J. V. Snellman

Snellman syntyi Tukholman satamassa Patience-laivalla vuonna 1806. Hänen isänsä oli ruotsinkielinen pohjalaismerikapteeni Christian Henrik Snellman ja äitinsä Maria Magdalena (o.s. Röring). He asuivat Södermalmin kaupunginosassa, jossa asui myös muita merimiehiä ja heidän perheitään.[4] Kun Suomi liitettiin Venäjään vuonna 1809, Snellmanin vanhemmat muuttivat Keski-Pohjanmaalle, Kokkolaan, joka tuolloin oli merkittävä kauppa- ja merenkulkukaupunki.[4] Kokkolassa Snellman vietti vuodet 1813–1816[5] veljiensä Christian Gerhardin ja Carl Augustin, sekä siskojensa Magdalenan, Marian ja Annan kanssa. Johan Vilhelmin äiti kuoli 34-vuotiaana vuonna 1814 kuudennen lapsensa Annan synnytykseen.[6]

Snellman aloitti opintonsa yksityisopetuksessa Kokkolassa.[7] Vuonna 1816 Snellman muutti tätinsä Anna Piponiuksen luokse Ouluun, jossa hän aloitti opinnot yliopistoon valmistavassa Oulun triviaalikoulussa.[6] Anna Piponiuksen kerrotaan kerran sanoneen Jannelle, jolla nimellä poikaa kutsuttiin perhepiirissä: ”Jos sinusta tulee hyvä, sinusta tulee oikein kelpo mies, mutta muussa tapauksessa sinusta tulee aikamoinen roisto, sillä keskinkertaista sinusta ei tule."[8] Kaupungissa ruotsinkielinen Snellman oppi myös suomen kielen keskustellessaan koulukavereidensa kanssa. Kesäisin hän asui vanhemman tätinsä luona Rantsilassa.[9] Oulun palo vuonna 1822 tuhosi lähes koko kaupungin triviaalikouluineen, josta Snellman sai tovereidensa tavoin päättötodistuksen ilman tavanomaista päästötutkintoa.[10]

Kesällä 1822 Snellman vietti lomaansa Alahärmässä, jonne hänen isänsä oli muuttanut uuden vaimonsa kanssa. Snellmanin äitipuolella oli Rautalammilla asunut nuorempi sisko nimeltä Anna Kristiina, joka kävi aina silloin tällöin tapaamassa sisartaan. Snellman oli vain 16-vuotias, mutta se ei estänyt häntä ja vanhempaa Annaa rakastumasta toisiinsa ja menemästä kihloihin. Annalla oli kuitenkin kaksi kilpakosijaa, jotka tuhosivat rakastavaisten yhteyden varastamalla ja tuhoamalla heidän kirjeensä. Kilpakosijat myös kertoivat rakastavaisille perättömiä juttuja toisistaan.[11]

Turun akatemia.

Snellman siirtyi 16-vuotiaana Keisarilliseen Turun Akatemiaan. Samaan aikaan opinnot yliopistossa aloittivat myös häntä vanhemmat J. L. Runeberg ja Elias Lönnrot.[6] Hänen ystäväpiiriinsä kuuluivat myös Johan Kjemmer, Johan Jakob Nervander ja Fredrik Cygnaeus.[12] Turun akatemiaan opiskelijoiden keskuuteen oli syntynyt Turun romantiikaksi kutsuttu liike. Se pohjautui pohjoismaiseen ja saksalaiseen romantiikkaan, joka vetosi tunteeseen ja historiaan. Opiskelijat esittelivät suomalaisen rahvaan ja sen kulttuurin ruotsinkielisille sivistyneille. Opiskelijat alkoivat kiinnostua suomalaisuudesta ja suomen kielestä. Adolf Ivar Arwidsson alkoi vaatia toimia suomalaisuuden henkiin herättämiseksi, koska hänen mielestään samaa kieltä puhuvat muodostavat kokonaisuuden, jota yhdisti "sisäinen sielun ja ajatuksen side, joka on kaikkia ulkonaisia yhdistyksiä mahtavampi ja lujempi".[13]

