Sosiaalipedagogiikka

Joidenkin sosiaalipedagogiikan oppihistoriaa käsittelevien näkemysten mukaan sosiaalipedagogiikan on katsottu syntyneen jo antiikissa. Tämän aikaisista filosofeista muun muassa Aristoteles ja Platon alkoivat tarkastella kasvatuksen yhteiskunnallista ja poliittista merkitystä. Heidän pedagogisista ajatuksistaan huolimatta he eivät kuitenkaan käsitelleet huono-osaisuutta. Aatehistoriallisesta näkökulmasta tarkasteltuna sosiaalipedagoginen ajattelu ja toiminta ovat saaneet alkunsa keskiajan ja uudenajan vaihteessa. Tänä aikana syntyi sekä poliittisia että pedagogisia strategioita yhteiskunnallisten epäkohtien korjaamiseksi ja huono-osaisuuden lievittämiseksi. Renessanssista ja uskonpuhdistuksesta alkunsa saanut henkinen murros mullisti ihmis-, yhteiskunta- ja historiakäsitykset Euroopassa, ihmisten alkaessa ymmärtää omat mahdollisuutensa vaikuttaa omaan kohtaloonsa niin yksilönä kuin yhteiskuntanakin. Tästä pedagogiikan teoreetikot saivat innostusta kasvatuksen pohtimiseen, erityisesti yksilön ja yhteiskunnan välisen suhteen näkökulmasta. Sosiaalihistoriallisesti sosiaalipedagogisen ajattelun ja toiminnan voidaan katsoa syntyneen vastaukseksi teollistumisen ja kaupungistumisen aiheuttamiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Sosiaalipedagoginen toiminta ongelmien lievittämiseksi oli tänä aikana muun muassa kotikasvatuksen tukemista, täydentämistä ja korvaamista.[5]

Sosiaalipedagogiikka pyrkii uudistamaan yhteiskuntaa, joten se on luonteeltaan reformistista. Sosiaalisen reformismin tarkoituksena on ratkaista yhteiskunnan ongelmia pedagogisin keinoin esimerkiksi kehittämällä yhteiskunnan sivistystyötä, parantamalla lasten ja nuorten kasvuoloja ja mahdollistamalla yhteiskunnallinen osallistuminen. Sosiaalipedagogiikka liittyy vahvasti myös sosiaalipolitiikkaan ja ne täydentävät toisiaan. Sosiaalipolitiikka uudistaa lähinnä yhteiskunnan ulkoisia rakenteita lainsäädännön avulla, kun taas sosiaalipedagogiikka etsii mahdollisuuksia uudistaa yhteiskuntaa sisältäpäin kasvatuksen avulla.

Myös sosiaali- ja kulttuurireformismi liittyvät toisiinsa. Kulttuurireformismi pyrkii uudistamaan yhteiskunnan arvoja, elämäntapoja, kulttuuria ja kulttuuri-instituutioita. Kulttuurielämän alueella tapahtuvat muutokset johtuvat usein sosiaalisten reformien muutoksesta ja sama tapahtuu myös päinvastoin. Sosiaalipedagoginen toiminta ja ajattelu ovat saaneet osaltaan vaikutteita kulttuurikritiikistä ja vaihtoehtoisista elämäntavoista. Sosiaalipedagogisessa kulttuurireformissa korostetaan kaupunkikulttuurin niitä puolia, jotka vahvistavat elämän arvokkuutta ja mielekkyyttä. Monet muutkin yhteiskunnalliset liikkeet ja kansanliikkeet haluavat omalta osaltaan lievittää sosiaalista hätää erilaisilla kasvatuskeinoilla, pyrkimällä sosiaalisten ongelmien ratkaisuun ja auttamalla ihmisiä parantamaan elinolojaan.[6]

Sosiaalipedagogiikan tunnetuimpia vaikuttajia olivat muun muassa Platon sekä Rousseau. Rousseau eritteli 1700-luvulla kasvatuksen yhteiskunnallisia edellytyksiä ja vaati radikaalisti sen pedagogista organisointia. Samaan aikaan myös muut ranskalaiset valistuksen ajan ajattelijat suuntasivat huomionsa muun muassa kasvatuksen yhteiskunnallisiin kytkentöihin vaatien pedagogisia uudistuksia. Tätä vaihetta sosiaalipedagogiikan historiassa voidaan pitää merkittävänä sen oppihistorian kannalta. Pestalozzi ja Fröbel nähdään käytännön kasvatustyössä näkyvän sosiaalipedagogiikan tienraivaajina. Ranskan vallankumouksen aikaan sosiaalipedagogiikka nähtiin rauhanomaisena vaihtoehtona vallankumouksen periaatteiden ja ihanteiden edistämiselle yhteiskunnassa. Siihen aikaan heräsi sosiaalinen tietoisuus, jonka myötä kasvatuksen yhteiskunnallinen luonne alettiin tiedostaa pedagogiikassa uudella tavalla. Tämän aatehistoriallisen näkökulman kautta tavoitteeksi tuli kasvattaa ihmiset itsestään huolehtivina subjekteina yhteiskunnan jäsenyyteen.[7]

