Sosiaalidemokratia

Sosiaalidemokratia (vanh. sosialidemokratia) on poliittinen aate, joka kehittyi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa marxilaisten sosialistien joukossa. Sosiaalidemokratian mukaan siirtyminen sosialistiseen yhteiskuntaan on mahdollista parlamentaarisen kehityksen kautta vallankumouksen sijaan.[1]

Sosiaalidemokratiaa ei pidä sekoittaa sosialistiseen demokratiaan eikä demokraattiseen sosialismiin.
Osa artikkelisarjaa
Sosiaalidemokratia
Osa artikkelisarjaa
Valtiomuodot
Vallan lähde
Vallan ideologia
Vallan rakenne

1900-luvun aikana suomalainen käsitys sosiaalidemokratiasta on muuttunut tarkoittamaan yhä enemmän sekataloutta tai eräänlaista sosiaalisin perustein ohjattua markkinataloutta. Samalla puolueet ovat etääntyneet marxismista ja luokkataistelusta. Maailmassa on kuitenkin sosiaalidemokraattisia ryhmiä, jotka kannattavat yhä suurten alojen tuotantovälineiden haltuunottoa. Käsitys vallitsi myös Suomen sosiaalidemokraattien keskuudessa 1970-luvulle saakka. Nykyisin suuri osa sosiaalidemokraatisista puolueista ei näe ristiriitaa kapitalistisen markkinatalouden ja sosiaalidemokraattisen yhteiskuntanäkemyksen välillä.[1]

Sosiaalidemokratia muuttaa yhteiskuntaa vähittäisten muutosten kautta demokraattisia vaikutuskeinoja hyödyntämällä. Historiallisesti sosiaalidemokraatteja on myös kutsuttu parlamentarististen menettelytapojensa takia reformistisosialisteiksi, erotuksena vallankumoussosialisteista. Reformisosialistit näkivät reformeja tarvittavan kapitalismin välinpitämättömyyttä vastaan.

Sosiaalidemokratian tavoitteet

Sosiaalidemokraatit, toisin kuin vallankumoussosialistit, haluavat edistää demokraattista päätöksentekotapaa, koska heidän näkemyksensä mukaan väestön enemmistön ottaminen mukaan päätöksentekoon johtaa luonnostaan ja rauhallisen kehityksen kautta työtä tekevän enemmistön aseman parantamiseen suhteessa pääoman omistajiin. Kapitalismin haittojen torjumista varten sosiaalidemokraatit pitävät tarpeellisena, että yhteiskunta säätelee ja täydentää markkinataloutta.

Se kuinka laajalti yhteiskunnan tulisi puuttua talouselämän toimintaan, on aina ollut sosiaalidemokraattien itsensä parissa vilkkaan keskustelun kohteena. Yleisesti ottaen nykyiset sosiaalidemokraatit kannattavat laajoja maksuttomia tai edullisia julkisia palveluita, kuten koulutusta ja terveydenhuoltoa, sekä ihmisten toimeentulon turvaamista julkisesti maksettavilla tuilla sellaisissa elämäntilanteissa, joissa perustoimeentulo olisi muuten uhattuna. Historiallisesti jotkut sosiaalidemokraatit ovat nähneet liikkeen lopullisena tavoitteena yhteiskunnan, jossa Marxin oppien mukaisesti tuotantovälineet olisivat yhteisesti omistettuja ennemmin kuin yksityisomaisuutta. Nykyisin harvat sosiaalidemokraattiset liikkeet kuitenkin pitävät tätä tavoitteenaan edes pitkällä aikavälillä; sen sijaan ne pitävät tavoiteltavana yhteiskuntamallina hyvinvointivaltiota.

Sosiaalidemokratian arvopohja on lainattu Ranskan suuren vallankumouksen ihanteista: vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Nykyisin ne on ajanmukaistettu muotoon vapaus, solidaarisuus ja tasa-arvo esimerkiksi Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen periaateohjelmassa. Muita sosiaalidemokraattisia arvoja ovat esimerkiksi yhteisvastuu ja oikeus työhön.

