Slaves and Masters

Deep Purplen solisti Ian Gillan erotettiin yhtyeestä toisen kerran vuonna 1989.[1] Kitaristi Ritchie Blackmoren ja Gillanin välit tulehtuivat uudestaan The House of Blue Light- albumin kiertueella, ja kosketinsoittaja Jon Lord totesi, että Gillanin ja Blackmoren oli mahdotonta ”olla samassa kaupungissa, puhumattakaan samasta yhtyeestä”.[1][2] Yhtyeen mielestä Gillan ei myöskään ottanut solistin tehtäviään tarpeeksi vakavasti, vaan käytti aikaansa juhlimiseen ja omiin projekteihinsa.[1] Gillanin ja muiden yhtyeen jäsenten välillä oli myös musiikillisia erimielisyyksiä. Gillan halusi yhtyeen hyödyntävään musiikissaan uusinta teknologiaa ja olevan kokeilevampi.[3] Lord ja Blackmore vastustivat trendien seuraamista ja halusivat yhtyeen jatkavan omalla musiikillisella linjallaan.[3]

Deep Purple oli allekirjoittanut sopimuksen levy-yhtiö BMG:n kanssa uudesta albumista ja kiertueesta vuonna 1990.[2] Blackmore, Lord, rumpali Ian Paice ja basisti Roger Glover päättivät jatkaa yhtyeenä, ja aloittivat uuden solistin etsinnän. Blackmore, joka asui Connecticutissa, etsi kuukausien ajan uutta laulajaa paikallisista yhtyeistä.[4] Yhtyeen sisällä keskusteltiin ja musiikkilehdistössä spekuloitiin myös tunnetuista nimistä.[5] Deep Purplen entinen laulaja David Coverdale oli yhä hyvissä väleissä Lordin kanssa, mutta Coverdalen Whitesnake-yhtye oli juuri saavuttanut suurta menestystä Slip of the Tongue -albumillaan, eikä Deep Purple siksi yrittänyt houkutella Coverdalea palaamaan yhtyeeseen.[5] Yhtye ei myöskään ehdottanut vokalistin paikkaa Blackmoren Rainbow-yhtyeen entiselle laulajalla Ronnie James Diolle, vaikka tämän Dio-yhtyeen suosio oli 1980-luvun lopulla alamaissa.[5] Blackmore ja Dio eivät olleet puhuneet keskenään sitten vuoden 1983.[5]

Yhtyeen koe-esiintymisissä kävi useita kokeneita rocklaulajia: Deep Purplen laulajan paikkaa hakivat muun muassa Kings X -yhtyeen Doug Pinnick, Lion-yhtyeen Kal Swann, australialaisen Cold Chisel -yhtyeen Jimmy Barnes, skottilaisen Strangeways-yhtyeen Terry Brock, Bad Companyn Brian Howe ja australialaisen Little River Bandin John Farnham.[5] Lopulta yhtye päätti valita Yhdysvalloissa erittäin suositun Survivor-yhtyeen Jimi Jamisonin.[5] Tähän ilmeisesti vaikutti Blackmoren riitaantuminen koe-esiintymisissä loppukarsintaan päässeen Terry Brockin kanssa, sekä Blackmoren vaatimus saada mahdollisimman tunnettu laulaja Gillanin korvaajaksi.[6][5] Valinta ei kuitenkaan onnistunut. Vaikka Jamison oli kiinnostunut Deep Purpleen liittymisestä, hänen levy-yhtiönsä ja managerinsa vastustivat ajatusta ja pitivät sitä Jamisonin uran kannalta huonona vaihtoehtona.[7] Jon Lord väitti myöhemmin, että Jamison pelkäsi manageriaan tämän mafiayhteyksien vuoksi.[8]

Jamisonin kieltäydyttyä solistin paikasta Blackmore ehdotti, että yhtye järjestäisi koe-esiintymisen Rainbow-yhtyeen järjestyksessään kolmannelle laulusolistille Joe Lynn Turnerille.[7] Aluksi yhtyeen muut jäsenet vastustivat Blackmoren ehdotusta.[7] Rainbow’n lopetettua viisi vuotta aikaisemmin Turner oli levyttänyt sooloalbumin vuonna 1985 ja toisen levyn ruotsalaisen kitaristin Yngwie Malmsteenin kanssa vuonna 1989.[9] Turner ja Malmsteen olivat kuitenkin pian riitaantuneet eivätkä enää jatkaneet yhteistyötä.[9]

