Sosiaalinen tuki

Sosiaalisen tuen teoreettinen analyysi on pääosin keskittynyt erilaisten stressien vaikutusten lieventämishypoteesiin. Tämän teorian mukaan sosiaalinen tuki toimii stressin ja sairauden välissä puskurina, jolloin laadukas ja laaja sosiaalinen tuki vähintään neutraloi stressin kielteisiä vaikutuksia, joskus jopa kääntää ne positiivisiksi. Peggy Thoits katsoi vuonna 1986 julkaisemassaan artikkelissa Social Support as Coping Assistance, että sosiaalinen tuki voidaan käsitteellistää mekanismina, joka pyrkii ratkaisemaan yksilön havaitseman stressitilanteen sopeutumisongelman.[1] Ajatus oli selkeä johtopäätös Lazarusin ja Folkmanin pari vuotta aiemmin luomasta coping-teoriasta.[2].

Sosiaalisen tuen nykyinen tutkimus on suhteellisen nuorta, vain 20–30 vuoden ikäistä. Alan tietokannoista vuosilta 1972–76 saattoi löytää vain keskimäärin kaksi tutkimusartikkelia vuodessa.[3] Vuonna 1986 artikkeleita hakusanalla "social support" oli jo 83. Sosiaalisen tuen tutkimusaalto syntyi pääasiassa kahdesta merkittävästä puheenvuorosta vuodelta 1976. Toisen piti John Cassel ja toisen Sidney Cobb. Molemmat analysoivat terveyden ja sosiaalisen tuen keskinäistä suhdetta ja korostivat tuen puskurivaikutusta sairauden kannalta. Aina on tiedetty, että ihmisen kaikinpuoliselle hyvinvoinnille ovat läheiset ihmissuhteet mitä tärkeimpiä. Heitä aiemmin oli Gerald Caplan esittänyt painavan analyysinsa "tukijärjestelmistä" psyykkisen terveyden edistäjinä. Caplanin mukaan tukijärjestelmä muodostuu niistä virallisista ja epävirallisista suhteista, joiden kautta ihminen saa stressitilanteissa emotionaalista, kognitiivista tai materiaalista tukea. Cassel ei suoranaisesti tuossa avauspuheenvuorossaan määritellyt sosiaalista tukea. Kuitenkin hän katsoi, että sosiaalisen tuen tärkein lähde on henkilön oma primääriryhmä[4]. Cobb sitä vastoin luetteli, että sosiaalinen tuki sisältää tunnetuen, arvostustuen ja verkostotuen.

Michael Newcomb katsoo, että sosiaalinen tuki on ennen kaikkea yksilön ja hänen ympäristönsä vuorovaikutuksellisen vaihtoprosessin ilmentymä. Siinä kiteytyvät ne tekijät, jotka yhdistävät yksinäisyyttä, kanssakäymistä ja erilaisia sosiaalisia suhteita (ystävyys, avioliitto, kiintymys jne.) Sosiaalisen tuen analyysin kautta voidaan kuvata ja selittää erilaisia vuorovaikutusilmiöitä.[5] Jotta sosiaalinen tuki olisi muutakin kuin hetkellinen sosiaalisen verkoston ja vuorovaikutuksen asema, joka saattaa vaihtua aivan toiseksi, sosiaalisella tuella pitäisi olla stabiileja yhteyksiä sekä persoonallisuustekijöihin että kehityksellisiin tekijöihin. Newcombin mukaan tulee olettaa, että

• sosiaalinen tuki on kohtuullisen pysyvä ilmiö ajallisesti ja yksilön eri kehitysvaiheissa

• sosiaalinen tuki muuttuu yksilön ja hänen sosiaalisen ympäristönsä välisen vuorovaikutuksen mukaisesti

• koettu sosiaalinen tuki on lähes vakio elämän eri vaiheissa

Newcomb (1990) eristi empiirisesti kuusi toisen tason faktoria:

• vertaistuki

• yhteisöllinen tuki

• yksinäisyys

• perheen tuki

• parisopeutuminen

• sitoutuminen yhteisöllisyyteen

Hän onnistui parantamaan mallinsa selitysvoimaa hierarkkisella mallilla, jonka perustan muodostavat em. kuusi faktoria ja joiden yläpuolella on ensin kaksi faktoria: perheen ulkopuolinen sosiaalinen tuki (faktorit 1, 2 ja 3) ja läheinen sosiaalinen tuki (faktorit 4, 5 ja 6). Näiden yläpuolelta löytyy vielä yleinen kiintymys sosiaaliseen verkostoon.