Sosiaalipedagoginen teoriakeskustelu on muodostunut maakohtaiseksi, omine erityispiirteineen ja teoreetikkoineen ja näin sen oppihistoriakin on hajanaista. Voimakkainta sosiaalipedagogiikan tieteen kehittyminen on ollut siellä, missä sen asema akateemisena koulutusalana on vakiintunut.[8]

Käsitteen synty liittyi Saksassa kaupungistumiseen, teollistumiseen ja modernisoitumiseen. Sosiaalipedagogiikan synnyn lähtökohtana olivat poliittiset pyrkimykset, jotka liittyivät taloudellisesti määrittyvien elinolojen heikkenemiseen. Sosiaalipedagogiikasta tuli Saksassa pyrkimysten ydin, jotka korostivat sosiaalisia näkökulmia kasvatuksessa.[9] Pyrkimykset tähtäsivät siveellisyyden ja sosiaalisuuden kasvatukselliseen edistämiseen yhteiskunnassa. Tästä luettiin pois tavanmukainen koulukasvatus. Alkuperäisesti työn kohteena on ollut myös työläisperheiden heikentynyt kasvatuskyky, johon haettiin ratkaisua kasvatuksen keinoin.[10]

Karl Mager (1810–1858) oli saksalainen kasvatusajattelija 1800-luvulla, jonka mukaan sosiaalipedagogiikka on yhteiskunnan kytkentöjä tutkiva pedagogiikan alue. Toinen kasvatusajattelija Adolph Diesterweg (1790–1866) ajatteli taas sosiaalipedagogiikan olevan huono-osaisten auttamiseen suuntautuvaa pedagogiikkaa. Auttamiseen kuului niin materiaalista auttamista kuin ennaltaehkäisyäkin. Näiden kahden samalla aikakaudella eläneiden kasvatusajattelijoiden näkemykset sosiaalipedagogiikasta poikkesivat siis toisistaan hyvinkin paljon. 1900-luvun alussa Saksassa sosiaalipedagogiikka tieteenä tai oppialana nähtiin kolmena erilaisena tulkintana.[11]

Ensimmäinen näkökulma oli, että sosiaalipedagogiikka on sellaisen pedagogiikan sisältö, joka käsittelee kasvatusta ideaalista yhteiskuntaa ylläpitävään kansalaismoraaliin ja siveellisyyteen. Toinen näkökulma taas korosti sosiaalipedagogiikan olevan individuaalipedagogiikan rinnalla pedagogiikan toinen osa-alue. Viimeisen näkökulman mukaan sosiaalipedagogiikka on käytännöllisiin kasvatusongelmiin suuntautuva pedagogiikka. 1900-luvun tärkein sosiaalipedagogiikan teoreetikko Paul Natorp (1854–1927) loi ensimmäisenä sosiaalipedagogiikasta yhtenäisen tietojärjestelmän ja korosti tasa-arvoa, yhteisöllisyyttä ja oikeudenmukaisuutta yhteiskunnallisessa työnjaossa, politiikassa ja yhteiskuntaelämän hallinnossa.[11]

1920-luvulla kehittyi käytäntöön suuntautuva henkitieteellis-hermeneuttinen sosiaalipedagogiikka, jonka teoreetikkona toimi Herman Nohl. Nohlin näkemys pedagogiikasta kattaa koko elämänkaaren ja sosiaalipedagogiikka on vaikeissa olosuhteissa elävien ihmisten pedagogista auttamista, josta tuli sosiaalipedagogiikka liikkeen aatteellinen perusta.[12]

Sosiaalipedagogiikan teoriaperinne katkesi natsien aikaan vuonna 1933, jolloin ilmestyi uusi ideologia. Sodan jälkeen sosiaalipedagogiikan kehityksessä Saksassa oli kaksi eri vaihetta. Ensimmäinen vaihe oli sosiaalipedagogiikan paluu ja leimaantuminen lasten- ja nuortenhuolloksi. Toinen vaihe oli sosiaalipedagogiikan sosiaalitieteellistyminen, professionaalistuminen ja muotoutuminen akateemiseksi koulutus- ja työalaksi.[13]

