Sofia Hjulgrén

Sofia Hjulgrén syntyi Honkajoelta kotoisin olleen torpparin Filip Lundströmin (myöh. Lehtovirta, s. 1843) ja Leineperin ruukissa syntyneen Edla Fredrika Nystedtiin (1847–1899) perheeseen Kullaan Levanpellossa vuonna 1875. Lundströmin torppa sijaitsi Ahlströmin suvun omistaman Leineperin kartanon mailla noin kolmen kilometrin päässä Kullaan kirkolta. Sofia oli kymmenlapsisen perheen kolmanneksi vanhin. Hän kävi ainoastaan kiertokoulua ja työskenteli jo lapsesta lähtien muun muassa palvelijattarena Leineperin kartanossa.[7]

Vuonna 1897 Sofia avioitui Porin maalaiskunnan Hyvelässä syntyneen sahatyömies Anton Hjulgrénin (s. 1872) kanssa. He asuivat Kiukaisissa, Porissa ja Ulvilassa ennen palaamistaan Kullaalle Lundströmin torppaan vuonna 1900. Perheeseen ei syntynyt lapsia, mutta pariskunnalla oli kasvattitytär Naima Maria eli ”Maiju” (s. 1903).[7]

Anton Hjulgrén työskenteli Leineperin ruukin sahalla, kunnes sai työpaikan Kaukaan sahalta, ja perhe muutti toiselle puolelle Suomea Lappeen pitäjään vuoden 1904 lopussa. Seudulle oli jo muutamaa vuotta aikaisemmin muuttanut neljä Sofian sisarusta. Pariskunta oli liittynyt Suomen Työväenpuolueeseen jo 1903, ja Lappeessa Sofia liittyi Kaukaan tehtaan ammattiosastoon. Vuonna 1906 Hjulgrénit muuttivat Kotkaan, jossa Anton työskenteli paikallisella sahalla. Hjulgrén oli perustamassa Karhulan työväenyhdistyksen naisosastoa, jonka puheenjohtajana ja sihteerinä hän toimi, ja kuului lisäksi Kymin Kaarniemessä toimineen Syväsalmen sahan työväenyhdistykseen sekä Kotkan työväenyhdistykseen.[7][3] Hän vieraili säännöllisesti puhumassa myös synnyinseudullaan, ja oli edelleen Kullaan työväenyhdistyksen naisosaston puheenjohtaja sekä kunniajäsen.[8]

Vuoden 1906 lopussa Hjulgrén osallistui Lahdessa pidetylle sosialidemokraattisen puolueen agitaatiokurssille ja vuoden 1907 alussa hänet valittiin puolueen Lappeenrannan piirin agitaattoriksi. Kun Anton Hjulgrén erotettiin Karhulan tehtailta Sofian ammattiyhdistystoiminnan vuoksi, pariskunta muutti vuonna 1908 Joutsenoon. Hjulgrénit liittyivät Honkalahden sahan työväenyhdistykseen, jonka puheenjohtajaksi Anton pian valittiin. Sofia puolestaan perusti vuotta myöhemmin ammattiosaston naisjaoston. Hänet valittiin myös useisiin kunnallisiin luottamustehtäviin. Hjulgrén kuului muun muassa vaalilautakuntaan, paikallisen kansakoulun johtokuntaan sekä Saimaanrannan Osuuskassan johtokuntaan työväestön edustajana.[8]

Hjulgrén tunnettiin Joutsenossa lempinimellä ”Sosso”.[9] Ainoastaan kiertokoulua käyneenä hän oli suurimmaksi osaksi itseoppinut. Hän oli hyvä ja vaikuttava puhuja, jota pidettiin myös taitavana väittelijänä.[3] Lähipitäjien suojeluskuntalaiset kutsuivat häntä ”kiihkeäksi punikkiämmäksi”, mutta joutsenolaiset muistelevat Hjulgrénin olleen rauhaa rakastava ja sovitteleva nainen.[6] Hän oli ehdokkaana Viipurin läänin itäisessä vaalipiirissä jo vuosien 1908 ja 1910 eduskuntavaaleissa. Kansanedustajaksi Hjulgrén valittiin vuoden 1913 eduskuntavaaleissa, jolloin hän sai yhteensä 1 061 ääntä. Tuolloin valittu eduskunta pääsi kokoontumaan ensimmäistä kertaa vasta helmikuussa 1914, joka jäi myös ainoaksi istuntokaudeksi, sillä ensimmäisen maailmansodan johdosta julistetun sotatilan takia vuosien 1915–1916 valtiopäiviä ei kutsuttu koolle. Vuosien 1916 ja 1917 vaaleissa Hjulgrénin äänet eivät enää riittäneet kansanedustajan paikkaan. Vuonna 1917 hän jäi varasijalle.[10]