Vuonna 1996 julkaistu Handbook of Social Support and the Family saattoi kirjata hyvinkin laajan tutkimustulosten ja teoreettisten rakennelmien joukon. Sosiaalisen tuen tarkasteluissa käsitykset näyttävät jakautuvan kahteen laajaan ryhmään:

• tilannespesifit näkemykset joissa sosiaalinen tuki liittyy tiettyyn stressitilanteeseen ja

• kehitykselliset näkemykset joissa sosiaalinen tuki on osa persoonallisuuden ja sosiaalisen muutoksen prosesseja.[6]

Thoitsin edellä mainitun vuoden 1986 artikkelin ideaa laajensivat Holahan ja Moos (1991) hallinnan (coping) suuntaan pitäen sosiaalisen tuen käyttöä yhtenä vaikeuksien hallinnan menetelmänä. Patricia Frazier työtovereineen yritti selvittää miten munuaissiirtopotilaiden hallintapyrkimykset (coping) ja sosiaalinen tuki ovat keskenään yhteydessä, mutta päätyi siihen, että kun ajallinen kehitys otetaan huomioon, hallinta ja sosiaalinen tuki eivät ole yhteydessä toisiinsa yli sen mitä ne käsitteellisesti tai yksilöllisesti ovat; riippuvuus ei säily, kun sosiaalisen tuen ja hallinnan perustasoriippuvuus eliminoidaan.[7]

Sosiaalisia siteitä korosti omissa teoksissaan hyvin vahvasti John Bowlby (1969), joka sanoi, että ihmiset ovat onnellisimpia silloin, kun he voivat olla varmoja siitä, että joku luotettu henkilö tarvittaessa auttaa heitä.

Sosiaalinen tuki muodostaa tiettyä toiminnallista kokonaisuutta ulkopuolelta ohjaavan lisäjärjestelmän. Jos mukaan otetaan aikaulottuvuus, sosiaalinen tuki voidaan myös luokitella sen mukaan tuleeko tuki ennen stressitilannetta, sen aikana vai sen jälkeen.

Sosiaalista tukea on pidetty merkittävänä psyykkisen hallinnan välineenä, jolloin sosiaalisen tuen puskuriteoria laajenee kaksiosaiseksi: stressin terveydellisiä vaikutuksia spesifioivat sekä sosiaalinen tuki että kognitiivinen hallinta. Tällainen laajennus johtaa mahdollisuuteen täsmentää tilanteita, joissa sosiaalinen tuki on tehokasta ja joissa sillä ei näytä olevan vaikutusta. Onnistunut sosiaalinen tuki edellyttää tiettyä määrää sosiaalista taitavuutta ja yhteistä toiminnallista perustaa. Tärkein tekijä sosiaalisen tuen ja vaikeuksien aiheuttaman depression yhteydessä on "olennaisen tukijan pettäminen ratkaisevalla hetkellä". Tämä olennainen tekijä on esimerkiksi aviopuoliso tai läheinen ystävä. Toisaalta vanhempien osallistuminen vaikeasti sairaan lapsen kuntoutukseen lisää vanhempien hyvinvointia ja vaikuttaa myös lapsen terveydentilaan.

Johdonmukaisia tuloksia sosiaalisen tuen ja sairauksien välillä ei ole saatu. Lupaavammalta tuntuu sosiaalisen tuen "funktionaalinen" puoli kuin sen "rakenteellinen" puoli. Olennaista siis olisi sosiaalisen tuen käytännön merkitys; sosiaalisen verkoston pelkkä olemassaolo ei ole riittävää. Sosiaalinen tukiverkko on selvästi yhteydessä sosiaaliseen taitavuuteen. Sosiaalista tukiverkkoa ei pysty luomaan ja ylläpitämään ilman sosiaalisia taitoja, toisaalta sosiaalinen verkosto on hyvä taitojen harjoituskenttä.