Espanjalaisen sosiaalipedagogiikan kuvauksista ei löydy oppihistoriallisia kokonaisesityksiä, sillä espanjalaiset korostavat nykyhetken sosiaalipedagogisen yhteiskunnallisten käytäntöjen edistämistä. Hyvinvointivaltio syntyi Espanjassa hitaammin kuin pohjoisemmassa Euroopassa, jolloin myös maaperä sosiaalipedagogiikan kehittymiselle mahdollistui myöhemmin kuin muualla.Espanjassa ensimmäiset viittaukset varsinaiseen sosiaalipedagogiikkaan esitettiin vuonna 1903 ja ensimmäinen espanjalainen sosiaalipedagogi oli Ramón Ruiz Amado (1861–1934). Toinen sosiaalipedagoginen ajattelija Espanjassa oli Lorenzo Luzuriaga (1889–1959). Hänen mukaansa sosiaalipedagogiikka oli kiinteästi yhteydessä politiikkaan. Akateemisesti sosiaalipedagogiikan taival alkoi vuonna 1944, jolloin sitä alettiin opettaa Madridin yliopistossa kasvatustieteiden yhteydessä. Moderni espanjalainen sosiaalipedagogiikka syntyi 1970-luvulla. Sosiaalipedagogiikan tarkoitus oli etsiä ja löytää ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin. José María Quintana Cabanas (s. 1930) oli tällaisen modernin espanjalaisen sosiaalipedagogiikan asiantuntija. Hänen mukaansa sosiaalipedagogiikka on sosiaalityön pedagoginen tiede. Hänen sanomansa Espanjassa on hyvin tunnettu, hän puolustaa klassisia arvoja: totuutta, hyvyyttä ja kauneutta ja humanistista pedagogiikkaa. Humanismin arvot, mm. ahkeruus, kritiikki, tasapaino ja persoonan arvostaminen nousevatkin espanjalaisessa keskustelussa usein esiin.

Espanjalainen sosiaalipedagogiikka eroaa saksalaisesta sosiaalipedagogiikasta esimerkiksi seuraavissa asioissa; espanjalaisten mielestä päiväkotikasvatus ei kuulu sosiaalipedagogiikkaan ja espanjalaiset tekevät selkeän eron sosiaalipedagogiikan ja perinteisen sosiaalityön välille. Nykyisin sosiaalipedagogiikalla on espanjalaisessa kasvatustieteessä vahva asema. Oppialalla on tohtorinkoulutusohjelmia ja useita omia aikakauslehtiä. Sen luonne on nykyään kaksijakoinen. Sosiaalipedagogiikka nähdään oppina yksilön sosiaalisesta kasvatuksesta, sosialisaatiosta, jolloin se on tarkoitettu avuksi kaikille ihmisille, erityisesti nuorille, auttamaan ihmisiä elämään sosiaalisesti yhteiskunnassa. Toisaalta sosiaalipedagogiikka on sosiaalityötä, jonka avulla huolehditaan ihmisten sosiaalisista ongelmista esimerkiksi syrjäytymisestä.[14]

Sosiokulttuurinen innostaminen on yksi sosiaalipedagogiikan osa-alueista. Se on toimintaa, joka ihmisten oman aktiivisuuden ja osallistumisen avulla pyrkii muuttamaan asenteita ja tätä kautta myös sosiaalista todellisuutta entistä paremmaksi. Se on toimintaa, joka herättelee ihmisten tietoisuutta ja saa heidät liikkeelle. Käsite (ransk. animation socioculturelle) syntyi toisen maailmansodan jälkeen Ranskassa. Sitä tarvittiin avuksi rakentamaan sortunutta ja tukahtunutta yhteiskuntaa uudelleen demokraattiseksi yhteiskunnaksi. Varsinaisena sosiaalisen kasvatuksen ammattina innostaminen syntyi 60-luvulla vapaaehtoistyön pohjalta.[15]

Sosiokulttuurisessa innostamisessa toiminnan tavoite on toisaalta saada aikaan sosiaalisia muutoksia yksilöiden elämään, työhön, poliittiseen aktivoitumiseen, kansalaisaktiivisuuteen, naapuruuteen ja kulttuuriin ja toisaalta muuttaa sekä yksilöllisiä, että yleisiä asenteita sosiaalisten, kulttuuristen ja vapaa-ajan toimintojen välityksellä. Kyse on vapaaehtoisuuteen perustuvasta, osallistumisen avulla aikaansaatavasta muutoksesta. Työn kohteena on ihmisen arki.[16] Tavoitteena on edistää ihmisten järjestäytymistä ja oppimista metodien avulla tekemällä ja kokemalla. Sosiokulttuurisen innostamisen kolme ulottuvuutta ovat pedagoginen, sosiaalinen ja kulttuurinen ulottuvuus. Näillä pyritään parantamaan ihmisten elämänhallintaa omassa arkipäivässään.[15]