Snellman opiskeli teologiaa sekä historiaa, kreikkaa, latinaa ja maailmankirjallisuutta sekä hieman myös fysiikkaa ja muita luonnontieteitä.[12] Snellman tovereineen tutustui Turun romantiikkaan liittyviin aatteisiin, mutta he jättivät politikoinnin taka-alalle, koska Arwidsson oli erotettu virastaan vallankumouksellisten kirjoitustensa takia, eivätkä he halunneet samaa kohtaloa. Snellman sai Akatemiassa opiskellessaan pysyviä kansallisromanttisia vaikutteita, mutta romantikoista hän erosi siten, että häntä kiinnosti historian sijaan tulevaisuus sekä kansojen henkinen toiminta.[12]

Snellman aikoi papiksi ja panosti teologiaan opinnoissaan. Tutkinnon suorittanut sai ammatin ja viran suhteellisen lyhyessä ajassa. Snellman ei voinut kuitenkaan ilmoittautua pappistutkintoon, koska hän ei ollut vielä saavuttanut vaadittua 22 vuoden ikää. Opettajansa Johan Jakob Tengströmin vaikutuksesta hän vaihtoi pääaineekseen filosofian.[14]

Snellman rahoitti opintojaan toimimalla kotiopettajana ympäri Suomea. Hän sai kokemusta opettamisesta, seurapiirien tapakulttuurista sekä ravitsevaa ruokaa, johon opiskelijoilla ei välttämättä ollut varaa. Hän harrasti väittelyä, šakinpeluuta ja huilunsoittoa.[15]

Osa Turun Akatemiasta ja sen kokoelmista tuhoutui Turun palossa vuoden 1827 syyskuussa. Nikolai I päätti siirtää Akatemian Helsinkiin, jossa toiminta alkoi nimellä Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto lokakuussa 1828.[15] Snellman suoritti stipendiaattitutkinnon ja keskittyi Hegelin filosofiaan. Yhdeksän vuoden mittaisen opiskelujakson jälkeen hän valmistui 1831 filosofian kandidaatiksi. Vuonna 1832 hänet promovoitiin maisteriksi.[15] Snellman kirjoitti väitöskirjan Dissertatio academica absolutismum systematis Hegeliani defensura 1835, joka käsitteli Hegelin aatemaailmaa.

Pääartikkeli: Lauantaiseura

1830-luvun alkupuolella Snellman oli läheisissä yhteyksissä joukkoon opiskelijoita, joista tuli myöhemmin merkittäviä suomalaisen kulttuurin puolestapuhujia ja kehittäjiä. He kutsuivat ryhmäänsä Lauantaiseuraksi. Seuraan kuuluivat Snellmanin lisäksi muun muassa Johan Ludvig Runeberg ja hänen vaimonsa Fredrika, Zacharias Topelius, Johan Jakob Nervander ja Fredrik Cygnaeus. Epävirallisena yhteisönä Lauantaiseura kokoontui jäsentensä koteihin keskustelemaan kirjallisuudesta ja filosofiasta. Alussa johtohahmona toimi Nervander, myöhemmin Runeberg. Seuran epävirallisena äänenkannattajana voidaan pitää Runebergien vuonna 1832 perustamaa sanomalehteä, Helsingfors Morgonbladia, sillä useat seuran jäsenet avustivat sitä. Snellman ei kuitenkaan vielä halunnut tuoda julki ajatuksiaan, mutta teki jo Runebergin artikkeliin kantaa ottavan hahmotelman taidekäsityksestään. Runebergin mukaan isänmaallisuus kasvatti rakkautta pyhään luontoon, kun Snellmanin mielestä Suomen metsät olivat pitkästyttäviä.[16] Lauantaiseuran loppuaikoina Johan Vilhelm Snellman oli piirin johtava, keskustelun kulkuun ratkaisevasti vaikuttava henkilö. Runebergien muutettua Porvooseen vuonna 1837 seuran säännöllinen toiminta loppui.

Oskar Nylander: Sininen Snellman, 1849.

