Sokerikoivu

Nuori sokerikoivu Wageningenin kasvitieteellisessä puutarhassa.

Sokerikoivu on hieman keltakoivua nopeakasvuisempi puu, joka alkaa tuottaa siementä noin 40 vuoden iässä.[7] Sen keskimääräinen elinikä on yli 100 vuotta mutta enimmillään jopa 200 vuotta.[7][9] Yleensä se kasvaa 15–18 metriä korkeaksi ja rinnankorkeusläpimitaltaan alle 60 senttimetriä paksuksi. Suurimmat luonnosta löydetyt yksilöt ovat olleet 24 metriä korkeita ja 1,5 metrin paksuisia.[7]

Sokerikoivulla on suora, korkea päärunko ja kapea latvus.[8] Runkoa peittää sileä, tummanruskea tai miltei musta kaarna, joka on paperinohutta eikä hilseile juurikaan edes puun ikääntyessä.[3][7] Kuluvan kesän kasvainranka on lähes tai aivan kalju. Silmut ovat kaljut ja kuivahkot.[3]

Kierteiset lehdet ovat tummanvihreät mutta vaihtavat väriään voimakkaankeltaiseksi syksyllä ennen varisemista.[6][9] Niissä on karvainen ruoti ja pienet korvakkeet, jotka karisevat lehtien puhjetessa.[3][6] Lehtilapa on 8–12 senttimetriä pitkä, puikea, suippo ja matalaan herttatyvinen. Lehtilaita on toissahainen ja alapinta suonia myöten karvainen.[3] Murskatuissa haaroissa, lehdissä ja silmuissa on voimakas rohdosmainen tuoksu, joka on peräisin niiden sisältämästä metyylisalisylaatista.[3][8]

Sokerikoivu on yksikotinen kasvi, joka kukkii huhti–toukokuussa lehtien puhjetessa.[6][7] Sen kukinto on 3-liuskaisten suomujen peittämä pullea norkko, jossa on vain joko hede- tai emikukkia.[6][8] Hedekukissa on vähäinen kehä ja ne muodostavat pitkiä ja riippuvia norkkoja. Emikukat ovat puolestaan kehättömiä ja muodostavat lyhyitä ja pystyjä norkkoja.[6] Hedelmä on litteä pähkylä, jossa on kapeat siipipalteet.[3][6] Pähkylät kypsyvät elo–syyskuussa ja varisevat norkoista myöhään syksyllä tai talvella.[7] Tuuli levittää ne talven aikana koivun ympäristöön.[7][9]

Sokerikoivun tumma kaarna ei hilseile kuten keltakoivulla.

Sokerikoivu on kotoisin Pohjois-Amerikan itäosista. Yhdysvalloissa sen levinneisyysalue ulottuu Mainen eteläosista New Hampshireen, Vermontiin, New Yorkiin ja Ohioon ja jatkuu etelässä Pennsylvaniaan ja Appalakeille aina Alabaman ja Georgian pohjoisosiin asti. Kanadassa sitä tavataan vain Ontarion kaakkoisosissa ja Quebecin eteläosissa.[7]

Sokerikoivu menestyy kosteassa, runsasravinteisessa maaperässä, joka läpäisee hyvin vettä.[3] Yleensä sitä esiintyy suojaisilla rinteillä kasvavissa seka- ja lehtimetsissä mutta joskus myös kalliokoissa ja louhikoissa aina 1 500 metrin korkeudelle asti.[3][8] Se on valtapuu Appalakkien pohjoisosien lehtipuumetsissä.[8]

Sokerikoivu lääkekasveja käsittelevässä teoksessa Köhler's Medizinal-Pflanzen (1887).

Sokerikoivua käytetään Pohjois-Amerikassa saha- ja paperiteollisuuden raaka-aineena, mutta se ei ole taloudellisesti läheskään yhtä merkittävä kuin keltakoivu. Sen puuaines on hyvin samanlaista kuin keltakoivulla ja tummenee ilman vaikutuksesta mahongin näköiseksi. Siitä tehdään huonekaluja, kaapistoja, laatikoita, astioita, työkalujen kahvoja sekä puisia rakennuselementtejä, kuten paneeleita ja ovia. Sitä käytetään myös selluloosan valmistuksessa muiden puulajien seassa. Ennen kuin metyylisalisylaattia opittiin valmistamaan synteettisesti, sitä uutettiin lähes yksinomaan sokerikoivusta.[7]

Sokerikoivun mahlasta on pitkään valmistettu siirappia, olutta ja etikkaa.[9] Pohjois-Amerikan intiaanit käyttivät sokerikoivua myös rohtokasvina hoitamaan punataudin ja vilustumisen oireita, ripulia, kuumetta, kiputiloja ja sameavirtsaisuutta.[8]

• Leena Hämet-Ahti, Annikki Palmén, Pentti Alanko & Peter M. A. Tigerstedt: Suomen puu- ja pensaskasvio, s. 198. Helsinki: Dendrologian Seura, 1992. ISBN 951-96557-0-0.

• Kassu – Kasvien suomenkieliset nimet: Sokerikoivu tai tuomikoivu (Betula lenta)
• United States Department of Agriculture (USDA): Betula lenta (englanniksi)
• Dr. Duke's Phytochemical and Ethnobotanical Databases: Betula lenta (englanniksi)