Innostaminen voidaan määritellä sosiaalipedagogiseksi "tekniikaksi", joka ilmenee sellaisena kannustavana, liikkeellepanevana ja organisoivana toimintana, joka saa yksilöt, ryhmät ja yhteisöt luomaan dynaamista sosiaalista verkostoa.[15]

1990-luvulla Latinalaisessa Amerikassa alettiin vähitellen puhua sosiaalipedagogiikasta, mutta vasta 2010-luvulla se alkoi olla oikeasti esillä suurimmassa osassa sen maita. Tavalla tai toisella ja vaihtelevalla intensiteetillä sosiaalipedagogiikasta on tullut osa keskustelua ja edukatiivista suuntaa latinalaisamerikkalaisessa kontekstissa. Brasilia, Uruguay, Argentiina ja Chile ovat olleet sosiaalipedagogisen ajattelun, keskustelun ja sen viitekehyksestä toimisen edelläkävijöitä. Useimmissa Latinalaisen Amerikan maista sosiaalipedagogiikan koulutus on vasta kehittymässä, mutta esimerkiksi Venezuelassa sosiaalipedagogiikka on jo oma tieteenalansa. Kiinnostus sosiaalipedagogiikkaan on kasvamassa, viime vuosina on järjestetty erilaisia sosiaalipedagogiikan koulutuksia ja konferenseja Latinalaisen Amerikan maissa. Kasvavasta kiinnostuksesta huolimatta, useimmat sosiaalipedagogiset pohdinnat Latinalaisessa Amerikassa peilaavat eurooppalaista keskustelua ja heijastuvat sieltä.

Sosiaalipedagogiikka kulkeutui Latinalaiseen Amerikkaan pääosin kolmea kautta ja otti vaikutteita jokaisesta näistä kolmesta suuntauksesta. Espanjalaisesta sosiaalipedagogiikasta, saksalaisesta sosiaalipedagogiikasta ja AIEJIn (International Association of Social Educators) työn vaikutuksesta. Vaikka sosiaalipedagogiikka onkin suhteellisen tuore ajattelumalli Latinalaisessa Amerikassa, se istuu hyvin paikallisen kenttä- ja yhteisötyön perinteeseen.[17]

Ruotsin sosiaalipedagogiikan asiantuntijoina voidaan pitää Elisabeth Erikssonia ja Ann-Marie Markströmiä. Heidän mukaansa sosiaalipedagogiikka jaetaan kolmelle jalustalle: 1. Saksalaisen sosiaalipedagogiikan juuret, 2. sosiaalityö (amerikkalaisista juurista nouseva → John Dewey) ja 3. pedagogiikka.

Ruotsalainen sosiaalipedagogiikka on niin teoriassa kuin käytännössäkin suomalaista edellä. Ruotsissa on jo 1960-luvulta lähtien ollut koulupsykologeja ja erityiskoulusysteemi. Sosiaalipedagogien työalueeseen kuuluvat nuoriso, päihde- ja kriminaalityö sekä erilaiset sosiaalialan projektit. Ruotsissa sosiaalipedagogiikka kulkee sosiaalityön osana ja on myös alisteista sille. Siellä sosiaalipedagogiikka on tullut pysyväksi oppiaineeksi tieteellisen sosiaalityön sisälle sekä ammatillisen kulttuurin näkökulmana.[18]

Suomessa sosiaalipedagogiikka on tieteenalana hyvin uusi aluevaltaus, vaikka viimeisen kymmenen vuoden aikana onkin tapahtunut laajaa kehitystä. Sosiaalipedagogiikka on Suomessa vielä melko laaja-alainen käsite, sillä tutkimuksia ja kirjallisuutta alalta on vielä hyvin niukasti. Sen selkeyttämiseksi tulisi sosiaalipedagogiikan tiedeluonnetta kehittää, sillä siten saisimme yksiselitteisempiä käsitteitä ja näin ollen pystyisimme paremmin tuomaan sosiaalipedagogista sisältöä käytännön työhön. Tähänastinen teoreettinen kehitys on palvellut sosiaali- ja kasvatusalan ammatillista koulutusta. Sosiaalipedagogiikan opinnot ovat tulleet lakiasetusten myötä pakollisiksi esiopetustoimen henkilöstön koulutuksissa.[19]

Kiinnostus sosiaalipedagogiikkaan on kuitenkin kasvanut ja kehitys on myönteistä asiantuntijoiden näkökulmasta. Suomalainen sosiaalipedagogiikka on vahvasti yhteydessä sosiaalityöhön. Sitä voi opiskella akateemisena oppiaineena Kuopion ja Tampereen yliopistoissa. Muutamissa ammattikorkeakouluissa (esimerkiksi Satakunnan ammattikorkeakoulussa) sosiaalialan koulutusohjelmien suuntaukseksi voi valita sosiaalipedagogiikan tai muuten koulutustarjonnasta oppiaineita valitsemalla suuntautua sosiaalipedagogiikkaan.[20]