Snellman toimi Helsingin yliopiston filosofian dosenttina vuosina 1835–1839, mutta ura katkesi yliopiston hallintoa koskeviin ristiriitoihin. Hän matkusti ensin Ruotsiin vuonna 1839 ja sieltä Tübingeniin Saksaan. Tällöin ilmestyivät hänen filosofiset pääteoksensa Versuch einer speculativen Entwicklung der Idee der Persönlichkeit ("Yritys persoonallisuuden idean spekulatiiviseksi kehittämiseksi") ja Läran om staten ("Valtio-oppi", 1842, Tukholma). Hän palasi Suomeen 1842.

Useista yrityksistään huolimatta Snellman ei saanut Helsingin yliopistosta professuuria. Vuonna 1843 hän muutti Kuopioon, jossa hän otti vastaan nimityksen yläalkeiskoulun rehtoriksi.

Snellman kykeni vaikuttamaan Kuopiostakin käsin koko maan asioihin. Näkyvimmässä osassa olivat hänen perustamansa sanomalehdet. Ne sisälsivät voittopuolisesti kansallismielistä valistusta ja yhteiskuntakritiikkiä. Yhdistävänä tekijänä oli vahva sivistyksellinen ote. Vuodesta 1844 Snellman julkaisi ruotsinkielistä Saima, sekä suomenkielistä Maamiehen Ystävä -viikkolehteä. Viranomaisten 1846 lakkauttaman Saima-lehden tilalle hän perusti lehden Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning.

18. marraskuuta 1845 Snellman meni naimisiin kuopiolaisen apteekkarin tyttären Johanna Lovisa Wennbergin (14. tammikuuta 1828 – 4. kesäkuuta 1857) kanssa.[17] Avioliitosta syntyivät lapset Hanna (s. 22.11.1846), Anders Henrik (s. 16.8.1848), Johan Ludvig (s. 14.3.1850), Wilhelm (s. 6.10.1851) ja Karl (s. 1855). Anders Henrik Snellman (k. 1911) toimi senaatin oikeusosaston jäsenenä vuosina 1905–1909 ja Karl Snellman (k. 1928) tie- ja vesi­rakennus­laitosten ylihallituksen ylitirehtöörinä vuosina 1909−1925. Karl Snellman sai todellisen valtio­neuvoksen arvonimen vuonna 1917.[18] Johan Ludvig Snellmanista (k. 1909) tuli senaatin esittelijäsihteeri ja Wilhelm Snellmanista (k. 1933) lääkintöneuvos.[19]

Perhe muutti Kuopiosta Helsinkiin vuonna 1849. Aleksanteri II:n tultua suuriruhtinaaksi 1855 Snellman palasi Litteraturbladin toimittajaksi. Aleksanteri II:n aikana olot muuttuivat vapaammiksi, ja vuonna 1856 Snellmanille avautui Helsingin yliopiston siveys­opin sekä tieteiden järjestelmän professorin virka. Snellmanin solmima avioliitto päättyi vaimon kuolemaan lapsivuoteelle vuonna 1857.[20][21]

Snellman sai kanslianeuvoksen arvonimen vuonna 1859.[22]

Senaattorina Snellman toimi vuosina 1863–1868. Hänet kutsuttiin 1863 valtiovaraintoimituskunnan päälliköksi. Hän vaikutti ratkaisevasti siihen, että saatiin asetus suomen kielen oikeuksista. Hän saattoi päätökseen Suomen rahanuudistuksen, ja Suomi sai oman rahayksikön, markan vuonna 1865.

J. V. Snellmanille vuonna 1866 laadittu aatelisvaakuna.

Snellman aateloitiin vuonna 1866. Hän toimi aatelissäädyssä sukunsa edustajana valtiopäivillä 1867, 1872 ja 1877–1878. Lauantaiseurasta syntyneen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä Snellman toimi vuosina 1870–1874.

Snellman kuoli vuonna 1881, ja hänet haudattiin Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin. Hauta sijaitsee korttelissa V6-12-10.[23] Agathon Meurmanin aloitteesta Suomen talonpoikaissääty päätti vuonna 1882 pystyttää Snellmanin haudalle muistomerkin. Arkkitehti Sebastian Gripenbergin suunnittelema koruton muistomerkki paljastettiin 1885. Siinä lukee pelkästään Snellmanin nimi ilman elinvuosia sekä sanat ”Suomen talonpoikaissäädyltä”.[24]

Filosofiansa Snellman perusti tiukasti Hegelin idealismille, jonka pohjalle hän kehitti oman poliittisen ja yhteiskunnallisen filosofiansa. Hän puolusti hegeliläisyyttä jo latinankielisessä väitöskirjassaan Dissertatio academica absolutismum systematis Hegeliani defensura ("Akateeminen väitöskirja Hegelin järjestelmän absolutismin puolustamiseksi") ja kiinnitti samalla huomiota persoonallisuuden käsitteeseen.