Sosiaalidemokratia Suomessa
Pääartikkeli: Suomen Sosialidemokraattinen Puolue

”Suomen ensimmäiseksi sosiaalidemokraatiksi” on luonnehdittu 1890-luvun alkupuolella Helsingin työväenyhdistyksessä vaikuttanutta kirjansitoja Vilho Virtaa.[2] Järjestäytynyt sosiaalidemokraattinen liike Suomessa sai alkunsa 1899 kun työväenyhdistysten edustajat ympäri maan perustivat Suomen työväenpuolueen, joka myöhemmin oli kehittyvä Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi (Suomessa puolue kirjoittaa nimensä aina ”yhdellä aalla”). Edustajat julistivat Forssan ohjelmassa listan tavoitteita, jotka he asettivat puolueelle poliittisen päätöksentekoprosessin kautta toteutettaviksi. Tavoitteisiin kuuluivat, muun muassa yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, suhteellinen vaalijärjestelmä, lainsäädäntöoikeuden asettaminen kansalle (monarkin sijaan), yhdistymis-, kokoontumis-, paino-, ja sananvapaudet, työajan määrääminen 8-tuntiseksi, oppivelvollisuus, maksuton opetus, naisten ja miesten yhdenvertaisuus, työsuojelulainsäädännön kehittäminen, progressiivinen verotus sekä maksuton lääkärin apu.

Heti ensimmäisissä vaaleissa 1907 sosiaalidemokraatit saavuttivat suurimman puolueen aseman eduskunnassa, ja 1900-luvulla vain harvoja eduskuntavaaleja lukuun ottamatta sosiaalidemokraattinen puolue oli Suomen suurin puolue. Ei siis ole yllättävää, että sosiaalidemokraatit panivat toimeen jokseenkin kaikki alkuperäisten tavoitteidensa mukaiset muutokset. Nykyinen suomalainen yhteiskunta on pitkälti näiden muutosten seurausta.

Vielä vuonna 1975 SDP:n puoluekokouksen hyväksymässä ohjelmassa vaadittiin pankkien ja vakuutuslaitosten ottamista yhteiskunnan hallintaan - SDP:ssä elettiin radikaalin vasemmiston voiman aikaa. Sittemmin 80-luvun mittaan SDP otti huomattavasti maltillisemman linjan, ja vuonna 1987 puolue oli jo yhteisessä hallituksessa Kansallisen Kokoomuksen kanssa.

Keskustavasemmistolainen sosiaalidemokratia ja oikeistodemarit

Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen entinen puheenjohtaja Jutta Urpilainen oli määritellyt SDP:n nykyisen linjan keskustavasemmistolaiseksi. Puolueen oikeistolaisempaan laitaan kuuluvia on pitkään kutsuttu ”oikeistodemareiksi”, esimerkiksi EU-parlamentaarikko Lasse Lehtinen käyttää tätä ilmaisua itsekin itsestään. Oikeistodemarien ideologia on usein lähellä sosiaaliliberalismia.

Sosiaalidemokratian keskustalaistuminen sai alkunsa saksalaisen sosialistin Eduard Bernsteinin revisionismiksi kutsutusta ajattelusta, jonka mukaan kapitalismista sosialismiin siirtymiseen ei tarvita vallankumousta ja yhteiskunnallinen uudistustyö voi muutenkin tapahtua täysin porvarillisen valtion laillisissa puitteissa.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tapahtunut ns. ministerisosialismin leviäminen eli sosiaalidemokraattien ottaminen mukaan hallituksiin oli oleellinen osa sosiaalidemokraattisten puolueiden siirtymistä ”oikealle”. Nykyään keskustavasemmistolaista sosiaalidemokratiaa edustavat kaikki suurimmat sosiaalidemokraattisiksi julistautuvat puolueet.

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue siirtyi keskustavasemmistoon vuoden 1918 sisällissodan jälkeen, kun puolueen vallankumousta kannattanut tai siihen mukaan lähtenyt johto vangittiin tai pakeni maasta. Varsinkin Väinö Tannerin rooli oli tässä prosessissa keskeinen. Sittemmin SDP:n enemmistö on ollut parlamentarismin kannalla ja väkivaltaista vallankumousta vastaan.