Sisällissodan lähestyessä Hjulgrén vastusti punakaartin perustamista eikä kannattanut aseelliseen kapinaan ryhtymistä. Hjulgrénin mukaan se ei olisi kunniaksi työväenliikkeelle, joten hän vetosi viimeiseen asti rauhanomaisen ratkaisun puolesta. Sodan käynnistyttyä hän kuitenkin liittyi Lappeenrannan punakaartiin solidaarisuudesta muita työläisiä kohtaan. Hjulgrén kuului punakaartin esikuntaan, mutta ei kantanut asetta. Lappeenrannassa hän vapautti punaisten vangitsemia joutsenolaisia. Heidän joukossaan oli muun muassa äitinsä kanssa vangittu Eino Penttilä sekä paikallinen kunnallismies Oskari Lakka, joka näin säästyi punakaartilaisten 25. huhtikuuta tekemiltä teloituksilta.[3]

Hjulgrén pakeni 25. huhtikuuta junalla Lappeenrannasta Viipuriin viimeisten punaisten kanssa. Saarretusta kaupungista ei kuitenkaan enää ollut ulospääsyä, ja näin hän joutui valkoisten vangiksi Viipurin vankileirille. Samassa yhteydessä vangittiin myös Antton Hjulgrén sekä pariskunnan kasvattitytär Maiju, joka vanhempiensa tavoin kuului punakaartiin. Toukokuussa suoritetun kuulustelun jälkeen laiton kenttäoikeus tuomitsi Hjulgrénin kuolemaan valtiopetoksesta.[3]

Viipurin joukkohaudalle vuonna 1961 pystytetty muistomerkki.

Hjulgrén teloitettiin 22. toukokuuta 1918 yhdessä 130 muun kuolemaantuomitun kanssa Ristimäen hautausmaan tuntumassa sijainneella eläinten hautausmaalla eli ”koirahaudalla”.[3] Joissakin lähteissä päivämääräksi on virheellisesti mainittu jo 5. toukokuuta.[10] Hjulgrénin kuolemasta on useita kertomuksia, joiden todenperäisyyttä on mahdoton varmistaa. Tiedetään kuitenkin, että hän sai ennen teloitusta pitää parinkymmenen minuutin pituisen puheen, jolla hän rohkaisi muita teloitettavia ja valoi uskoa työväenluokan parempaan tulevaisuuteen.[3]

Hjulgrén lainasi puheessaan Raamattua, mutta lauseet vaihtelevat eri tarinoissa. Vanhimmassa työväenperinteessä Hjulgrénin kerrotaan siteeranneen 1. Mooseksen kirjaa ”maahan valuva veri vaatii kostoa”, kun taas myöhemmissä versioissa hän puhuu Matteuksen evankeliumiin viitaten, kuinka ”valkoiset voivat tappaa ruumiin, mutteivat sosialismin henkeä”. Joutsenolaisessa kansanperinteessä Hjulgrén rukoilee anteeksiantoa teloittajille Luukkaan evankeliumista löytyvillä Jeesuksen sanoilla ”Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät”.[11]

Takaisin riviin astuessaan Hjulgrénin kerrotaan repäisseen paitansa rintamuksen auki ja sanoneen viimeisinä sanoinaan ”olemme valmiit kohtaamaan kuoleman”. Erään teloituskomppaniaan kuuluneen sotilaan mukaan puhe teki myös heihin niin suuren vaikutuksen, että osa ampui tahallaan ohi teloitettavista.[3] Vuonna 1922 ilmestyneessä muistelmateoksessa Vankina valkoisen vallan on nimimerkki ”Jeremiaan” kirjoitus, jossa kuvataan teloitusta ja Hjulgrénin pitämää puhetta.[10] Lisäksi häntä muisteltiin useissa eri lehdissä sekä kirjoissa aina 1960-luvulle saakka.[12] Teloituspaikalla olevalla joukkohaudalla on Neuvostoliiton aikana vuonna 1961 pystytetty Suomalaisten punakaartilaisten muistomerkki.[13]

Myös hänen aviomiehestään liikkui erilaisia tarinoita. Anton Hjulgrén kertoi itse karanneensa teloitusryhmältä Viipurissa ja onnistuneensa pakenemaan aina Pohjanmaalle saakka, jossa piileskeltyään hän olisi myöhemmin palannut Joutsenoon. Todellisuudessa Antton kuitenkin siirrettiin jo toukokuun alussa Tammisaaren vankileirille, josta hän vapautui syksyllä 1918 ehdonalaiseen.[6] Maiju Hjulgrén armahdettiin heti kasvattiäidilleen langetetun kuolemantuomion jälkeen.[3]