Societas pro Fauna et Flora Fennica

Vuoden 1821 syksyllä yliopiston luonnonhistorian ja taloustieteen professori Carl Reinhold Sahlbergin luona Turussa kokoontui yhdeksän nuorempaa yliopiston opettajaa ja opiskelijaa keskustelemaan keinoista, miten parhaiten pystyttäisiin kokoamaan Suomen eläimistön ja kasviston aineistoa tutkimuskäyttöön. Tässä yhteydessä päätettiin perustaa seura, jonka puheenjohtajaksi valittiin professori Sahlberg.[3]

Innokkaan keräystoiminnan seurauksena pystyttiin pian luovuttamaan silloiselle yliopistolle, Turun akatemialle suurehko luonnonaineistokokoelma, jota varten saatiin myös huoneisto. Turun palo 4. syyskuuta 1827 kuitenkin tuhosi koko yliopiston ja samalla seuran vuosien aikana kootun aineiston lähes kokonaan. Tämä tapahtuma uhkasi tyrehdyttää nuoren luonnonystävien yhdistyksen toiminnan. Puheenjohtaja professori Sahlberg pystyi kuitenkin keväällä 1829 Helsingissä innostamaan seuran toiminnan uuteen alkuun. Laadittiin säännöt, joiden mukaan seuran toiminta jatkuisi seuraavasti: ”Seuran tarkoituksena on perustaa suomalainen luonnonhistoriallinen museo ja hankkia aineksia mahdollisimman täydellistä Suomen eläimistöä ja kasvistoa varten 1:ksi keräämällä ja säilyttämällä Suomen alueen luonnonesineitä, 2:ksi kokoamalla tietoa näistä ja 3:ksi muodostamalla kokoelmien aineelliseksi tueksi pysyväinen rahasto.”[4]

Professori Sahlberg pystyi persoonallisuudellaan tasoittamaan erimielisyydet ja hankkimaan seuralle arvovaltaa. Hänen teoksensa Suomen hyönteisistä antoi nuoremmille uutta innostusta tutkimustyöhön. Vähitellen kokoelmiin saatiin uutta aineistoa varsinkin vuodesta 1838 alkaen, kun seuran avustuksella keräilyä alettiin suorittaa eri puolilla Suomea. Seuran puheenjohtajaksi tuli vuonna 1842 eläin- ja kasvitieteen professori Johan Magnus af Tengström, koska seuran sääntöjen mukaan Sahlberg siirtyi pois tästä tehtävästä. Tengström ei kuitenkaan pystynyt puheenjohtajana samaan kuin Sahlberg ja seuran toiminta hiipui. Kuitenkin seurassa oli mukana William Nylander, jonka ansiota on, ettei seura kokonaan kuollut, vaan hän pystyi saamaan seuran työhön enemmän tieteellisyyttä ja panemaan alulle julkaisutoiminnan, josta tehtiin päätös vuonna 1846. Parin vuoden kuluttua Suomen Tiedeseuran julkaisujen yhteydessä ilmestyi ensimmäinen vihkonen sarjaa ”Notiser ur Sällskapet pro Fauna et Flora Fennica förhandlingar” (Tietoja Suomen eläimistön ja kasviston tutkimusseuran toimialoilta). Tutkimuksia tehtiin myös yli itärajan Vienaan ja Äänisen Karjalaan, sillä Nylander korosti näiden kuulumista valtiolliseen Suomeen.[5]

Professori af Tengström luopui vuonna 1849 puheenjohtajuudesta korkean ikänsä takia. Hän oli silloin 56-vuotias. Seuran sääntöjä oli muutettu edellisenä vuonna niin, että uusi puheenjohtaja valitaan aina vuosittain vuosikokouksessa 13. toukokuuta Flooran päivänä. Alexander von Nordmann, valtiomies ja ulkomailla kuuluisaksi tullut tiedemies, eläin- ja kasvitieteen professoriksi tuolloin äskettäin valittu tuli seuraavaksi puheenjohtajaksi. Hän oli tottunut Etelä-Venäjällä virkavaltaiseen järjestykseen ja sai muutamissa riitakysymyksissä runsaasti vastustusta osakseen ja erosi siitä syystä jo samana vuonna. Tämä oli aiheuttaa seurassa täydellisen hajaannuksen ja välien katkeamisen yliopistoon. Vuonna 1850 puheenjohtajaksi tullut fysiikan professori Adolf Moberg sai puolueettomalla ja taidokkaalla toiminnallaan mielet rauhoittumaan. Moberg oli tunnettu luonnon vuosijaksottaisten ilmiöiden tutkija ja vähitellen saatiin yliopiston kanssa sopimus, jonka mukaan seura luovutti sille kokoelmansa, jotta voitaisiin perustaa erityinen suomalainen luonnonhistorian museo.[6]

Seura alkoi vuodesta 1858 alkaen itse kustantaa julkaisusarjaansa.[7]