Kuitenkin vuonna 1944 perustettu Suomen Kansan Demokraattinen Liitto sai jäsenikseen lukuisia ”oikeistososiaalidemokratiaa” kavahtaneita sosiaalidemokraatteja. 1950-luvulla SDP:n suunnasta käyty kamppailu johti puolueen hajoamiseen kahtia, vasemmistolaisempaa politiikkaa kannattaneiden muodostaessa Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton.

Vaikka TPSL:kään ei ollut suoranaisesti vallankumouksellinen järjestö, on viimeistään puoluehajaannuksen päätyttyä 1970-luvun alussa Suomen sosiaalidemokraattinen liike ollut lähes poikkeuksetta luettavissa keskustavasemmistolaiseksi.

Sosiaalidemokratiaa lähin poliittinen aate on sosiaaliliberalismi, jonka mukaan julkinen valta on mukana takaamassa mahdollisuuksien tasa-arvoa. Valtion tulee hoitaa peruspalvelut kansalaisilleen, mutta muuten sen pitää olla sekaantumatta kansalaisyhteiskunnan toimintaan ja ihmisyksilöiden elämään.

Suomessa sosiaaliliberalismia on katsottu edustaneen SDP:n ”oikea siipi”. Järjestäytyneen muodon tämä aatesuunta sai 2000-luvulla, kun aiemman pääministerin ja SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipposen lähipiiri järjestäytyi ”Tölö Unga Socialister” ja ”Helsingin Demokraatit” puolueosastoihin.

Sosiaalinen ja eettinen markkinatalous

Sosiaalidemokraattisen liikkeen piirissä kannatusta saa eettinen ja sosiaalinen markkinatalous. Sen mukaan on tärkeää, että ihmisten väliseen tasa-arvoon ja yhteisvastuuseen perustuva eettinen ajattelu ohjaa yhteiskunnan toimia yksityisomistukseen perustuvan ja kilpailullisen markkinatalouden oloissa.

Sosiaalidemokraattisen liikkeen historiallinen rooli eurooppalaisen ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamisessa nähdään tärkeänä.

Pohjoismaiselle sosiaalidemokraattiselle hyvinvointivaltiolle ominaista ovat laajat yhteisesti verovaroin rahoitetut julkiset palvelut, palkansaajan asemaa turvaavat kattavat työelämän sopimukset sekä yhteiskunnan kaikille kansalaisille takaama sosiaaliturva ja sosiaalivakuutus. Yhteiskunnallisen yhteenkuuluvuus ja kaikkien osallisuus tuovat myönteisiä vaikutuksia myös talouden kasvulle ja työllisyydelle.

Eettisessä ja sosiaalisessa markkinataloudessa yhdistyvät täten talouden resurssien ohjauksen tehokkuus sekä yhteiskunnallinen solidaarisuus.[3]

Sosiaalinen markkinatalous talousjärjestelmän pohjana

1800-luvun lopulta alkaen revisionistit, kuten Eduard Bernstein, kyseenalaistivat Karl Marxin ajatukset vallankumouksen välttämättömyydestä työväen olojen parantumisen ehtona (revisio = uudelleentarkastus).

Talouden tosiseikat tuli ottaa huomioon, eikä kapitalismi ollut ennustetuksista huolimatta tuhoutumassa.

Bernsteinin mukaan yhteiskunnalliseen päämäärään (sosialismiin) ei voitaisi koskaan lopullisesti päästä. Vallankumouksen sijaan työväenluokan kannalta oli tärkeämpää nykyhetkeen soveltuvat asteittaiset sosiaaliset ja yhteiskunnalliset uudistukset vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän oloissa (reformismi).[4]

Nykyaikana sosiaalista markkinataloutta kannattavien sosiaalidemokraattien piirissä nähdään, että markkinatalouden kannustus- ja kilpailuvaikutukset vievät talouden innovaatioita eteenpäin, mutta täysin vapaa ja sääntelemätön markkinatalous johtaa epäsosiaaliseen ja eriarvoiseen yhteiskuntaan.

Saavuttaakseen sosiaalisemman markkinatalouden on julkisen sektorin tehtävä ohjata, täydentää ja sosiaalistaa markkinataloutta.

