Skotlannin historia

Skotlannin historian ensimmäiset asukkaat saapuivat Irlannista ja Pohjois-Euroopasta noin 10 000 vuotta sitten. Neoliittisen kauden maanviljelijöitä Skotlantiin levisi noin 4500 eaa., ja kivikaudelta erityisesti Orkney- ja Shetlandsaarilta on säilynyt useita muinaisjäänteitä. Keltit tunkeutuivat Skotlantiin ensimmäisellä vuosituhannella eaa., ja roomalaiset saapuivat Britanniaan vuonna 43 jaa. Mons Graupiuksen taistelussa roomalaiset kukistivat Skotlantia asuttaneet piktit, mutta roomalaisten Skotlannin-valtaus oli lyhytaikainen.

Skara Brae Orkneysaarilla on hyvin säilynyt esihistoriallinen kaupunki.
Englannin ja Skotlannin yhdistänyt unionisopimus.

Kristinuskon leviäminen 500-luvulla yhdisti monia kansoja, minkä ansiosta Kenneth MacAlpin pystyi perustamaan vuonna 843 Alban kuningaskunnan. Englannin kuningas Edvard I teki Skotlannista 1200-luvun lopulla vasallinsa, mutta hänen valtansa sai aikaan levottomuuksia, jotka henkilöityivät William Wallaceen. Robert Bruce otti ratkaisevan voiton Englannista Bannockburnin taistelussa, ja Skotlanti sai itsenäisyytensä takaisin. Stuart-suku nousi valtaan, kun Robert II kruunattiin vuonna 1371. Renessanssikuningas Jaakko IV hyökkäsi Englantiin suurella skottiarmeijalla, joka koki kuitenkin katastrofaalisen tappion Floddenin taistelussa. Englannin Henrik VIII pyrki naittamaan nuoren Maria Stuartin pojalleen Edvardille. Skottien hylättyä ehdotuksen Henrik aloitti 1544 Rough Wooing -nimellä tunnetun kampanjan. Uskonpuhdistus levisi Skotlantiin 1500-luvun alkupuoliskolla, ja Skotlannista tehtiin vuonna 1560 protestanttinen valtio.

Skotlannin ja Englannin kruunut yhdistyivät Elisabet I:n kuoleman jälkeen. Skotlannin Jaakko VI:stä tuli 1603 myös Englannin kuningas. Ensimmäiset yhteiset hallitsijat vastustivat Skotlannin presbyteerikirkkoa, ja Kaarle I uudistukset aloittivat Skotlannissa vuonna 1639 piispojen sodat. Englanti kärsi niissä tappion, mikä oli aloittamassa sisällissotaa, jossa skotlantilaiset asettuivat aluksi Oliver Cromwellin parlamentaristien puolelle. Osapuolet ajautuivat kuitenkin erimielisyyksiin, ja Cromwell valloitti Skotlannin. Skotlannin talous oli raunioina 1600-luvun lopulla. Sekä Englannissa että Skotlannissa etsittiin samaan aikaan seuraajaa lapsettomalle Annalle. Pitkien neuvotteluiden jälkeen Skotlanti ja Englanti tekivät vuonna 1706 unionisopimuksen. Ylämailta joukkoja keränneet jakobiitit kävivät 1700-luvulla kaksi kapinaa Ison-Britannian kruunua vastaan. Näiden seurauksena vuonna 1746 monet Ylämaiden kulttuuriin liittyvät symbolit, kuten kiltti kiellettiin.

Skotlannin rauhoituttua skotlantilainen valistus nosti maan tieteen ja taiteen huipulle, ja sen jälkeen alkanut teollinen vallankumous teki Skotlannista Ison-Britannian kaivos-, tekstiili- ja laivanrakennusteollisuuden keskuksen. Skotlanti kaupungistui, ja sen väkiluku kasvoi, vaikkakin samaan aikaan Ylämaiden asukkaat pakotettiin muuttamaan joko pois maasta tai kaupunkeihin maatalouden uudistusten takia. Skotlannin raskas teollisuus alkoi kärsiä 1900-luvulla, vaikka molemmat maailmansodat nostivatkin sen tuotantoa. Lopulta 1970- ja 1980-luvuilla uudet teollisuudenalat valtasivat alaa. Pohjanmeren öljylöydöt nostivat 1960-luvulla kansallisaatteen uudestaan pinnalle, ja Skotlannin parlamentti perustettiin uudestaan 1997. Skotlannin kansallispuolueen vuoden 2011 vaalivoiton jälkeen Skotlannissa järjestettiin kansanäänestys itsenäisyydestä, joka päättyi itsenäisyyden vastustajien voittoon.

Varhaisvaiheet
Pohjoisen Euroopan vanhin talo on Knap of Howarissa.