Jäkälätutkijana ulkomailla tunnetuksi tullut William Nylander kutsuttiin kasvitieteen professoriksi yliopistoon, missä hän aloitti vuonna 1859 ja hänestä tuli seuran puheenjohtaja Mobergin erottua. Nylander pystyi yhdistämään yliopiston ja seuran pyrkimykset kasvitieteen alalla. Seuran toiminnassa alkoi kasvitieteen puolella tasainen nousukausi, joka jatkui senkin jälkeen, kun Nylander jätti virkansa vuonna 1863 yliopistossa ja siirtyi ulkomaille. Toisin oli eläintieteen puolella, sillä kokoelma oli hajallaan eri henkilöiden hoidossa ja erimielisyydet eivät edistäneet niiden liittämistä yhtenäiseksi kokoelmaksi ja museoksi. Nylanderin aikana kokoukset muuttuivat arvokkaammiksi, mutta seuran toiminta painottui kasvitieteen puolelle. Aikaisemmin kokouksissa oli luettu korkeintaan otteita keräilijöiden matkakertomuksista, Nylander vaikutti siihen, että myös seuran tutkimusalaan kuuluvia esitelmiä alettiin toistuvasti pitää. Retkeilytoiminta lisääntyi ja muun muassa nelihenkinen tutkimusretkikunta kävi kesällä 1861 Lapissa.[7]

Moberg palasi puheenjohtajaksi Nylanderin erottua vuonna 1864. Hän halusi estää seuran uudelleen hajaantumisen. Vuonna 1866 puheenjohtajaksi valittiin ulkomaillakin sammaltutkijana tunnettu kasvitieteen professori Sextus Otto Lindberg, joka, vaikka olikin ruotsalainen, toi innostusta suomalaisiin luonnontieteen tutkimuksiin ja onnistui huumorintajuisena torjumaan seuran sisäisiä ristiriitoja. Nuori Johan Axel Palmén aloitti eläintieteellisten kokoelmien järjestelyt ja tutkimusretkiä alettiin tehdä joka vuosi. Samoihin aikoihin hyönteistutkijan J. A. Sahlbergin aloitettua keräilymatkansa hyönteiskokoelmat kasvoivat nopeasti. Hänen vaikutuksestaan seuran julkaisusarja Notiser, jota oli siihen mennessä ilmestynyt 11 vihkoa, jaettiin vuodesta 1876 lähtien kahdeksi sarjaksi. Toinen ”Acta Societatis pro Fauna et Flora Fennica” (Suomen eläimistön ja kasviston tutkimusseuran julkaisu) sisälsi siitä lähtien laajat, tieteelliset julkaisut ja toinen ”Meddelanden från Societas pro Fauna et Flora Fennica” (Suomen eläimistön ja kasviston tutkimusseuran tiedonantoja) seuran pöytäkirjoja ja pieniä tiedonantoja. Tehtiin myös suurempia valtion avustamia tutkimusmatkoja kuten vuonna 1867 läntiseen Suomen Lappiin ja vuonna 1887 Kuolan niemimaalle.[8]

Tunnettu kasvien tutkija, mielisairaalan ylilääkäri Thiodolf Saelan toimi seuran puheenjohtajana vuosina 1889–1892 professori Lindbergin kuoleman jälkeen. Häntä seurasi puheenjohtajana Johan Axel Palmén, eläintieteen professori, joka toimi seuran puheenjohtajana kuolemaansa saakka kevättalveen 1919. Hän osasi taitavasti johtaa seuraa myös valtiollisesti vaikeina aikoina. Seuraava puheenjohtaja, 1919–1920, oli alemman vesieläimistön tutkija eläintieteen professori Kaarlo Mainio Levander. Vuodesta 1920 seuraa johti kasvitieteen dosentti tohtori Alvar Palmgren. Hänen aikanaan kokoukset olivat vilkkaita, niitä pidettiin usein ja tieteellisyyttä lisättiin. Vesistöjen kasvi- ja eläinryhmiä tutkittiin paljon ja varsinkin vesissä eläviä alempia muotoja. Kokoelmat kasvoivat ja tutkimus kohdistui erityisesti maantieteellisiin seikkoihin vaikuttaneisiin tekijöihin, kasvupaikkoihin, sukulaisuussuhteisiin ja elämäntapoihin. Myös luonnonsuojeluasiat tulivat ajankohtaisiksi. Tätä asiaa edisti nimenomaan kasvillisuuden tutkija kasvitieteen professori Johan Petter Norrlin, jonka toiminta kohdistui erityisesti sukupuuttoon kuolevien lintujen ja kasvien rauhoittamiseen.[9]

Kieliasioissa tapahtui seurassa tasapuolisuuden edistystä jo 1870-luvulla, jolloin seuran kokouksissa ja julkaisuissa hyväksyttiin myös suomenkieliset esitykset. Vasta vuonna 1903 päätettiin, että tutkimukset voitiin julkaista sillä kielellä, millä ne oli tehty. Vuonna 1909 sovittiin Vanamo-seuran kanssa siitä, että vuosikertomukset painettiin suomeksi käännettyinä Luonnon Ystävässä ja vuodesta 1917 nämä suomennokset olivat myös Tiedonannoissa.[10]