Sonaatti

Sonaatti (< lat. sonare ’soida’) on eräs taidemusiikin teostyyppi. Se on alun perin tanssi, joka on vähitellen muokkaantunut soitinmusiikiksi ja lopulta moniosaiseksi teokseksi. Sonaatteja on sävelletty pääosin pianolle, viululle, sellolle sekä muutamille puhaltimille. Näistä soittimista piano on ainoa, jolle yleensä ei ole säestystä, mutta on olemassa myös kahdelle pianolle sävellettyjä sonaatteja. Orkesterille sävellettyjä sonaatteja kutsutaan sinfonioiksi, ja orkesterille ja solistisoittimelle sävellettyjä sonaatteja konsertoiksi. Klassisen kauden konserttojen ensimmäinen osa poikkeaa hiukan sonaattimuodosta. Sonaatteja on sävelletty lisäksi pienille yhtyeille, kuten pianotrioille ja jousikvarteteille. Silloin sonaattia nimitetään esimerkiksi trioksi, kvartetoksi tai kvintetoksi soittajien määrän mukaan.

Sonaatin rakenne
Pääartikkeli: Sonaattimuoto

Sonaatti koostuu useimmiten kolmesta tai neljästä osasta. Ensimmäinen osa on nopeahko, usein sonaattimuotoinen ja myös monesti draamattisin kaikista sonaatin osista. Vaikka ensimmäinen osa harvemmin poikkeaa konventiosta, se voi olla myös variaatiomuotoinen. Toinen osa on tavanomaisesti hidas. Siinä on usein laulava, rauhallinen melodia, mutta erityisesti Beethoven on käyttänyt myös marssityylisiä teemoja. Toisen osan rakenne vaihtelee paljon, mutta useimmin se on muotoa ABA; myös variaatiomuoto on mahdollinen. Sävellaji voi poiketa sonaatin pääsävellajista paljonkin, esimerkiksi Beethovenin 3. pianokonsertossa muut osat ovat c-mollissa, mutta toinen osa E-duurissa.

Sonaatteihin kuuluu joskus menuetti tai scherzo, jolloin sonaatissa on neljä osaa. Menuetti tai scherzo voi olla myös toisena sonaatissa. Menuetteja käytettiin erityisesti klassismin ajalla. Se on alun perin tanssi ja sonaatin osanakin se on säilyttänyt tanssillisuutensa ja muotonsa: menuetti-trio-menuetti. Scherzoa sonaatissa käytti ensimmäisenä Beethoven. Rakenne on samantyyppinen menuetin kanssa, mutta scherzo on leikkisämpi ja kenties myös vapaampi. Viimeinen osa on usein sonaatin nopein osa. Se voi olla rondo tai sonaattimuotoinen; myös variaatiot jostakin teemasta ovat mahdollisia. Jos sonaatti on sävelletty mollisävellajissa, ei sitä vanhan perinteen mukaan saa lopettaa molliin, joten kooda saattaa näin ollen olla duurissa. Tästäkin säännöstä on tietysti poikkeuksia.

Käytännössä säveltäjät ottivat klassismin aikana vapauksia totutusta kaavasta ja siksi osien rakenne ei aina päde. Kaikissa sonaateissa ei ole edes sonaattimuotoista osaa, esimerkiksi Wolfgang Amadeus Mozartin A-duurisonaatissa KV 331 tai Beethovenin cis-mollisonaatissa op. 27/2 (Kuutamosonaatti). Niin ikään modernit sonaatit poikkeavat tästä kaavasta.

Sonaatin historia

Varhainen sonaatti

Varhaisbarokin aikana, 1600-luvun alkupuolella, termiä sonaatti käytettiin väljästi mistä tahansa joukolle instrumentteja sävelletystä teoksesta erotuksena lauletusta musiikista. Vuosisadan puoliväliin tultaessa canzona ja sonaattimuodot yhdistyivät, ja sonaatista tuli useampiosainen teos, jonka osien välille pyrittiin luomaan voimakas kontrasti ajan affektiopin mukaisesti. 1660-luvulle sonaatista oli muotoutunut kaksi rinnakkaista alalajia, sonata da camera eli kamarisonaatti ja sonata da chiesa eli kirkkosonaatti. Sonata da camera koostui tavallisesti tyylitellyistä tansseista ja sen ensimmäisenä osana oli preludi. Sonata da chiesaa saatettiin käyttää jumalanpalveluksissa tiettyjen vesperien tai muiden jumalanpalvelusten osien tilalla. Tämän vuoksi siihen ei kuulunut liian maallisina pidettyjä tansseja. Arcangelo Corelli oli italialaisen sonaatin mestari, ja hänen lukuisien sonaattiensa myötä sonata da chiesan osien rakenne vakiintui muotoon hidas-nopea-hidas-nopea.

