuntaluokan käsitteen kanssa. Eliitti tai yläluokka samaistetaan EGP-jaottelussa I luokkaan, kun taas keskiluokkaan voidaan laskea luokat II ja IIa. Työväenluokka, tai puhekielessä yleisemmin ”duunarit”, sijoitetaan enimmäkseen luokkiin V, VI ja VIIab. Ammattiasema ja siitä seuraava luokittelu on olennainen osa yhteiskuntatutkimusta ja kysyttäessä suurin osa ihmisistä on valmis sijoittamaan itsensä johonkin yhteiskuntaluokkaan. Luokka-asemaa ei kuitenkaan koeta pelkästään ammattiasemaan perustuvan jaon kautta. Yksilön subjektiivinen käsitys yhteiskuntaluokastaan riippuu ammattiaseman lisäksi mm. tämän tulotasosta. [17]

Eri ammattiluokkien osuudet väestöstä vaihtelevat ajallisesti. Suomessa erityisesti luokkien I-II osuudet ovat kasvaneet sekä naisilla että miehillä siirryttäessä 1970-luvulta 2000-luvulle. Keskiluokka on myös kasvanut lähinnä maanviljelysammatin supistuessa, kuitenkin niin ettei teollisuustyössä ole havaittavissa vastaavaa kehitystä. Tilastollisesti naiset ovat keskiluokkaistuneet miehiä enemmän.[18]

EGP-luokittelua on kritisoitu luokittelun laajuudesta, josta johtuen jaottelut ammattiluokista jäävät niin yleiselle tasolle, ettei niitä koeta riittävän tarkoiksi kuvauksiksi todellisuudesta. Vaihtoehtona onkin lähes kaikki ammattinimikkeet kattava jaottelu, joka on EGP-luokittelua tarkempi, mutta samalla niin atomistinen, ettei sitä voida hyödyntää kuin rajoitetuissa tapauksissa [19].

Sosiaalinen liikkuvuus kuvaa tilannetta, jossa yksilöt päätyvät eri sosiaaliseen asemaan kuin heidän vanhempansa. Jos yksilö päätyy samaan asemaan kuin vanhempansa, on kyseessä sosiaalinen periytyvyys. Yhteiskunnassa korkea sosiaalinen liikkuvuus koetaan yleisesti positiivisena ilmiönä. Sosiaalinen liikkuvuus on yhteydessä meritokratian toteutumiseen. Tällöin yksilön menestys on seurausta hänen omista kyvyistään ja toimistaan toisin kuin vahvasti sosiaalisen periytyvyyden yhteiskunnissa, joissa vanhempien asema määrittelee yksilöiden mahdollisuudet. Kaikki sosiaalinen periytyvyys ei kuitenkaan ole seurausta yhteiskunnan avoimuuden puutteesta, vaan on olemassa monia erilaisia mekanismeja, jotka osallistuvat tämän ilmiön tuottamiseen [20]. Näitä ovat esimerkiksi koulutuksen erilainen arvostaminen ja geneettinen perimä. Siksi yhteiskunnissa ei koskaan esiinny ”täydellistä” sosiaalista liikkuvuutta, sillä se vaatisi pakkokeinoja jotka ovat ristiriidassa demokraattisten yhteiskuntien muiden perusarvojen kanssa [21].

Sosiaalinen liikkuvuus voidaan jakaa absoluuttiseen ja suhteelliseen liikkuvuuteen. Absoluuttinen liikkuvuus tarkoittaa, että perheessä sukupovien välillä tapahtuu liikkuvuutta luokka-asemien välillä. Suhteellisella liikkuvuudella taas tarkoitetaan vanhempien ja lasten luokka-aseman yhteyttä, kun ajan tuomat yhteiskunnalliset muutokset otetaan huomioon. Absoluuttista liikkuvuutta tapahtuu tilanteessa, jossa yhteiskuntaa koettelevat rakenteelliset muutokset, kuten kaupungistumisen aikaan Suomessa 1900-luvun jälkipuoliskolla. Muutos saa aikaan sosiaalista liikkuvuutta luokka-asemissa, mutta ei vielä kerro yksilön suhteellisesta luokka-aseman muutoksesta muihin saman muutoksen kokeneisiin. Tilannetta, jossa sosiaalinen liikkuvuus johtuu ulkoisesta pakosta, esimerkiksi maataloustyövoiman supistumisesta, kutsutaan sosiologiassa yleisesti ”pakotetuksi liikkuvuudeksi” (Erola & Moisio, 2004). Suhteellista liikkuvuutta pidetäänkin absoluuttista liikkuvuutta parempana mittarina mahdollisuuksien tasa-arvon toteutumisessa [21].