Joe Lynn Turner matkusti joulukuussa 1989 koe-esiintymiseen laskettelukeskukseen Vermontiin, jossa ensimmäistä kertaa tapasi Jon Lordin ja Ian Paicen, ja vakuutti molemmat Deep Purpleen sopivuudestaan.[10] Lord kuvaili myöhemmin yllätyksekseen Turnerin laulavan kuin enkeli.[7] Paice taas kertoi yllättyneensä, kuinka monipuolinen ja spontaani laulaja Turner oli verrattuna yhtyeen aikaisempiin laulajiin.[7]

Turner valittiin uudeksi laulusolistiksi. Tästä yhtyeen vuosina 1990–1992 toimineesta kokoonpanosta Blackmore–Glover–Lord–Paice–Turner käytetään yhtyeen historiassa nimitystä Mark V.[11]

Slaves and Masters on Deep Purplen ainoa albumi, jossa laulaa yhdysvaltalainen Joe Lynn Turner. Kuva vuodelta 2010.

Deep Purple aloitti uuden albumin levyttämisen välittömästi Joe Lynn Turnerin yhtyeeseen liittymisen jälkeen alkuvuonna 1990 Greg Rike Productions -studiolla Orlandossa, Floridassa.[12] Osa äänityksistä tehtiin New Yorkin Sountec Studios Inc.- ja Powerstation-studioilla.[12] Äänitykset jatkuivat vuoden puoliväliin asti.[12] Tuottajana toimi yhtyeen basisti Roger Glover, jota avusti Raymond D’Addario.[12]

Levyn kappaleet syntyivät pääasiassa Blackmoren aloitteista ja kitarariffeistä, joihin Ian Paice ja Jon Lord lisäsivät omat osansa.[13] Lordin mukaan noin 40 prosenttia albumin materiaalista, muun muassa kappaleet ”Fortuneteller” ja ”Love Conquers All”, oli sävelletty ennen Turnerin liittymistä yhtyeeseen.[14] Turner sen sijaan on kertonut, että kappaleet ovat pääasiassa Blackmoren, Gloverin ja hänen käsialaansa, vaikka myös Lordia ja Paicea yritettiin saada säveltämään. Turnerin mukaan Lord oli kuitenkin kiinnostunut vain klassisesta musiikista, ja Paice sanoi olevansa rumpali eikä säveltäjä.[15]

Yhtyeen välit alkoivat säröillä jo studiossa. Turnerin mukaan Lord, Paice ja Roger Glover pelkäsivät Turnerin ja Ritchie Blackmoren kaappaavan yhtyeen ja muuttavan sen tyyliä liikaa heidän edellisen Rainbow-yhtyeensä mukaiseksi.[13] Lord kertoi vihanneensa Turnerin laulusuoritusta erityisesti Blackmoren ja Lordin säveltämässä ”Love Conquers All” -balladissa, jonka Turner Lordin mukaan muutti Deep Purplen ”When a Blind Man Cries”- ja ”Wasted Sunsets” -kappaleiden kaltaisesta melankolisesta blues-tunnelmoinnista kabareeksi.[16] Turnerin mukaan Lord ei osallistunut albumin sävellykseen, vaan vietti studiossa aikaa juoden punaviiniä, lukien kirjoja ja kuunnellen klassista musiikkia.[13] Lord kiitteli myöhemmin levyn tuottajana toiminutta Gloveria siitä, että albumi ylipäätään saatiin valmiiksi.[8] Albumin tuotantoa ja soundimaailmaa on kuitenkin myöhemmin kritisoitu tasapaksuksi.[8]

Albumin nimi Slaves and Masters oli Roger Gloverin keksimä, ja se viittaa äänityksessä käytettyihin ”master”- ja ”slave”-nauhoihin sekä siihen, kuinka ”kaikki ihmiset ovat eri asioiden ja ideologioiden herroja tai orjia”.[17]