Varhaisimmat ihmiset saapuivat Skotlantiin Irlannista ja Pohjois-Euroopasta noin 10 000 vuotta sitten viimeisen jääkauden vetäydyttyä alueelta.[1] Vanhimmat jäännökset ovat löytyneet länsirannikolta ja saarilta.[2]

Neoliittisen kauden maanviljelijät saapuivat Skotlantiin myös Euroopan manneralueelta. Heitä alkoi tulla noin 4500 eaa. He raivasivat metsiä viljelmiään ja karjaa varten ja loivat näin pohjan Skotlannin nummimaastolle. Varhaiset maanviljelijät perustivat myös pysyviä asetuksia, kuten Skara Braen Orkneysaarilla.[3] Kivikaudelta on säilynyt useita muinaisjäänteitä; Caithnessissa sekä Orkney- ja Shetlandinsaarilta on löytynyt erityisen hyvin säilyneitä esihistoriallisia kyliä, hautaröykkiöitä ja kivipaasia.[1] Orkneysaarilta löytyvät Skara Braen lisäksi muun muassa Maeshowen hautakumpu ja Stonehengen tapainen Brodgarin kehä.[2]

Kellopikarikulttuuri toi Skotlantiin pronssikauden. Tuohon aikaan myös Skotlannissa alkoi aseistautuminen, ja pronssikaudella maassa rakennettiin useita linnavuoria ja pieniä crannog-nimellä tunnettuja keinotekoisille saarille rakennettuja asutuksia. Ensimmäisellä vuosituhannella eaa. keltit tunkeutuivat Skotlantiin, mikä lisäsi kilpailua maasta. Tuona aikana rakennettiin erityisesti Atlantin rannikolle sekä pohjoisille ja läntisille saarille useita broch-linnatorneja.[3]

Roomalaiset Britanniassa
Gnaeus Julius Agricolan sotaretket Skotlantiin.

Rooman keisari Claudius aloitti vuonna 43 jaa. Rooman Britannian-valtauksen. Roomalaiset pysähtyivät kuitenkin lähelle nykyistä Englannin ja Skotlannin rajaa. Britannian provinssin kuvernööri Gnaeus Julius Agricola teki vuosina 78–84 sotaretken pohjoiseen ja yritti alistaa valtaansa Skotlannin piktiheimoja.[1] Hän onnistui kukistamaan piktit Mons Graupiuksen taistelussa ja pyrki eristämään vihamieliset heimot Ylämaiden alueelle, mitä varten hän oli rakennuttanut myös Inchtuthilin linnoituksen. Agricola palasi Roomaan vuonna 84, eikä hänen strategiaansa enää jatkettu.[4]

Keisari Hadrianus kyllästyi pohjoisten heimojen kanssa käytyihin taisteluihin ja rakennutti vuosina 122–128 pohjoiseen Englantiin Hadrianuksen vallin. Hadrianuksen seuraaja Antoninus Pius tunkeutui uudelleen Skotlantiin ja rakennutti toisen vallin, joka kulki Skotlannin halki Firth of Forthista Firth of Clydeen. Sen itäpäähän rakennettiin Cramondin linnoitus.[5] Antoninuksen valli oli miehitettynä noin 40 vuoden ajan, mutta sitten roomalaiset luopuivat ajatuksesta alistaa Britannian pohjoisosan.[6]

Roomalaisajasta yhdistyneeseen Skotlantiin

Roomalaisten lähtö
Piktien symbolikivi.

Roomalaisten lähtö ajoitetaan perinteisesti vuoteen 410.[6] Tuohon aikaan Skotlannissa asui ainakin kaksi alkuperäisheimoa, pohjoisen ja idän piktit ja lounaisosien britit.[5] Piktiperintöä Skotlannissa ovat monet ”pit”-alkuiset paikannimet ja veistetyt symbolikivet. Britit puolestaan olivat todennäköisesti roomalaistuneita kelttejä, sillä monilla heidän johtajistaan oli roomalaiset nimet.[6]

Skotit saapuivat noin vuonna 500. Ensimmäiset skotit tulivat jo 300-luvulla Irlannista Skotlannin läntisille saarille. Fergus Mór siirsi noin sata vuotta myöhemmin skottien pääkaupungin Dunaddiin ja perusti sinne Dál Riatan kuningaskunnan. Samaan aikaan anglosaksit olivat perustaneet myös yhteisön Dunbarin ympäristöön.[7]

Skotlannin yhdistyminen
Kenneth MacAlpin.