Vuoden 2000 tilastot osoittavat, että Suomessa miehistä 68 % ja naisista 78 % oli eri luokka-asemassa kuin heidän vanhempansa [22]. Näistä lukemista ei kuitenkaan voi vielä päätellä absoluuttisen ja suhteellisen liikkuvuuden määrää. Absoluuttisen liikkuvuuden ollessa hyvin riippuvainen yhteiskuntien rakenteista ja niiden muutoksista, tutkijat käyttävät usein suhteellista liikkuvuutta mittarina eri maiden välisessä vertailussa. Tulokset ovat olleet hyvin riippuvaisia käytetyistä menetelmistä. Eurooppalaisten valtioiden välillä on sekä löydetty merkittäviä eroja suhteellisessa liikkuvuudessa [23] että todettu niiden olevan määrältään vähäistä [16]. Tilastojen valossa Suomi sijoittuu suhteellisessa liikkuvuudessa avoimien yhteiskuntien joukkoon muiden Pohjoismaiden kanssa [22].

Sosiaaliseen liikkuvuuteen on selkeimmin yhteydessä yksilön koulutus [23]. Koulutettujen ja korkean luokka-aseman omaavien vanhempien lapset kouluttautuvat keskimäärin pidemmälle kuin kouluttamattomien vanhempien lapset. Korkea koulutusaste taas ennustaa parempia työllisyysmahdollisuuksia ja ylempää luokka-asemaa. Yhteiskunta voi kuitenkin vaikuttaa koulutuksen periytyvyyteen kouluinstituution rakenteiden kautta. Suomessa sosiaalisen taustan yhteyden voimakkuus koulutukseen onkin vähentynyt puoleen vuosien 1946 ja 1976 syntyneiden välillä.[24]

Reproduktioteorian mukaan koulutusjärjestelmän tehtävänä on ylläpitää sosiaalista eriarvoisuutta poliittisen ja taloudellisen eliitin hyväksi [4]. Teorian on lähtöisin marxilaisesta teoriaperinteestä. Rationaalisen valinnan teoria taas selittää yksilön koulutusvalintoja hyötyjä ja haittoja rationaalisesti punnitsevan yksilön kautta. Tässä teoriakehyksessä alempien ja ylempien sosiaaliluokkien jäsenet punnitsevat näitä etuja ja haittoja eri tavoin. Tämä taas johtaa koulutuksellisiin eroihin ja koulutusperiytyvyyteen [9]. Maksimaalisesti ylläpidetyn eriarvoisuuden teoria taas ehdottaa etteivät koulutuserot ala tasoittua ennen kuin ylemmät sosiaaliluokat ovat hyödyntäneet maksimaalisesti ylemmän koulutuksen tuomat eivätkä voi enää saavuttaa etua kouluttautumalla [6]. Tehokkaasti ylläpidetyn eriarvoisuuden teorian mukaan universaali koulutusjärjestelmä saa aikaan koulujen välistä eriarvoistumista, kun etuoikeutetut ryhmät pyrkivät saamaan lapsilleen laadukkaampaa koulutusta kasvattaen näin koulujenvälisiä tasoeroja [11].

Toinen sosiaaliseen liikkuvuuteen yhdistetty muuttuja on yksilön geneettinen perimä. Älykkyyden onkin todettu olevan vahvasti perinnöllistä [25]. Kuitenkin sosiaalisen periytyvyyden mekanismien tutkimuksissa perinnöllisyyden on todettu selittävän noin 40 % lasten ja vanhempien sosioekonomisen aseman samankaltaisuudesta [26]. Sosiaaliseen liikkuvuuteen vaikuttaakin perinnöllisyyden lisäksi myös yksilön kasvuympäristö. Korkeasti koulutetuilla ja vaurailla vanhemmilla on sekä edellytykset että halukkuutta tarjota lapsilleen kasvuympäristö joka tukee lapsen koulumenestystä ja yhteistä arvopohjaa vanhempien kanssa [20]. Myös asuinalueella on todettu olevan selvä yhteys lasten kognitiiviseen kehitykseen [27].