Sonaattimuoto

Sonaattimuoto koostuu kolmesta jaksosta: esittelyjaksosta, jossa "esitellään" kappaleen teemat eli sävelaiheet; kehittelyjaksosta, jossa näitä teemoja kehitellään; sekä kertausjaksosta, jossa esittelyjakson aiheet kertautuvat. Esittelyjaksoa voi edeltää hidas johdanto.[1]

Esittelyjaksossa esitellään pääteema. Se on yleensä reipas ja on kappaleen pääsävellajissa. Pääteemoja voi myös olla useita. Teemaa, joka hoitaa modulaation sivuteemaan, kutsutaan transitioteemaksi. Se esiintyy joissakin sonaattimuotoisissa kappaleissa, muttei ole välttämätön. Sivuteema tai sivuteemat ovat usein laulavampia ja rauhallisempia kuin pääteemat. Se on tyypillisesti eri sävellajissa kuin pääteema. Jos pääteema on duurissa, on sivuteema yleensä sen dominantin duurissa (eli esimerkiksi jos pääteema on C-duurissa, on sivuteema G-duurissa), mutta jos pääteema on mollissa, on sivuteema usein sen rinnakkais­duurissa, jolla on samat ylennykset tai alennukset kuin mollilla (esimerkiksi a-mollikappaleessa sivuteema on C-duurissa), toisinaan kuitenkin dominantin mollissa (eli jos pääteema on a-mollissa, saattaa sivuteema olla e-mollissa). Sivuteeman jälkeen voi tulla vielä lopputeemoja, jotka lopulta vievät jakson päätökseen. Ne ovat samassa sävellajissa kuin sivuteema.

Kehittelyjakson muoto on säveltäjälle täysin vapaa. Kehittelyjakso perustuu lähes poikkeuksetta esittelyjakson teemoille. Usein otetaan lähtökohdaksi teeman pari ensimmäistä tahtia ja rakennetaan niiden pohjalta “epämelodisia” kehitelmiä ja tehdään sävellajin vaihdoksia. Kehittelyjaksoissa ei yleensä esitellä mitään uusia vahvoja melodioita. Beethovenista alkaen yleistyi rakenne, jossa kehittelyjakson huipennuksena on polyfoninen sommitelma teoksen teemoista.[1]

Kertausjaksossa esittelyjakson teemat toistuvat, mutta niitä on usein enemmän tai vähemmän muunneltu. Mahdollinen hidas johdanto kuullaan sonaattimuodossa vain kerran, ellei säveltäjä ole halunnut panna sitä kehittelyjaksoon (poikkeuksena esimerkiksi Haydnin sinfonia 103, jossa johdantoon palataan kertausjaksossa). Kertausjakson huomattavin ero esittelyjaksoon verrattuna on, että sivuteema on samassa sävellajissa kuin pääteemakin. Tämän vuoksi myös pää- ja sivuteemojen välissä oleva transitioteema on täysin toinen kuin esittelyjaksossa, sillä modulaatiota ei tapahdu. Kuitenkin jos pääteema on mollissa, on sivuteema usein sitä vastaavassa muunnos­duurissa, jolla on sama perussävel. (Eli jos pääteema on a-mollissa, on sivuteema kertausjaksossa A-duurissa sen sijaan, että se esittelyjaksossa oli C-duurissa.) On myös teoksia, joissa sivuteema on mollissa, mutta se ilmiö on harvinainen. Kappaleen voi päättää kooda (coda eli lopuke) tai muunlainen toisto[1]. Erityisesti Beethovenin sonaattimuotoisissa kappaleissa on paljon lopukkeita.

Sonaattimuoto on tavallisin klassisen ja romanttisen kauden sonaateissa, sinfonioissa sekä kamarimusiikin teoksissa. Tuon ajan sinfonioita on luonnehdittu orkesterille sävelletyiksi sonaateiksi. Usein juuri teoksen ensimmäinen osa on sonaattimuotoinen, mutta mikä tahansa muukin osa voi olla sonaattimuodossa. Yleisenä sääntönä pidetään, että kappaleessa on oltava ainakin yksi sonaattimuotoinen osa, jotta sitä voidaan pitää sonaattina. Näin ei kuitenkaan aina ole. Sonaattimuoto ei ole klassisen kauden konsertoissa kovin keskeisessä asemassa, vaikka Mozart käytti sitä usein muunneltuna, mutta romantiikan ajan konsertoissa se on yleisempi. Klassisen kauden ja varhaisromantiikan kamarimusiikissa sonaattimuoto on hyvin yleinen. Usein jousikvartettojen ja muiden kamarimusiikin teosten ensimmäinen osa noudattaa sonaattimuotoa. 1800-luvun lopusta eteenpäin sonaattimuoto on käynyt harvinaiseksi, sillä noina vuosina muodon merkitys väheni. Romantiikan aikana Franz Lisztin kaltaiset uudemman polven edustajat rikkoivat sonaattimuotoa selvästi jopa sonaateissaan. Moderneissa sonaateissa ei esiinny sonaattimuotoa.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sonaattimuoto Wikimedia Commonsissa