Snellman syvensi ajatuksiaan teoksessa Versuch einer speculativen Entwicklung der Idee der Persönlichkeit, joka käsitteli Hegelin perillisten välille nousseita kiistoja. Tuohon aikaan hegeliläisyys oli jakaantunut ns. nuor­hegeliläisyyteen ja vanha­hegeliläisyyteen. Teos käsitteli myös David Friedrich Straussin alullepanemaa historiallisen Jeesuksen kritiikkiä. Snellman ei torjunut Straussin väitteitä. Hän katsoi Jumalan olevan vain ihmisissä, kun he ylittävät inhimilliset rajansa toimiessaan kansakunnan hyväksi.

Nämä opit löysivät konkreettisen jatkon Snellmanin pääteoksessa Läran om staten ("Oppi valtiosta", 1842, Tukholma), joka oli yhteiskunnallis-poliittinen sosiologiaan perustunut teos. Hän noudatti Hegelin jakoa jakaen työn ja lain perheeseen, yhteiskuntaan ja valtioon. Perhe toimii lapsien eettiseksi kasvattamiseksi ja kansallisen identiteetin siirtämiseksi tuleville sukupolville. Kansalais­yhteis­kunnassa ihmiset alistuvat järjellä perusteltuun ja ymmärrettyyn asetelmaan yhteiseksi hyväksi, kun taas valtiossa he alistuvat laille toimiakseen kansakunnan itsenäisen kulttuurin hyväksi.

Kansakunnan ja kansallisen tietoisuuden käsitteet ovat Snellmanin filosofian keskiössä. Hänen mukaansa kansasta tulee kansakunta historiallisessa prosessissa, jossa kansakunnan henki, kulttuuri ja koulutus kehittyvät. Ainoastaan yksi kansa ja sen kulttuuri voivat muodostaa yhden kansallisuuden. Tämä vaatii yhtä kieltä kansallisen koulutuksen pohjaksi. Kieli ei ole ainoastaan väline ajatusten muotoilemiseksi, vaan koko kansakunnan ajattelu on sisäänrakennettuna sen yhteiseen kieleen.

»Tätäpä, minä, jos suinkin voisin, tahtoisin häipymättömästi teroittaa maanmiesteni vakaumukseen: kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä. Sellainen vakaumus tarkoittaa, ettei kansakunnan pidä pyytää ja tavoittaa mitään muuta kuin sitä, minkä saavuttamiseen ja säilyttämiseen sen voimaa riittää.»
(J. V. Snellman[26])

Snellman pyrki luomaan Suomelle myös kansalliskirjallisuuden, jonka tarkoitus olisi muun muassa edistää kansallista tietoisuutta ja kansallishenkeä.[27]

Saiman ensimmäisen numeron ensimmäinen sivu.

Snellman halusi kohottaa Suomen kansallista tietoisuutta ja kulttuuria muun muassa julkaisemalla sanomalehtiä. Tammikuussa vuonna 1844, toimiessaan koulun rehtorina Kuopiossa, Snellman alkoi julkaista viikoittaista sanomalehteä Saima, joka oli ensimmäinen suomalainen poliittis-kulttuurinen lehti, jolla oli huomattavaa vaikutusta kulttuuriin. Lehti ilmestyi ruotsin kielellä ja oli suunnattu koulutetulle lukijakunnalle. Lehden sisältönä oli uutisia, kuulutuksia, runoja ja tarinoita, matkakertomuksia ja kirjallisuuskritiikkiä.

Saima sai melko laajan yleisön. Sen painos oli noin 700 kappaletta, ja se oli siten maan neljän suurimman lehden joukossa. Liberaalilla linjallaan lehti herätti kuitenkin myös Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööri Aleksandr Menšikovin huomion. Tämän käskystä lehden toimilupa peruttiin lopulta vuoden 1846 loppupuolella.