Albumin musiikki on pääasiassa radioystävällistä AOR:ää.[18] Yhtyeen jäsenet halusivat uuden levytyssopimuksensa ensimmäisen albumin olevan menestys erityisesti Yhdysvalloissa, ja päättivät viedä yhtyeen tyyliä siellä suositun aikuisrockin suuntaan.[19] Turnerin mukaan yhtyeen suunnitelmana oli jäljitellä Aerosmith-yhtyeen menestysstrategiaa: Aerosmith oli Deep Purplen tavoin jo 1980-luvulla vanhanaikaiseksi koettu perinteinen rock-yhtye, joka kuitenkin oli useiden heikosti menestyneiden albumien jälkeen noussut ennennäkemättömään suosioon imagoaan ja musiikkiaan kaupallisemmaksi päivittämällä, sekä hyödyntämällä ulkopuolisten lauluntekijöiden, kuten Desmond Childin apua.[20]

Jon Lordin soiton on kuvailtu olevan albumilla taka-alalla antamassa tukea Blackmoren kitaramelodioille.[21] Albumilla käytettiin myös jousiorkesteria, jota johti Jesse Levy. Sovituksista vastasi Jon Lord.[12]

Yhtye lähti albumia tukevalle kiertueelle helmikuussa 1991.[29] Kiertue alkoi Manner-Euroopasta ja jatkoi sieltä Skandinaviaan ja Isoon-Britanniaan.[29] Euroopan-kiertueen jälkeen yhtye piti muutaman kuukauden tauon ja jatkoi lyhyellä Yhdysvaltain itärannikon kiertueella, josta yhtye suuntasi Aasiaan, Brasiliaan sekä Israeliin, jossa kiertue päättyi syyskuun lopussa 1991.[29] Erityisesti Yhdysvalloissa lipunmyynti oli heikkoa osittain yleisön mielenkiinnon puutteesta, osittain 1990-luvun alun lamasta johtuen, eikä yhtye saanut loppuumyytyä muutaman tuhannen hengen konserttisaleja.[19]

Yhtye esitti kiertueella 5-7 kappaletta uudelta albumilta.[29] Loput kappaleet olivat samoja, joita yhtye oli soittanut viimeisillä kiertueilla Ian Gillanin kanssa lukuun ottamatta konsertin aloittanutta ”Burn”-kappaletta.[29] Ennen kiertuetta Jon Lord oli käskenyt Joe Lynn Turneria tutustumaan yhtyeen aikaisempaan materiaaliin ja poimimaan sieltä kappaleita, joita haluaisi esittää.[29] Turner oli kiinnostunut laulamaan ainakin ”Fireball”- ja ”Pictures of Home” -kappaleet, joista ensimmäistä yhtye ei ollut soittanut lavalla sitten vuoden 1972, jälkimmäistä ei koskaan.[29] Ritchie Blackmore kuitenkin kieltäytyi esittämästä Turnerin ehdottamia kappaleita.[29] Sen sijaan Blackmore halusi soittaa muutaman Rainbow-kappaleen Turnerin kanssa, mihin Paice ei suostunut.[29]

[12]

[12]

• Bloom, Jerry: Black Knight: Ritchie Blackmore. Omnibus Press, 2009. ISBN 0857120530.
• Blows, Kirk: Hammered: Heavy Tales from the Hard-Rock Highway. Plexus Publishing, 2014. ISBN 0859658910.
• Ekblad, Jan M. (toim.): Deep Purple – syvän purppuran vuodet 1967–2004. Sisältää Deep Purplen historiikin, yhtyeeseen liittyviä arvosteluja, fanitarinoita sekä diskografian. Useita kirjoittajia. Suurimman osan tekstistä on kirjoittanut historiikin laatinut Heikki Heino, jonka tekstiin tässä artikkelissa pääasiassa viitataan. Kirjan loppupuolelta löytyy myös levyarvosteluja: Slaves and Mastersin on arvostellut Tero Honkasalo. Tampere: Juvenes Print, 2004. ISBN 952-5546-02-0.
• Thompson, Dave: Smoke on the Water: The Deep Purple Story. ECW Press, 2004. ISBN 978-952-492-743-7.

• Slaves and Masters Discogsissa. (englanniksi)
• Albumi Slaves and Masters Encyclopaedia Metallum -sivustolla (englanniksi)