1600-luvun loppupuolella sonaattien yleisin instrumenttikokoonpano oli kaksi melodiasoitinta, yleensä kaksi viulua ja basso continuo. Teostyyppiä nimitettiin triosonaatiksi sen kolmiäänisen rakenteen vuoksi, vaikka soittajia saattoikin olla useampia kuin kolme basso continuo -ryhmän kokoonpanon vaihdellessa. Säveltäjä Domenico Scarlatti sävelsi yli 500 sonaatiksi nimeämäänsä kappaletta cembalolle. Nämä olivat yksiosaisia eivätkä rakenteeltaan muistuta klassismin ajan sonaattia.

Klassismin ajan sonaatti

Sonaatti oli hyvin tärkeä musiikin muoto 1700-luvun loppupuolella. Klassiseen sonaattiin kuuluu kolme tai neljä osaa, joista lähes poikkeuksetta vähintään yksi on sonaattimuotoinen.

Joseph Haydnin varhaiset sonaatit eivät vielä noudattaneet tätä rakennetta ja ne olivatkin kokeiluja, jotka myöhemmin johtivat sonaatin muodon vakiintumiseen. Haydnin sonaatit saattoivat olla vaikkapa kaksiosaisia, jolloin ensimmäinen nopea osa tai keskimmäinen hidas osa ikään kuin puuttuivat.

Mozart kehitti sonaattia Haydnin jälkeen, pääosin vakiinnuttamalla rakennetta, mutta toisaalta myös ottamalla vapauksia. Mozartilla alkoi esiintyä myös neliosaisia sonaatteja, joissa toisena tai kolmantena on menuetti.

Beethoven sävelsi joskus menuetin sijaan luonteeltaan leikkisän scherzon. Beethovenilla oli myös merkittävä osuus siinä, että sonaatti musiikkityylinä siirtyi konserttisaleihin. Tämä liittyi osaksi Beethovenin monissa sonaateissa käyttämiin vahvoihin melodioihin, mutta toisaalta myös teosten vaativuuteen. Aiemmin sonaatit oli sävelletty pääasiassa harrastelijoille (ja konsertot sen sijaan ammattilaisille). Beethovenin sonaateista monet ovat kuitenkin niin vaikeita, että vain ammattilaiset voivat soittaa niitä kunnolla.

Romantiikan ajan sonaatti

Romantiikan aikana musiikki muuttui muodoltaan vapaammaksi. Tämä koski myös sonaatteja, joita sävellettiin ahkerasti vielä 1800-luvullakin, mutta joiden rakenne muuttui yhä vapaampaan suuntaan. Esimerkiksi Frédéric Chopinin kuuluisan toisen sonaatin tunnetuin kolmas osa on hidas surumarssi ja neljäs osa, joka on kuin kontrolloimaton ryöpsähdys surun jälkeen, lähenee muodottomuudessaan modernia musiikkia.

Uusien sonaattien säveltäminen väheni kuitenkin 1800-luvun kuluessa, vaikka esimerkiksi Franz Liszt teki tästä poikkeuksen. Hän sävelsi yhden pianokirjallisuuden vaativimmista teoksista, h-mollisonaatin, jonka puolituntiseen rakenteeseen on mahdutettu neljän osan materiaali sonaattimuodon sisään niin, että toinen, hidas osa ja kolmas scherzomainen muodostavat kehittelyjakson. Liszt kehitti myös sonaattia yhä vapaampaan suuntaan: sarjassa Vaellusvuosia II on teos Apres une lecture de Dante (sonata una quasi fantasia) eli niin sanottu Dante-sonaatti, joka muistuttaa varhaisempia sonaatteja enää vain etäisesti. Kuten h-mollisonaatti, on Dante-sonaattikin yksiosainen.

Muita romanttisen ajan sonaattisäveltäjiä olivat muun muassa Johannes Brahms ja Robert Schumann.

Moderni sonaatti

Moderneissa sonaateissa sonaattimuodon esiintyminen on erittäin harvinaista ja teosten osien määrä vaihtelee runsaasti. Modernilla sonaatilla ei siten ole enää kovinkaan paljon tekemistä klassismin ja romantiikan sonaattien kanssa, vaan ne pikemminkin lähenevät alkuperäistä Antonio Vivaldin konsertoissa esiintyvää muotoa, jonka ainoa kriteeri on nopean ja hitaan osan vaihtelu.

Moderneja sonaatteja ovat säveltäneet muun muassa Sergei Prokofjev ja Einojuhani Rautavaara.

Kuuluisia sonaatteja
Beethovenin jäähyväissonaatin alku

Katso myös
This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.