Suomen sosialidemokraattinen naisliitto

Varhaisimmat työläisnaisten järjestäytymisyritykset Suomessa tapahtuivat 1880-luvun lopulla. Ensimmäiset yhdistykset olivat ammatillisia, mutta pian saivat alkunsa myös poliittiset. Turun työväenyhdistyksen naisosasto perustettiin 1886 ja Helsingin vastaava vuotta myöhemmin. Helsingin osastosta kasvoi vähitellen organisoiva keskuselin, jonka puoleen muut kääntyivät uusia osastoja perustettaessa. Kun tarvetta maanlaajuiselle organisaatiolle selvästikin esiintyi, perustivat Helsingin, Tampereen ja Turun osastot vuosisadan vaihteessa komitean valmistelemaan uuden naisliiton perustamista.[1]

Työläisnaisten liitto perustettiin Helsingissä 4.–6. heinäkuuta 1900 kokouksessa, johon otti osaa 33 edustajaa 21 osastosta, joista 14 oli naisten ammattiyhdistyksiä ja 7 naisosastoja. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin jo valmistelevaa komiteaa johtanut Ida Ahlstedt. Perustettu liitto asettui kannattamaan muun muassa yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, josta rakentui järjestön keskeinen teema alkuvuosiksi.

Vuoden 1902 edustajakokouksessa keskusteltiin äänioikeuden lisäksi naisten suojelulaeista, suhteesta porvarillisiin naisjärjestöihin ja väkijuomakysymykseen. Liittohallituksen toimipaikka siirrettiin äänestyksen jälkeen Helsingistä Viipuriin ja viipurilainen Hilja Pärssinen nousi liikkeen näkyvimmäksi henkilöksi.[2] Hänen lisäkseen naisliiton ydinryhmän muodostivat Ida Ahlstedt, Anni Huotari, Emmi Huttunen, Alma Jokinen, Mimmi Kanervo, Sandra Lehtinen, Maria Paaso, Fiina Pietikäinen ja Miina Sillanpää. Huttusta lukuun ottamatta kaikista tuli myöhemmin myös kansanedustajia.[3]

Tammikuussa 1903 aloitti toimintansa naisliiton aloitteesta perustettu varhaisnuorisojärjestö Ihanneliitto. Pyhäkoulumaisesti toimineissa kerhoissa opetettiin yli kymmenvuotiaille työväenaatetta sekä luettiin satuja, kertomuksia ja runoja. Keisari kuitenkin lakkautti liiton vuonna 1912 "sotilaallisesti järjestettynä" lastenyhdistyksenä.[4]

Työläisnaisten liitto järjesti vuonna 1903 Helsingin Rautatientorilla naisten yleisen äänioikeuskokouksen, johon otti osaa 10 000 ihmistä.[5] Se oli vain yksi monista kampanjassa, joka alkoi kehittyä liiton kannalta suotuisasti. Vuoden 1904 päättyessä liittoon kuului 39 osastoa. Vuoden 1905 aikana liiton jäsenmäärä kolminkertaistui (varsinkin) äänioikeustaistelussa osoitetun johdonmukaisuuden ansiosta. Porvarillinen naisliike tuomittiin, kun sen edustajat olivat valmiita asettamaan äänioikeudelle taloudellisia ehtoja.[6] Loppuvuodesta 1905 Ida Ahlstedt ja Mimmi Kanervo valittiin suurlakkokomitean jäseniksi.[7]

Sortovuosien aikana naisliitto sai rahoitusta myös aktivistiliikkeeltä.[5]

Äänioikeusuudistuksen toteuduttua uudistui myös liiton toiminta. Liitto hyväksyi vaaliohjelman ja päätti järjestäytyä taisteluun vaalipiireittäin. Vaaleihin osallistumista valmistellut ylimääräinen edustajakokous pidettiin 8.10. toukokuuta 1906 Viipurissa. Järjestön nimeksi vaihdettiin Suomen sosialidemokraattinen naisliitto. Vaalitaistelussa liitto esiintyi omine tunnuksineen ja ehdokasasettelu oli onnistunut, sillä eduskuntavaaleissa 1907 kansanedustajiksi valittiin 9 sosiaalidemokraattista naista 13 ehdolle asetetusta.[8]

Liiton jäsenmäärä oli vuonna 1907 2 724, mutta se lähti tämän jälkeen laskuun ollen 1910 enää 1 081. Innostus erilliseen sosiaalidemokraattiseen naisliittoon väheni, kun aktiivisimmat naiset suuntautuivat puolue- ja ay-toimintaan. Kun ammattiyhdistykset usein kuuluivat suoraan SDP:hen tulivat naiset myös tällä tavoin vedetyiksi mukaan puoluetoimintaan. SDP:ssä oli 1907 18 873 naisjäsentä ja 1910 12 223.[9]

Suomen sosialidemokraattisen naisliiton aktiiveja osallistui punaisten puolella sisällissotaan. Monet menettivät henkensä tai lähimmäisiään.[10] Osa joutui pakenemaan Neuvosto-Venäjälle. Sodanjälkeisen toiminnan keskeisen osan muodosti solidaarisuustoiminta vankileireillä pidettyjen auttamiseksi.

Naisliitto piti joulukuussa 1919 liittokokouksensa samanaikaisesti SDP:n edustajakokouksen kanssa. Tuolloin kiisteltiin mm. sodan tulkinnoista, liiton vaatimuksista ja suhteesta SDP:hen, mutta erimielisyydet eivät vielä johtaneet hajoamiseen. Valitun liittotoimikunnan enemmistö oli kuitenkin varsin kriittinen SDP:n johtoa kohtaan.[11]

Naisliiton vasemmiston ja kommunistien toimintalinjat olivat aluksi selkiintymättömiä. Leniniläinen järjestömalli ei tuntenut erillisiä naisliittoja ja esimerkiksi Suomen kommunistisen puolueen naistyöstä Suomessa elokuusta 1920 alkaen vastannut Hanna Malm vaati koko naisliiton lakkauttamista ehdottaen tilalle toimikuntia. Välillä ohjeeksi annettiin eroaminen naisliitosta. Monet naisliiton vasemmistoaktiivit eivät tällaisia vaatimuksia käsittäneet ja järjestö jatkoi toimintaansa.[12]

Lopullisesti kiistat liitossa kärjistyivät syksyllä 1920, kun liittotoimikunta vasemmiston äänin päätti kehottaa jäsenjärjestöjään eroamaan SDP:stä ja liittymään SSTP:hen.[13] Vähemmistöön jääneet SDP:n kannattajat jättivät liiton ja perustivat 1921 Suomen sosialidemokraattisen työläisnaisliiton, jonka puheenjohtajaksi tuli Sillanpää.

Paine erillisen naisjärjestön lakkauttamiseksi ei hellittänyt SDP:n kannattajien lähdettyä. Joulukuun 1921 liittokouksessa liiton toiminta päätettiin siirtää aiemmin perustetulle SSTP:n naissihteeristölle, joka tosin koostui naisliiton johtohenkilöistä. Naistoiminta ei ehtinyt järjestelyillä juurikaan muuttua ennen kuin viranomaiset lakkauttivat sen 1923, ja jäsenistön keskuudessa oman naisliiton kannatus säilyi voimakkaana.[14]

Eduskuntavaaleissa 1922 Suomen sosialidemokraattinen naisliitto asetti ehdokkaita SSTP-johtoisen Suomen työväen keskusvaalikomitean listoille, joilta valittiin kuusi naista.