Sokraattinen menetelmä

Sokraattinen menetelmä (m.kreik. ἔλεγχος, elenkhos, 'kumoaminen') on Sokrateen kehittämä dialektinen, dialogia hyödyntävä kysely- ja opetusmenetelmä. Se on eräänlainen kyseenalaistava ristikuulustelu tiedon tai mielipiteiden löytämiseksi tai väitteiden kumoamiseksi. Menetelmän on kuvannut ja formalisoinut Platon varhaisemmissa niin sanotuissa sokraattisissa dialogeissaan, kuten Euthyfronissa ja Theaitetoksessa, esittäen Sokrateen keskustelujen pääkuulustelijana. Sokrates käytti menetelmää erityisesti moraalin avainkäsitteiden selvittämiseen. Menetelmä on yksi merkittävimmistä panoksista, jonka Sokrates on antanut länsimaiseen ajatteluun.

Sokrates keskustelemassa.

Sokraattiseen menetelmään kuuluvat kysely, keskustelu sekä ristiriitaisten uskomusten ja väärien väitteiden kumoaminen.[1] Sokraattisessa menetelmässä voidaan nähdä kaksi vaihetta. Ensimmäisessä, negatiivisessa vaiheessa Sokrates tekeytyi itse tietämättömäksi ja pyysi vastapuolelta opetusta jostakin asiasta. Hän jatkoi kyselemistä, kunnes vastapuoli joutui ainakin myöntämään tietämättömyytensä puheena olleen aiheen suhteen. Teeskentelyn vuoksi tällaiseen toimintaan on viitattu sokraattisena ironiana. Toisessa, positiivisessa vaiheessa, oppilaan myönnettyä tietämättömyytensä, Sokrates jatkoi aiheen käsittelyä kyselemällä, tuoden näin aiheesta esiin yhä uusia puolia, jotka voitiin lopulta liittää yhteen käsitteen kuvaukseksi tai määritelmäksi. Menetelmän yhtenä päämääränä oli näin tieto käsitteiden löytämisen kautta.[2]

Menetelmää kutsutaan myös kätilöintimenetelmäksi (maieutikos), koska Sokrateen ajattelun mukaan tietämys totuudesta on piilevänä kaikissa ihmisissä, ja kysymysten ja annettujen vastausten kautta kyselijä voi auttaa kysymysten kohteena olevaa ”synnyttämään” ajatukset itsestään ja tällä tavalla opettaa häntä. Sokraattista menetelmää käyttämällä taitava opettaja voi siis opettaa oppilaansa ajattelemaan itse. Ajatus ilmenee hyvin dialogissa Menon, jossa Sokrates houkuttelee eräästä Menonin orjapojasta esiin yksinkertaisen geometrisen teoreeman.[3] Menetelmä on ainoa klassinen opetusmenetelmä, jonka tiedetään tuottavan aidosti itsenäisiä ajattelijoita.lähde?

Menetelmän käyttö

Yleisesti sokraattiseksi menetelmäksi voidaan nimittää mitä tahansa dialogia, jossa kaikki argumentit läpikyseenalaistetaan. Menetelmän luonteesta on käyty laajaa keskustelua, joka on käsitellyt erityisesti sitä, onko menetelmä luonteeltaan positiivinen, niin että sen on tarkoitus ensisijaisesti johtaa uuteen tietoon, vai negatiivinen, niin että sitä käytetään lähinnä väärien väitteiden tai käsitysten kumoamiseen.

Sokrates käytti menetelmää erityisesti aikansa moraalikäsitysten tutkimiseen. Tämän vuoksi Sokratesta pidetään erityisesti etiikan eli moraalifilosofian isänä. Hänen havaitsemiaan hyveitä olivat muun muassa hurskaus, viisaus, kohtuullisuus, rohkeus, ja oikeudenmukaisuus. Sokrateen harjoittama tarkastelu haastoi ja kyseenalaisti kyselyn kohteena olleiden implisiittiset moraaliset käsitykset ja toi esille puutteellisuuksia ja ristiriitoja heidän käsityksissään, mikä yleensä johti pulmatilanteisiin. Pulmatilanteiden edessä Sokrates myönsi olevansa tietämätön, mutta väitti kuitenkin tiedostaessaan tietämättömyytensä olevansa viisaampi kuin ne, jotka ovat yhtä tietämättömiä, mutta luulevat tietävänsä — väite, joka ensisilmäyksellä näyttää paradoksaaliselta.

