Sorsan I hallitus

Vain kolme vuotta aikaisemmin, kesäkuussa 1969, SDP:n puoluesihteeriksi valittu ja suurelle yleisölle siihen saakka täysin tuntematon Kalevi Sorsa oli lyhyessä ajassa noussut poliitikkona asemaan, jonka saavuttamiseen useimmilta muilta oli mennyt vuosikymmeniä, ja ohittanut Ahti Karjalaisen presidentti Urho Kekkosen luottomiesten joukossa. Edellisessä Paasion hallituksessa Sorsa oli toiminut keskeisellä ulkoministerin paikalla. Edellisen pääministerin Rafael Paasion ehdotuksesta Kekkonen nimitti Sorsan hallitustunnustelijaksi elokuun alussa 1972, ja kuukauden kestäneiden neuvottelujen jälkeen ministerilista ja hallitusohjelma olivat valmiit.[1]

SDP:n eduskuntaryhmän valitsemien ministerien joukossa opetusministeri Ulf Sundqvistia ja oikeusministeri Matti Louekoskea pidettiin Sorsan luottomiehinä, mutta heidän poliittinen kokemuksensa oli vähäinen. Työministeri Valde Nevalainen ja toinen valtiovarainministeri Esko Niskanen olivat kokeneita poliitikkoja, mutta heidän suhteensa pääministeriin olivat ongelmalliset. Keskusta olisi halunnut jäädä kaksien tappiollisten eduskuntavaalien jälkeen oppositioon, mutta presidentti Urho Kekkonen pakotti sen menemään mukaan hallitukseen. Liberaaleja edustaneella liikenneministeri Pekka Tarjanteella ei ollut päivääkään ministerikokemusta, kun taas RKP:sta tulivat mukaan puolueen kestoministerit, kauppa- ja teollisuusministeri Grels Teir ja puolustusministeri Kristian Gestrin.[2]

Hallitus aloitti toimintansa hyvien taloudellisten näkymien alla, jotka mahdollistivat kalliidenkin sosiaalisten uudistusten, kuten eläkepaketin ja kansanterveyslain toteuttamisen. Sorsan hallitus alkoi myös suunnitella suuria investointeja teollisuuteen. Suomen ensimmäinen neuvostovalmisteinen ydinvoimala oli jo rakenteilla Loviisassa, ja toinen oli jo tilattu. Hallitus ajautui kuitenkin ongelmiin taloudellisen tilanteen muututtua 1973–1974 Lähi-idän öljykriisin myötä. Hallitus joutui rajoittamaan maan rahankäyttöä. Sorsan I hallitus erosi keväällä 1975 Keskustan edus­kunta­ryhmän ilmoitettua, ettei se voinut hyväksyä kehitysalueita koskevia lain­säädäntö­hankkeita sellaisina kuin hallitus­puolueet olivat asiasta sopineet.[3] Tasavallan presidentti hajotti eduskunnan määräämällä eduskuntavaalit syyskuulle 1975. Sorsan hallituksen jälkeen vaaleihin ja heti niiden jälkeiseen aikaan saakka istui virkamiehistä koostunut Liinamaan hallitus

• Kauppa- ja teollisuusministeri Grels Teir siirtyi vuoden 1973 alussa Valtiokonttorin pääjohtajaksi ja hänen tilalleen tuli Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin professori, RKP:n puheenjohtaja Jan-Magnus Jansson.[4] Jansson puolestaan siirtyi lokakuun alussa 1974 Hufvudstadsbladetin päätoimittajaksi ja uudeksi kauppa- ja teollisuusministeriksi tuli puolustusministeri Kristian Gestrin. Gestrinin tilalle puolustusministeriksi tuli Teollisuuden Vakuutus Oy:n toimitusjohtaja, varatuomari Carl-Olaf Homén.[5]
• Ulkomaankauppaministeri Jussi Linnamo erosi hallituksesta toukokuussa 1973 niin kutsutun Zavidovo-vuodon vuoksi ja hänen tilalleen tuli pääministerin sihteeri, varatuomari Jermu Laine.[6]
• Maa- ja metsätalousministeri Erkki Haukipuro siirtyi elokuun alussa 1973 Oulun läänin maaherraksi ja hänen tilalleen hallitukseen tuli kansanedustaja Heimo Linna.[7]
• Toinen sosiaali- ja terveysministeri Pentti Pekkarinen menehtyi auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin tammikuussa 1975 ja hänen tilalleen ministeriksi tuli kansanedustaja Reino Karpola.[8]

Lähde:[9]