Suomen sosiaalipedagoginen seura ry. perustettiin Porissa vuonna 1997, sen tarkoituksena on edistää kansallisessa ja kansainvälisessä yhteistyössä sosiaalipedagogista tutkimusta ja koulutusta, myötävaikuttaa sosiaalipedagogiikan kehittymiseen ja toimia keskustelufoorumina sosiaalipedagogiikan tutkimuksen ja käytännön työn välillä. Suomen sosiaalipedagoginen seura järjestää valtakunnallisia koulutuspäiviä vuosittain ja julkaisee Sosiaalipedagogista aikakauskirjaa.[21]

Suomalaisen sosiaalipedagogiikan kehittäjinä voidaan pitää Juha Hämäläistä ja Leena Kurkea, jotka ovat julkaisseet suurimman osan sosiaalipedagogiikkaa käsittelevästä kirjallisuudesta. Lisäksi Kaarina Ranne ja Leo Nyqvist ovat myös käsitelleet töissään sosiaalipedagogiikkaa eri näkökulmista.[22]

Sanna Ryynänen on laatinut sosiaalipedagogiikan alaan kuuluvan väitöskirjan Nuoria reunoilla. Sosiaalipedagoginen tutkimus rikollisuuden ja väkivallan keskellä elävien nuorten kasvun tukemisesta brasilialaisissa kansalaisjärjestöissä [23].

Sosiaalipedagogiseen työhön kuuluu koko ihmisen elinkaari, lapsuudesta vanhuuteen. Sovellusalueita voidaan luokitella esimerkiksi sosiaalisten ongelmien mukaan, kuten avuttomuus, köyhyys, poikkeavuus tai syrjäytyminen. Keskeisiä työmuotoja erilaisiin toimintakenttiin ovat esimerkiksi erilaiset toiminnalliset pedagogiat ja terapiat, yhteisökasvatus, pedagoginen ryhmätyö ja yksilö- ja perhekohtainen neuvonta sekä dialogisuus.[24]

Sosiaalipedagogisessa työssä voidaan erottaa eri tasoja: yksilöllinen ohjaus ja neuvonta, ryhmässä ja ryhmän kautta tapahtuva pedagoginen vaikuttaminen, erilaisissa yhteisöissä toimiminen, ihmisten aktivointi toimintaan. Erityisenä tasona voidaan erottaa pedagoginen perhetyö eli perhekasvatus, vanhempainkasvatus. Kaikilla sosiaalipedagogisen työn tasoilla tärkeää on pyrkimys sosiaalisten ongelmien ehkäisyyn ja lievittämiseen, ihmisten yhteiskunnallisen identiteetin vahvistamiseen ja selkiyttämiseen, elämänhallinnan tukemiseen sekä osallisuuden ja osallistumisen edistämiseen. Työssä suositaan luovaan toimintaan perustuvia työmuotoja jotka ovat musiikki, kuvataiteet, seikkailu, draama, kirjallisuus ja muut vastaavat inhimillisen aktiviteetin alat.[25]

Sosiaalipedagogisessa toiminnassa toteutuvat seuraavat periaatteet: itseapuun auttaminen, yhteisön kasvatuspotentiaalin sekä yksilön tai yhteisön itsekasvatuspotentiaalin vahvistaminen, dialogisuus, ylisukupolvinen ajattelutapa, kriittinen tietoisuus, osallistuminen ja osallistaminen, toiminnallisuus ja elämyksellisyys. Yksilöltä odotetaan itsetietoista yhteiskunnan jäsenyyttä, kriittisen ja vastuullisen suhteen luomista siihen yhteiskuntaan, jossa elää ja johon kuuluu.

Sosiaalipedagoginen toimija (esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan ammattihenkilö) on kasvatuksellisten ja sosiaalisten muutosten edistäjä, epävirallisen ja virallisen "järjestelmän" välimaastossa toimiva, tulkki eri kulttuurien välillä. Sosiaalipedagogiikassa korostetaan auttamismenetelmänä vuorovaikutusta, jolla ymmärretään vastavuoroista suhdetta (dialogia), jossa suhteen osapuolet vaikuttavat toisiinsa ja edistävät toisissaan muutosta molempien osapuolten itsemääräämisoikeutta kunnioittaen.[26]

Sosiaalipedagoginen työ kohdistuu sinne, missä ihmisen yhteiskunnallinen subjektius, osallistuminen ja osallisuus, sosiaalinen identiteetti, elämänhallinta ja täyspainoinen itsensä toteuttaminen yhteiskunnan jäsenenä ovat puutteellisesti kehittyneitä tai uhattuina. Haasteena onkin kaikenalainen huono-osaisuus, mikä ilmenee eri ikäisten ja eri elämäntilanteissa olevien ihmisten vaikeuksina selviytyä arjen tehtävissä.[27]