Aristoteles antoi Sokrateelle kunnian ennen kaikkea induktiivisten argumenttien ja yleisten määritelmien kehittämisestä. Hän piti näitä välttämättöminä koko tieteelliselle menetelmälle (Metafysiikka XIII.4). Erikoista oli kuitenkin, että Aristoteles oli sitä mieltä, etteivät nämä menetelmät sovi etiikan tutkimiseen, johon Sokrates menetelmää käytti.

Vaiheet

Perusmuodossaan menetelmän käyttäjä esittää joukon kysymyksiä, jotka on muotoiltu testaamaan kohteena olevan henkilön käyttämää logiikkaa ja hänen olettamiaan tosiasioita. Kysymykset auttavat selvittämään, mitkä ovat kysymysten kohteena olevan henkilön käsitykset jostain asiasta, ja mitä määrittelyjä ja logiikkaa hän käyttää ajattelussaan.

Yleisen määritelmän (Vlastos, 1983) mukaan sokraattisessa menetelmässä on seuraavat vaiheet:

  1. Sokrateen keskustelukumppani asettaa jonkun väitteen, kuten ”rohkeus on sielun kestävyyttä”, jota Sokrates pitää vääränä ja tähtää sen kumoamiseen.
  2. Sokrates varmistaa, että keskustelukumppani hyväksyy joukon muita aiheeseen liittyviä arvostelmia, kuten ”rohkeus on hyvä asia” ja ”tietämätön kestävyys ei ole hyvä asia”.
  3. Sokrates väittää, ja keskustelukumppani hyväksyy väitteen, että nämä lisätyt arvostelmat johtavat ristiriitaan alkuperäisessä väitteessä; tässä tapauksessa päädytään väitteeseen ”rohkeus ei ole sielun kestävyyttä”.
  4. Sokrates väittää, että hän on osoittanut keskustelukumppaninsa väitteen vääräksi ja sen vastakohdan oikeaksi.

Keskustelu voi alkaa myös niin, että keskustelukumppani esittää jonkun kysymyksen, johon Sokrates esittää vastakysymyksen. Keskustelukumppanin tähän antamasta vastauksesta saadaan ensimmäisen kohdan väite, jota aletaan sitten käsitellä.

Yksi sokraattisen keskustelun kierros voi johtaa uuteen, jalostuneempaan ja käytetyiltä termeiltään paremmin määriteltyyn keskusteluun samasta aiheesta. Edellä esitetyssä tapauksessa ongelmaksi muodostui tietämättömän kestävyyden mahdollisuus, joten päädytään uuteen väitteeseen: ”rohkeus on viisasta sielun kestävyyttä”. Suurin osa sokraattisista dialogeista sisältää monta keskustelukierrosta, ja niiden lopussa päädytään usein aporiaan, umpikujaan.

Periaatteita

Menetelmää käyttäessä on muistettava seuraavat ratkaisevat periaatteet:

  • Opettajan ja oppilaan tulee olla samaa mieltä siitä, mikä aihe on käsittelyn kohteena.
  • Oppilaan tulee myöntyä siihen, että hän yrittää vastata opettajan esittämiin kysymyksiin.
  • Opettajan ja oppilaan tulee myöntyä hyväksymään mikä tahansa oikein perusteltu vastaus. Ajattelun ja ajatuksen perustelun prosessin tulee siis olla faktoja tärkeämpi.
  • Opettajan kysymysten tulee paljastaa virheitä oppilaiden ajattelussa tai uskomuksissa. Opettajan tulee siis ajatella nopeammin ja perustella ajatuksensa oikeammin kuin oppilaan, eli olla koko ajan hieman edellä oppilasta, ja näin löytää virheitä oppilaan ajattelussa. Tämän jälkeen opettajan täytyy muotoilla seuraavat kysymykset niin, ettei oppilas voi vastata niihin muuten kuin ajattelemalla oikein. Tämän vuoksi opettajan täytyy tuntea klassiset loogisten virheiden tyypit hyvin.
  • Jos opettajan logiikassa tai tiedoissa on virhe, on hyväksyttyä, että oppilas huomauttaa virheestä.

Esimerkkejä
Sokrates oppilaineen
Johann Friedrich Greuter

Platonin Valtiossa Sokrates ja Polemarkhos keskustelevat oikeudenmukaisuudesta. Seuraavassa kuvattu katkelma keskustelun kulusta (Valtio 333c – 335d) havainnollistaa sokraattisen menetelmän käyttöä, kohdattuja ristiriitaisuuksia ja niiden korjaamista asioiden uudelleenmäärittelyllä, sekä menetelmän käyttöä etiikan käsitteiden tutkimuksessa.