Sosiaalinen tuki voi olla myös sairauskäyttäytymistä ylläpitävä tekijä. On yleinen havainto, että kipukäyttäytymisen määrä on sitä suurempi mitä tyytyväisempi henkilö on omaan sosiaaliseen verkostoonsa ja sen antamaan tukeen. Kipupotilaat saavat kipukäyttäytymiselleen sosiaalisia palkintoja. Sosiaalinen verkosto on valmiina tukemaan somatisointia, antamassa sairauden sekundaarihyötyä, reagoimassa avunpyyntöihin jne. Jokaisen, myös sairaan ihmisen sosiaalinen verkosto toimii omien arvojensa mukaisesti. Jos sosiaalisessa verkostossa toimivat puhtaimmillaan parsonsilaiset rooliperiaatteet, verkosto on kyllä pukkaamassa ihmistä kohti aktiivisuutta, mutta joissakin toisissa olosuhteissa tausta-arvot voivatkin suosia passiivisuutta tai olla kaksoissidosmaisesti lähtemättömällä tavalla ristiriitaisia.[8]

Sosiaalinen tuki sisältää aina kahdenlaisia elementtejä: "todellista" tukea ja uhkaa ihmisen autonomialle ja arvokkuudelle. Toinen usein tehty sosiaalisen tuen peruserottelu on jakaa se materiaaliseen tukeen ja sosioemotionaaliseen tukeen. Nämä kaksi puolta toimivat riippuen tuettavan henkilön liityntätarpeesta. Materiaalinen tuki on liityntätarpeesta riippumaton resurssi ja, luonnollista kyllä, sosioemotionaalisen tuen käyttö koskettaa samoja alueita kuin liityntätarvekin.

Teoreettisesti ei suinkaan ole merkityksetöntä millainen riippuvuus on sosiaalisen tuen ja psyykkisen, emotionaalisen hyvinvoinnin välillä. Sosiaalisen tuen vaikutus stressin eri tasoilla näyttää olevan erilainen eri sosiaaliryhmissä. Alin ryhmä näyttää reagoivan erittäin vahvasti sosiaaliseen tukeen, kun stressin taso on korkea, mutta keskimmäinen ryhmä hyötyy tuesta vain lievemmällä tasolla. Ylin sosiaaliryhmä sijoittuu vaikutuksiltaan näiden kahden väliin. Tuella ja tilanteen muulla hallinnalla on interaktiivinen yhteys, mikä ei liene mikään yllätys.

Sosiaalinen tuki ja sosiaaliset taidot eivät ole sama asia, eivätkä ne aina ole edes tiukassa riippuvuudessa toisiinsakaan. Sosiaalinen taitavuus on yleisempi ja joustavampi asia. Taitava ihminen käyttää sosiaalista tukea omien tavoitteidensa suunnassa, mutta jättää sen käyttämättä tai ei mene tuen mukana silloin, kun se ei palvele hänen etuaan. Diabetesta sairastavilla nuorilla sosiaalinen taitavuus oli positiivisessa yhteydessä verensokerin tasapainoon, kun taas vanhempien antamalla sosiaalisella tuella ei ollut mitään korrelaatiota siihen.

Kuvaavaa modernin sosiaalipsykologian mallien ja teorioiden muodostaman verkon tiheydelle on esim. Stewartin (1989) yritys yhdentää sosiaalisen tuen, attribuutioteorian, kognitiivisen hallinnan, sosiaalisen vertailun ja vaihdon ja yksinäisyyden teoriat samaan käsitteelliseen viitekehykseen ja soveltaa näitä terveyttä koskeviin pohdintoihin. Teoreettisen analyysin kannalta on valitettavaa, joskin se on eklektisyyden takia odotettavissa, että Stewartin analyysi jää yhteyksien osoittamisen tasolle, ja hän pystyy vain viittaamaan lupaavalta vaikuttaviin sovellutusmahdollisuuksiin ja mielenkiintoisiin tutkimusongelmiin.

Cantorin ja Kihlstromin mielestä merkittävintä sosiaalisen taitavuuden (sosiaalisen älykkyyden) tutkimuksessa on, että se antaa mahdollisuuden edetä yleisestä sopeutumisen teoriasta yksityiskohtaisempiin ja teoreettisesti mielenkiintoisempiin ongelmiin. Sosiaalisen älykkyyden metatasona on myös kyky lopettaa eteneminen sellaisessa suunnassa, joka näyttää johtavan umpikujaan ja mielipahaan.

Sosiaalisia taitoja koskeva tutkimusaineisto johtaa hieman problemaattisiin päätelmiin. Erilaisten sosiaalisten taitojen merkitys tunnustetaan yleisesti niin sairauden ja sen seurausvaikutusten kehittymisessä kuin niiden hoitamisessa ja kuntouttamisessakin. Viime vuosien eniten tutkittuja psykososiaalisia aiheita on ollut sosiaalisen tuen ja sairauden välinen yhteys. Jos taas asiaa tarkastellaan hieman abstraktimmin, sosiaalisen vuorovaikutuksen vaikutusmekanismien tuntemisen välttämättömyys entisestään korostuu, koska kuntoutuksessa toimitaan pääasiassa sosiaalisen vuorovaikutuksen eri tasoilla, toisin kuin puhtaasti biolääketieteellisessä hoitosuhteessa, missä vaikuttavat tapahtumat ovat kemiallis-fysikaalisia.