Sosiaalipedagogisen toiminnan menetelmät

Sosiaalipedagogiset ongelmat ja ilmiöt ovat moninaisia. Toiminta koskettaa yksilöä, ryhmiä, yhteisöjä ja yhteiskuntia. Siksi toiminnassa käytettäviä menetelmiä on paljon. Sosiaalipedagogiikan toimintamenetelmät vaihtelevat muun muassa sen mukaan liikutaanko korjaavassa vai ennalta ehkäisevässä toiminnassa. Ei ole olemassa selkeää sosiaalipedagogiikan menetelmävalikkoa. Paljon käytettyjä ovat erilaiset taide- ja toimintapedagogiset menetelmät ja yhteisökasvatus. Sosiaalipedagogiseen toimintaan sopivissa menetelmissä on tiettyjä perusperiaatteita. Menetelmässä on kunnioitettava ihmisen itsemääräämisoikeutta ja menetelmän tavoitteena on oltava yksilön tai yhteisön elämänlaadun parantaminen yhdessä ihmisten itsensä kanssa. Sosiaalipedagogiikan menetelmät perustuvat aina dialogiin, ihmisten väliseen vuorovaikutukseen ja ihmisten osallistumiseen toimintaprosessin kaikkiin vaiheisiin yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.[28]

Sosiaalipedagogiikka ei ole pelkkä ajatusrakennelma tai ideologia. Vasta kun se muuttuu käytännön toiminnaksi, voidaan puhu sosiaalipedagogiikasta. Teorian ja käytännön välisen vuoropuhelun tuloksena syntyi porilaiseen lähiöön sosiaalipedagoginen toimintamalli. Toimintamallin pohjana oli sosiaalipedagogisen itseymmärryksen ja tulkinnan kautta rakennettu toiminnan tulppaani, jossa ammatillisuuden ulottuvuudet, toimintakulttuuri ja ympäristö oli otettu huomioon. Toimintamallin pohjana on käytetty Madsenin kukkaa.[29]

Sosiaalipedagogiikka varhaiskasvatuksessa

Varhaiskasvatuksessa sosiaalipedagogiikalla tarkoitetaan sellaista kasvatusajattelua ja – toimintaa, jossa kiinnitetään huomiota kasvatuksen yhteisölliseen luonteeseen ja yhteisön tarjoamiin kasvatuksellisiin mahdollisuuksiin. Sosiaalipedagogisessa varhaiskasvatuksessa keskitytään jokaisen persoonan, niin lapsen kuin hänen perheenjäsentensä mahdollisuuksiin ja omien, erityisten toimintatapojen löytämiseen ja arvostamiseen.

Sosiaalipedagogiikka on varhaiskasvatuksen kokonaisvaltainen viitekehys. Varhaiskasvatuksella on sekä pedagoginen, että sosiaalinen tehtävä ja ne ovat vuorovaikutteisessa suhteessa toisiinsa. Varhaiskasvatuksessa lapsi on yksilö, joka on riippuvainen perheestään, kasvuympäristöstään ja lähiyhteisöstään. Lapsen persoonallisessa ja sosiaalisessa käyttäytymisessä ja kehityksessä näkyvät lähiyhteisön muutokset, turvattomuus ja ongelmat. Päivähoidon ammatillisen henkilöstön tulee sosiaalipedagogisen viitekehyksen mukaan:

1. tunnistaa lapsen tarpeet ja puuttua tarpeen mukaan varhaisessa vaiheessa havaittuihin ongelmiin
2. kyky nostaa esiin ja tukea onnistumisen kokemuksia, niin lapsen kuin perheen toiminnassa
3. kehittää lapsen yhteistyö- ja vuorovaikutustaitoja toisten lasten ja aikuisten kanssa

Jotta päivähoidon ammattilainen pystyy tukemaan vanhempia, tulee hänen ymmärtää perheen sisäisen ja ulkoisen sosiaalisen tilanteen ja resurssit. [30]

Sosiaalipedagoginen hevostoiminta

Sosiaalipedagoginen hevostoiminta on erityisesti lapsille ja nuorille suunnattua vuorovaikutuksellista toimintaa talliyhteisössä, Toimintaan kuuluu ratsastuksen ohella hevosten hoitoa ja muuta tallityötä. Vaikka sosiaalipedagogisessa hevostoiminnassa on terapeuttisia elementtejä, se ei ole varsinaista terapiaa. Työmuotona sosiaalipedagoginen hevostoiminta ei ole tarkkaan määritelty, vaan laaja kokonaisuus, jossa käytetään erilaisia sosiaalipedagogisia menetelmiä. Sosiaalipedagogista hevostoimintaa käytetään erityisesti kuntouttavaan yhteisölliseen toimintaan sekä syrjäytymisen ehkäisyyn. Sosiaalipedagogista hevostoimintaa voidaan käyttää psykososiaalisen toimintakyvyn tukemiseen koko ihmisen elinkaaren ajan. Toiminta sopii esimerkiksi päihdeongelmaisten kuntoutukseen. Toiminnan tavoitteena on toimintakyvyn vahvistaminen ja voimaantuminen.