Sokrates ja Polemarkhos yrittävät ensin löytää oikeudenmukaisuutta eri ammateista tai toimista. Lopulta päädytään Sokrateen kyselemänä ja Polemarkhoksen myöntyessä siihen, että oikeudenmukaisuutta esiintyy ainakin silloin, kun joku toimii jonkun vartijana, eli säilyttää hyvin ja varastamatta jotain tavaraa käyttämättömänä. Heti tavaraa käytettäessä oikeudenmukaisuutta merkittävämmäksi taidoksi tulisikin tavaran oikea käyttötaito. Sokrates huomauttaa tähän ironisesti, että oikeudenmukaisuus taitaa siis olla melko hyödytöntä.

Sokrates jatkaa kuitenkin huomauttamalla, että jos joku on hyvä jossain, hänen täytyy myös olla hyvä sen vastakohdassa. Tästä päädytään siihen, että jos oikeudenmukainen ihminen on hyvä säilyttämään, hän on samalla myös hyvä varastamaan. Oikeudenmukainen ihminen on siis eräänlainen varas. Polemarkhos ei sentään myönnä enää tätä todeksi, vastaten Sokrateen kysymykseen ”Etkö sinä näin sanonut?”: ”En varmastikaan — vaikka en kyllä tiedä mitä olen sanonut. Mutta olen edelleenkin sitä mieltä, että oikeudenmukaisuus hyödyttää ystäviä ja vahingoittaa vihollisia”.

Sokrates tarttuu tähän, ja kysyy, ovatko ystäviä ne, jotka ovat kunnon ihmisiä, vai myös ne, jotka vain näyttävät kunnon ihmisiltä. Polemarkhos erehtyy sanomaan, että on luonnollista pitää ystävinä niitä, joita pitää kunnon ihmisinä. Sokrates saa Polemarkhoksen kuitenkin myöntämään, että joskus ihmisille sattuu erehdyksiä, ja he pitävät vääriä ihmisiä ystävinään. Tästä päädytään väitteeseen, että olisi oikeudenmukaista hyödyttää kelvottomia ja vahingoittaa hyviä ihmisiä. Polemarkhos hyväksyy vielä tämän johtopäätöksen. Sokrates johtaa tästä väitteen, että koska hyvät ihmiset ovat oikeudenmukaisia, tästä seuraa, että on oikein tehdä pahaa ihmisille, jotka ovat oikeudenmukaisia eivätkä tee mitään vääryyttä. Polemarkhos voi vain todeta: "Ei suinkaan — tämä todistelu tuntuu nyt menevän vikaan".

Lopulta päädytään määrittelemään ystävä ihmiseksi, joka paitsi näyttää kunnon ihmiseltä myös on sellainen. Vihollinen määritellään päinvastoin. Tästä päädytään väitteeseen, että on oikein tehdä hyvää ystävälle, joka on kunnon ihminen, ja vahingoittaa vihollista, joka on kelvoton ihminen. Tämä kelpaa kummallekin hetkeksi.

Seuraavaksi keskustelu jatkuu sen tutkimisella, onko oikeudenmukaisen ihmisen asiana yleensäkään vahingoittaa ketään. Sokrates saa todistettua, että jos ihmistä kohtaan osoittaa epäoikeudenmukaisuutta, hän tulee epäoikeudenmukaiseksi. Epäoikeudenmukaisesta tehdään oikeudenmukaisuutta oikeudenmukaisuudella, ei epäoikeudenmukaisuudella, samoin kuin kylmästä tehdään kuumaa kuumalla, ei toisella kylmällä.

Katso myös

Lähteet ja kirjallisuus
  • Platon: Valtio. Teoksessa Teokset 4. Toinen painos. Suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: Otava, 1999.
  • Thesleff, Holger & Sihvola, Juha: Antiikin filosofia ja aatemaailma. Porvoo: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19930-3.

Viitteet
  1. Thesleff & Sihvola 1994, s. 99-102.
  2. Turner, William: Socrates Catholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. Viitattu 16.8.2010. (englanniksi)
  3. Platon: Menon.

    Kirjallisuutta
    • Scott, Gary Alan (toim.): Does Socrates Have a Method? Rethinking the Elenchus in Plato's Dialogues and Beyond. The Pennsylvania State University Press, University Park, Pennsylvania, 2002.
    • Vlastos, Gregory: The Socratic Elenchus, teoksessa Fine, Gail: Plato 1: Metaphysics and Epistemology, s. 36-63. Oxford: Oxford University Press, 1999. Alun perin julkaistu sarjassa Oxford Studies in Ancient Philosophy, 1 (1983): 27-58.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.