Ruotsinkielisen Saiman lisäksi Snellman oli mukana perustamassa suomenkielistä lehteä Maamiehen Ystävä. Hän toimi lehden julkaisijana vuosina 1843–1844. Päinvastoin kuin Saima, lehti keskittyi käytännöllisiin neuvoihin ja maanviljelijäväestön peruskoulutukseen. Lehti sai vielä suuremman lukijakunnan kuin Saima.

Välittömästi Saiman lakkauttamisen jälkeen Snellman valmistautui yhdessä ystävänsä Elias Lönnrotin kanssa julkaisemaan uutta lehteä. Toukokuusta 1847 alkoi ilmestyä kuukausittainen Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning ("Kirjallisuuslehti yleiseen kansalaiskasvatukseen"), joka sisälsi yksityiskohtaisia artikkeleita ajankohtaisista aiheista, tieteestä ja kirjallisuudesta. Litteraturblad saavutti myös merkittävän 400 kappaleen painoksen. Snellman luopui lehden ohjauksesta vuonna 1849 muutettuaan Helsinkiin ja otti lehden johtoonsa jälleen vuonna 1855. Tällöin hän keskittyi Suomen talouden vahvistamiseen ja modernisoimiseen. Samaan aikaan lehti suuntautui myös venäläistämistä vastaan, mutta Snellman katsoi kuitenkin aina, että Suomen kansa voi saavuttaa kansakunnan roolin ainoastaan koulutuksella, ei voimalla.

J. V. Snellman Johannes Takasen mukaan 1884/1896.

J. V. Snellmanin rintakuvan (Johannes Takanen, 1886) pystytyksen seurauksena Kuopion tuomiokirkon alapuolinen kirkkopuisto nimettiin Snellmaninpuistoksi.

Snellman toimi porvarissäädyn edustajana vuoden 1861 Tammikuun valiokunnassa. Hänet nimitettiin senaattoriksi vuonna 1863. Hän toimi valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä ja vastasi kansallisesta budjetista. Hän kohtasi tehtävässä huomattavia vaikeuksia, sillä tuolloin oli useita katovuosia. Eräs merkittävistä saavutuksista oli Suomen taloudelle merkittävän rautatieyhteyden valmistuminen Pietariin.

Poliittis-taloudellisesti Snellmanin merkittävin saavutus oli radikaalin rahauudistuksen läpivieminen. Suomen markka oli otettu käyttöön vuonna 1860.[28] Markka oli kuitenkin aluksi sidottu Venäjän ruplan arvoon.[28] Markka oli aluksi lähinnä nimellinen rahayksikkö, koska myös rupla säilyi edelleen maan valuuttana sekä hopearuplina että epävakaana paperirahana. Snellman teki paljon työtä vuodesta 1864 saadakseen venäläiset viranomaiset taipumaan asiassa. 4. marraskuuta 1865 allekirjoitettiin manifesti, jolla Suomen hopeamarkasta tuli Suomen suuriruhtinaskunnan ainoa laillinen rahayksikkö. Myös hopearuplat säilyivät käytössä, mutta paperiruplia ei tarvinnut enää hyväksyä. Suomen markka oli alistettu Suomen Pankille, joka toimi Suomen hallinnon alaisuudessa. Näin Suomi oli saavuttanut rahataloudellisen itsenäisyyden.

Snellmanin toinen kauaskantoinen saavutus koski kieli­politiikkaa. Snellmanin filosofian mukaisesti Suomen kansan kehitys kansakuntana oli mahdollista ainoastaan suomen kielen kautta. Snellmanin aikana ruotsi oli kuitenkin käytännössä Suomen ainoa virallisissa yhteyksissä ja kulttuurissa käytetty kieli. Senaatti osoitti vain vähän halua muuttaa tilannetta. Niinpä Snellman vetosi asiassa suoraan keisariin. Hän onnistui saamaan audienssin keisarin puheille tämän vieraillessa Hämeenlinnassa, ja 1. elokuuta 1863 keisari allekirjoitti kielisäädöksen, joka mahdollisti suomen käyttöönoton virallisissa yhteyksissä kahdenkymmenen vuoden siirtymäajalla.