Sosiaalioikeus

Sosiaalioikeus on oikeudenala, joka sääntelee ja tutkii kansalaisten oikeutta toimeentuloturvaan, hoito- ja huolenpitopalveluihin sekä perhe-etuuksiin. Se liittyy melko läheisesti sosiaalipolitiikkaan ja molemmilla on keskeinen asema eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Sosiaalioikeuden piiriin kuuluu asuminen, koulutuksen tukeminen, terveyden suojelu, työllisyys ja sosiaaliturva, jonka osa-alueita ovat huolenpito, perheen tukeminen, terveydenhoito ja toimeentulon turvaaminen.[1]

Sosiaaliset oikeudet koostuvat kansallisesta lainsäädännöstä, EU-oikeudesta ja kansainvälisistä sopimuksista. Suomen sosiaalioikeudellinen lainsäädäntö on varsin laaja. Suomen laki -teoksen eripainos Sosiaali- ja terveydenhuoltolainsäädäntö 2009 sisältää 921 sivua. Näin laajaa kokonaisuutta kansalaisten on vaikea hallita.[1]

Pohjoismaiselle sosiaaliturvalle on leimallista, että palvelut rahoitetaan verovaroin eikä vakuutuspohjaisesti. Järjestelmän menonlisäykset ilmenevät kansalaisten verojen korotuksina, joita seuraamalla he voivat valvoa kustannuksia. Vakuutuspohjaisissa järjestelmissä valvonta on välillistä ja etäämpää eli sen suorittaa vakuutustarkastus. Sosiaalioikeus on syntynyt teollistuneen yhteiskunnan myötä. Se syntyi vuonna 1881 Saksassa, jossa Otto von Bismarck loi sosiaalivakuutusjärjestelmän. Suomen ensimmäiset sosiaalilait olivat asetus teollisuusammateissa olevain työntekijäin suojelemisesta (18/1889) ja laki koskeva työnantajan vastuunalaisuutta työntekijää kohtaavasta ruumiinvammasta (44/1895).[1]