[31]

Hevosen elinympäristö, talli, tarjoaa monipuoliset puitteet toteuttaa sosiaalista ja kasvatuksellista toimintaa. Sosiaalipedagogisen ajattelun tuominen hevostoimintaan on rikastuttanut tallien toimintaa ja tarjonnut uusia näkökulmia toimia hevosten kanssa. Sosiaalipedagoginen toiminta tallilla tapahtuu hevosen kanssa, ympäristössä, joka rakentuu hevosen tarpeiden mukaisesti. Sosiaalipedagogisesti toimivan tallin tavoitteena on tuoda yksilölle "yhteiskunnallista hyvää": elämäntaitoja ja tunnetta omasta pärjäämisestä ja osaamisesta. Sosiaalipedagogisen hevostoiminnan tarkoituksena on vahvistaa yksilöä ryhmän jäsenenä. Pitkän päälle myös sosiaalipedagogisen hevostoiminnan tavoitteena on, että yksilö saa tallilla, yhdessä muiden kanssa, harjoitella sellaisia taitoja, joiden avulla hän rohkaistuu pärjäämään niin koulussa, kaveriporukassa, työelämässä kuin muualla yhteiskunnassakin. Yhteisöllisyys, toiminnallisuus ja elämyksellisyys toteutuvat tallilla kuin luonnostaan. Tallitoiminta on pitkälti ennalta ehkäisevää toimintaa. Sosiaalipedagogisen työn perusajatuksena on tarjota vaikeuksissa oleville ihmisille mahdollisuus osallistua, kohdata toisia ihmisiä, toteuttaa ja kehittää itseään, tehdä mielekkäitä asioita, kokea itsensä tarpeelliseksi ja yhdessä toisten kanssa etsiä suuntaa elämässä.

Bent Madsen havainnollistaa sosiaalipedagogista ammattipätevyyttä sosiaalipedagogisen ammatillisuuden kompetenssimallin avulla. Malli tunnetaan nimellä Madsenin kukka. Sosiaalialan työntekijän toimintapätevyyden keskiössä on etiikka. Toimintapätevyys muodostuu neljästä eri kompetenssialueesta. Ne ovat tuottava pätevyys, analyyttinen ja synteesiä luova reflektiivinen pätevyys, kommunikatiivinen pätevyys ja ilmaisullinen pätevyys. Toimintapätevyydessä yhdistyvät siis kaikki nämä osa-alueet.

Tuottava pätevyys tarkoittaa, että työntekijä hallitsee erilaisia työvälineitä, osaa käyttää niitä ja kykenee organisoimaan ja suunnittelemaan asioita. Hänen pitää pystyä ratkaisemaan kädentaitoja edellyttäviä arkipäivän ongelmia, kehittämään työtä ja hyödyntämään uusia innovaatioita omassa työssään. Analyyttinen ja synteesiä luova reflektiivinen pätevyys liittyy oman työn tutkimiseen ja uudelleen jäsentämiseen, jonka pohjalta kyetään luomaan uusia toimintakäytäntöjä sekä parhaimmillaan toimintaa kehittävää teoriaa. Kommunikatiiviseen pätevyyteen liittyy kyky toimia eettisesti kestävällä tavalla, kyky toimia yhteistyössä ja solmia luottamuksellisia vuorovaikutussuhteita. Ilmaisullinen pätevyys edustaa toimintapätevyyden esteettistä ja emotionaalista ulottuvuutta. Työntekijän tulee kyetä astumaan asiakkaan asemaan sekä sanallisen viestinnän että toiminnallisten menetelmien (esim. luova liikunta, musiikki, kuvallinen ilmaisu ja draama) avulla.[32]

Madsen korostaa että sosiaalipedagogiikka suuntautuu yhteiskuntaan kiinnittymisen kannalta keskeisiin sosiaalisiin prosesseihin. Siellä missä yhteiskuntaan integroituminen on uhattuna, siellä sitä on keskeistä kehittää. Sosiaalipedagoginen interventio voi kohdistua syrjäytymisen eri vaiheisiin ja olla joko korjaavaa tai ehkäisevää. Tällä sosiaalipedagigisella interventiolla pyritään edistämään yksilön integraatiota. Integraatiolla tässä tarkoitetaan kykyä toimia yhteiskunnassa ja sen eri instituutioissa. Madsen käyttää käsitteitä sosiaalistuminen, valmentautuminen ja integroituminen yhteiskuntaan. Näillä kaikilla alueilla sosiaalipedagogiikka toimii, kun ihmistä uhkaa syrjäytyminen.[32]