Sosiaalisen tuen väestötasoisissa tutkimuksissa on osoitettu, että sosiaalisen tuen määrä ennustaa sairastavuutta tilastollisesti. Näissä tutkimuksissa sosiaalisten suhteiden laatu jää kuitenkin tutkimatta[9]. Ihanneasetelma, jollaiseen ei ole kustannussyistä ole helppo päästä, olisi sellainen, jossa olisi mukana sosiaalisen tuen rakenteelliset ja toiminnalliset piirteet, psykologiset ja muut determinantit sekä stressi- ja epävarmuusaltistuksen mittarit.

Sosiaalisten taitojen teoriassa on käytetty kolmea lähestymistapaa.

• Sosiaalisten taitojen katsotaan puuttuvan kokonaan, ne ovat jääneet kehittymättä.

• Sosiaaliset taidot ovat jollakin tasolla olemassa, mutta niiden käyttötaito on vaillinaista.

• Sosiaalisten taitojen kokonaisuus voi olla riittävä, mutta niistä muodostettu "ohjelmisto" on poikkeava.

Sosiaalisten taitojen opettaminen tapahtuu tavallisimmin vaiheittain. Taitoja ja "teknisiä valmiuksia" korostavat metodit lähestyvät kohdettaan ensin paloittelemalla sen ja sen jälkeen rakentamalla sen jälleen kasaan. Tavallinen jako voi olla esimerkiksi seuraava:

• tiettyjen interaktiotoimintojen ja niiden sosiaalisen funktion tuntemus;

• kyky kääntää sosiaalinen tieto taitavaksi sosiaaliseksi toiminnaksi sosiaalisessa toimintayhteydessä;

• kyky arvioida taitoa edellyttävän käyttäytymisen vaikutuksia ja ylläpitää tai muuntaa käyttäytymistä tarpeen mukaan.

• John Bowlby: Attachment and Loss: Volume 1. Attachment. Penguin, 1969. ISBN 0-465-00543-8.
• Nancy Cantor, John Kihlstrom: Personality and Social Intelligence. Prentice-Hall, 1987.
• Patricia Frazier, Andrew, Christian Klein, Nancy Arikian: Testing Theoretical Models of the Relations Between Social Support, Coping and Adjustment to Stressful Life Events. Journal of Social and Clinical Psychology, 2000, nro 19.
• Gregory Pierce, Barbara Sarason, Irwin Sarason: Hankboof Social Support and the Family. Plenum Press, 1996.
• CJ Holahan, RH Moos Life: Stressors, Personal and Social Resources, and Depression: A 4-year Structural Model. Journal of Abnormal Psychology, 1991.
• JS House, D Umberson, KR Landis: Structures and Processes of Social Support. Annual Review of Sociology, 1989, nro 28.
• Richard Lazarus, Susan Folkman: Stress, Appraisal, and Coping. McGraw-Hill, 1984.
• N Lin: Conceptualizing Social Support. Social Support, Life Events, and Depression, 1986. Academic Press.
• Michael Newcomb: Social Support by Many Other Names: Towards a Unified Conceptualization. Journal of Social and Personal Relationships, 1990, nro 7.
• K Orth-Gomér, A-L Undén: The Measurement of Social Support in Population Surveys. Social Science & Medicine, 1987, nro 24.
• Gregory Pierce, Barbara Sarason, Irwin Sarason, Helene Joseph, Ciarda Henderson: Conceptualizing and Assessing Social Support in the Context of the Family. Handbook of Social Support and the Family, 1996.
• Tracy Revenson, Kathleen Schiaffino, Deborah Majerovitz, Allan Gibofsky: Social Support as a Double-Edged Sword: The Relation of Positive and Problematic Support to Depression among Rheumatoid Arthritis Patients. Social Science and Medicine, 1991, nro 33.
• MJ Stewart: Social Support: Diverse Theoretical Perspectives. Social Science & Medicine, 1989, nro 28.
• Peggy Thoits: Social Support as Coping Assistance. Journal of Consulting and Clinical Psychology, 1986, nro 54.