Hyvinvointivaltion tulee muun muassa taata riittävät koulutusinvestoinnit, sosiaalivakuutuksen ja sosiaaliturvan haavoittuvissa elämänvaiheissa, kuten vanhuuden, vammautumisen, työttömyyden ja sairauden ajanjaksoina. Samoin yhteiskunnan on julkisin varoin vastattava terveydenhuollosta ja hyvinvointipalveluiden luomisesta. Tuloksena on vapaata markkinataloutta sosiaalisempi talousjärjestelmä ja tulonjako.

Markkinoita ohjaamalla voidaan yksilöiden ja voittoa tavoittelevien yritysten oman ja yksityisen rajahyödyn lisäksi ottaa taloudellisissa valinnoissa ja suunnittelussa huomioon yhteiskunnan kokonaishyöty ja kehityksen kestävyys.

Taloudessa voidaan tällöin sääntelemätöntä markkinaohjausta korkeammin arvottaa sosiaalista tasavertaisuutta, sosiaalisia ihmisoikeuksia ja tasavertaisia elämisen mahdollisuuksia edistävien julkishyödykkeiden tuotanto.

Luotaessa inhimillisten resurssien käyttöönottoa edistäviä ja yksilön valinnanvapautta lisääviä yhteiskunnan rakenteita, vähentää tämä samalla yhteiskunnassa syntyvää syrjintää ja raivaa pois köyhyyteen ja syntyperään perustuvia valinnanmahdollisuuksien rajoituksia. Näin toteutuu eettisessä ja sosiaalisessa markkinataloudessa sääntelemätöntä markkinataloutta paremmin talouden resurssien ohjauksen tehokkuus, valintojen vapaus sekä yhteiskunnallinen solidaarisuus.

Pohjoismaisessa sosiaalidemokraattisessa talousajattelun perinteessä on julkisella ohjauksella voitu ehkäistä tuotannontekijöiden, kuten työvoiman ja luonnon hyödyntäminen alihintaan tai jopa niiden riisto, jotka sääntelemättömässä kapitalismissa toteutuisivat ilman kestäviä ja eettisiä rajoja.

Sosiaalista markkinataloutta toteuttava ”sosiaalidemokraattinen hyvinvointiyhteiskunta” yhdistää talouden kasvun, teknologisen kehityksen ja täystyöllisyyden tavoitteet, sekä työväenliikkeen perinteiset sosiaaliset tavoitteet, kuten työvoiman korkean suojelun työmarkkinoilla, laajat sosiaaliset-, terveydelliset- ja sivistykselliset hyvinvointipalvelut sekä korkean yhteenkuuluvuuden, osallisuuden ja solidaarisuuden asteen yhteiskunnassa.[5]

Lähteet
  1. Wiberg, Matti: Politiikan sanakirja, s. 498. Toimittanut Kalevi Koukkunen. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2011. ISBN 978-952-234-048-1.
  2. Vuorenrinne, Antti: Suomen ensimmäinen sosialidemokraatti (Arkistoitu sivu) 30.10.2014. Demokraatti. Arkistoitu . Viitattu 2.2.2023.
  3. Vuolanne, Antti. 2011. Sosiaalinen tasaus ja tehokas talous. Sosialidemokraattinen talouspolitiikka markkinataloudessa; Kolmas tie: Kapitalismin sisällöllinen uudistaminen Bookwell Oy Jyväskylä: Kalevi Sorsa –säätiön julkaisuja 2/2011. ISBN 978-952-5689-30-3. (Arkistoitu – Internet Archive) Teoksen verkkoversio:
  4. Vuolanne, Antti. 2011. Sosiaalinen tasaus ja tehokas talous. Sosialidemokraattinen talouspolitiikka markkinataloudessa; sivut 20 – 26: Revisionismi, realismi ja reformismi. Kolmas tie: Kapitalismin sisällöllinen uudistaminen Bookwell Oy Jyväskylä: Kalevi Sorsa –säätiön julkaisuja 2/2011. ISBN 978-952-5689-30-3. Teoksen verkkoversio:
  5. Vuolanne, Antti. 2011. Sosiaalinen tasaus ja tehokas talous. Sosialidemokraattinen talouspolitiikka markkinataloudessa. Bookwell Oy Jyväskylä: Kalevi Sorsa –säätiön julkaisuja 2/2011. ISBN 978-952-5689-30-3. Teoksen verkkoversio:

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.