Yhteiskunnallisten muutosten myötä myös sosiaalipedagogiset, niin teoreettiset kuin käytännöllisetkin, haasteet lisääntyvät. Sosiaalipedagogiikan tulevaisuus on riippuvaista alalla toimivien ihmisten aktiivisuudesta keskustelun ylläpitämiseksi ja ajan haasteisiin vastaamisesta.[33]

Hämäläisen mukaan sosiaalipedagoginen keskustelu ja sen ylläpito on erittäin tärkeää tulevaisuudessa. Ihmisten tulee tietää ja voida vaikuttaa siihen mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Hänen mielestään sosiaalipedagogiikka liittyy erityisen läheisesti integraation (osallisuus) ja emansipaation (mahdollisuutta) teemoihin.[34]

Nyqvist puolestaan näkee, että sosiaalipedagogiikka ei ole sidottu yhteen tiettyyn teoreettiseen ajattelutapaan. Hänen mielestään tärkeää on antaa eri suuntauksille mahdollisuus ”elää”. Nyqvist ei näe tulevaisuudessa kliinisellä työllä ja sosiaalipedagogisella työllä yhteyttä, ne tulee mieluummin pitää erillään toisistaan. Sosiaalipedagogiikka on sosiaalityön väline. Pedagogisen suuntauksen vahvistuminen on hänen mukaansa tärkeää tulevaisuuden sosiaalityössä, sen avulla voidaan löytää ratkaisuja syrjäytymisen ehkäisyyn. Kurjen mukaan sosiaalipedagogiikka tulee tulevaisuudessa olemaan tärkeää erityisesti nuorisotyössä, kuraattorityössä sekä vanhustyössä. Sosiaalipedagogiikalle tulisi hänen mielestään löytää myös oma tiedeluonne pois sosiaalityön alaisuudesta.[35]

• Bent Madsen
• Kasvatus
• Kasvatustiede
• Pedagogiikka
• Sosiaalinen syrjäytyminen
• Sosiaalipolitiikka
• Sosiaalityö
• Sosiologia
• Voimaantuminen
• Yhteiskuntatieteet

• Hämäläinen, J: Johdatus sosiaalipedagogiikkaan. Kuopio: Kuopion yliopisto, 1999.
• Hämäläinen, J & Kurki, L: Sosiaalipedagogiikka. Porvoo: WSOY, 1997.
• Kurki, L: Persoona ja yhteisö. Personalistinen sosiaalipedagogiikka. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2002.
• Kurki, L: Sosiokulttuurinen innostaminen Pro Humanum ry. Arkistoitu 12.9.2005. Viitattu 27.1.2008.
• Mäkinen, P.; Raatikainen, E.; Rahikka, A. & Saarnio, T. 2011: Ammattina sosionomi. Helsinki: WSOY.
• Peni, R; Nurmi, M ja Jaatinen, R: Sosiaalipedagogiikka auttaa ihmistä auttamaan itseään Koskinen 9/2000. Kymenlaakson ammattikorkeakoulu. Arkistoitu 11.10.2006. Viitattu 10.2.2008.
• Ranne, K: Sosiaalipedagogiikan ydintä etsimässä. Sosiaalipedagogiikka suomalaisten ja ruotsalaisten asiantuntijahaastatteluiden sekä dokumenttien valossa. Turun Yliopisto, 2002.
• Suomen sosiaalipedagoginen seura ry. (esittely) suomensosiaalipedagoginenseura.fi. Arkistoitu 5.8.2005. Viitattu 23.1.2008.
• Vuosikurssin SO06Ps (sosiaalialan koulutusohjelma, SAMK) kevään 2008 opintojakson SOP4201 verkko-opiskelumateriaalituotos ^{[vanhentunut linkki]}
• Vuosikurssin SO07Ps (sosiaalialan koulutusohjelma, SAMK) syksyn 2008 opintojaksolla SOP4201 tapahtunut wikityöskentely
• Hyvätti, N. 2009: Sosiaalipedagoginen aikakauskirja, vuosikirja 2009, vol. 10. Kuopio: Suomen sosiaalipedagoginen seura ry, 2009.

• Peda.net (Arkistoitu – Internet Archive)
• Koulutusnetti: Sosiaalipedagogiikka
• Talentia: Tätä se sosiaalipedagogiikka sitten on!
• Sosiaalipedagoginen orientaatio kasvatus- ja sosiaalialan työssä -seminaari: Sosiaalipedagogiikka ja sosiaalityö^{[vanhentunut linkki]}
• Sosiaalipedagogiikan Säätiö