Ensimmäinen kristitty lähetyssaarnaaja oli pyhä Ninian, joka perusti lähetyskeskuksen Whithorniin. Hänen työtään jatkoi 500-luvulla pyhä Columba, joka pakeni Irlannista vuonna 563 ja perusti luostarin Ionan saarelle.[5] Columban tuoma kristinusko onnistui yhdistämään skottien ja piktien heimot, ja seka-avioliitoista tuli yleisiä. Piktit ja Dál Riatan vuonna 843 yhdistänyt skottikuningas Kenneth MacAlpinkin oli piktiprinsessan poika. Kenneth MacAlpinin perustama Alban kuningaskunta laajeni Kennethin seuraajien aikana, ja vuoteen 1034 mennessä lähes koko nykyinen Skotlanti kuului jo Alballe.[7] Aluksi Skotlannista oli muodostumassa lähes tyystin kelttiläinen kuningaskunta, poikkeuksena kapea saksien asuttama kaistale alamaitten itärannikolla. Tällöin pääkaupunkina oli Scone. Tämän kehityksen muutti kuitenkin Lothianin tulo osaksi Skotlantia vuonna 1018. Tämä englantilainen alue hedelmällisine maaperineen ja Edinburghin kalliolinnoituksineen sai aikaan muutoksen kelttiläisestä heimokuningaskunnasta anglonormannilaiseksi feodalistiseksi kuningaskunnaksi. Tällöin myös alun perin kelttiläiset Strathclyde ja Galloway englantilaistuivat.[8]

Vuonna 1057 valtaan noussut Malcolm III uudisti skotlantilaista yhteiskuntaa. Hän oli viettänyt edelliset 17 vuotta Englannin hovissa, josta hän toi Skotlantiin uusia ajatuksia. Malcolm ja hänen seuraajansa perustivat Skotlantiin vallanperimysjärjestyksen ja feodalismin.[7] Skotlannin kirkon uudistamisen aloitti Malcolm III:n englantilainen vaimo Margaret.[9]

Itsenäisyyssodat

Aleksanteri III:n kuoltua 1286 Skotlannissa nousi kiista hänen seuraajastaan. Englannin kuningas Edvard I antoi Skotlannin kruunun John Balliolille ja määräsi tämän maksamaan veroja Englannille, mikä teki Skotlannista Englannin vasallin. John Balliolin kilpailija Robert de Brus kieltäytyi hyväksymästä päätöstä ja jatkoi konfliktia. Balliol päätti 1295 purkaa sopimuksen Englannin kanssa ja teki Ranskan kanssa Auld Alliance -nimellä tunnetun liiton. Brusin suku oli liittoutunut tätä seuranneessa konfliktissa Englannin kanssa. Balliol kukistui taisteluissa, ja Edvard otti haltuunsa lähes koko Skotlannin.[9]

Kopio Arbroathin julistuksesta.

Edvard hallitsi Skotlantia julmasti, mikä herätti vastarintaa, joka henkilöityi William Wallaceen. Tämä keräsi lähinnä maanviljelijöistä, kaupunkilaisista ja alemman luokan ritareista armeijan, joka ei saanut missään vaiheessa tukea Skotlannin aatelistolta. Wallace onnistui kymmenvuotisen sotaretkensä aikana saada merkittäviä voittoja Englannista, mutta vuonna 1305 hänet petettiin ja lopulta teloitettiin Lontoossa. Seuraavana vuonna Robert Bruce haastoi Edvardin ja kruunasi itsensä Skotlannin kuninkaaksi. Edvard kuoli seuraavana vuonna, mutta hänen seuraajansa Edvard II jatkoi taistelua Skotlantia vastaan. Bruce otti Englannista ratkaisevan voiton Bannockburnin taistelussa. Skotit saivat 1320 luvan itsenäisyyteen paavilta, mikä tunnetaan nykyään Arbroathin julistuksena.[9]

Englanti tunnusti toukokuussa 1328 tehdyssä Northamptonin rauhassa Skotlannin itsenäisyyden ja Robert Brucen aseman Skotlannin kuninkaana. Robert Bruce kuoli seuraavana vuonna, ja hänen seuraajakseen tuli vasta kaksivuotias David II. Englannin kuninkaan Edvard III:n kannustamana Robert Brucea vastustaneet aateliset onnistuivat kruunaamaan Edward Balliolin kuninkaaksi. Edvard käytti tilanteen hyväkseen ja valtasi Skotlannin eteläosat, ja kymmenenvuotias David II lähetettiin turvaan Ranskaan. Robert Stewart onnistui valtaamaan maat takaisin englantilaisilta ja pystyi jo 1341 tuomaan Davidin takaisin Skotlantiin.[10]

Stuartien aika

Stuartien nousu valtaan
Ensimmäinen Stuart-sukuun kuulunut hallitsija Robert II.

David II:lla ei ollut omia jälkeläisiä, ja hän teki yksityisen sopimuksen Englannin Edvard III:n kanssa. Davidin jälkeen Edvardin nuoremman pojan olisi tarkoitus astua Skotlannin kuninkaaksi. Skotlannin parlamentti hylkäsi sopimuksen Davidin kuoltua 1371. Uudeksi kuninkaaksi ja ensimmäiseksi Stuart-sukua edustaneeksi hallitsijaksi kruunattiin Robert Stewart hallitsijanimellä Robert II.[11]

Robert II kuoli 1390, ja häntä seurasi Robert III, joka ei ollut toipunut viisi vuotta aiemmin saamastaan hevosen potkusta. Hän käytännössä erosi 1399 heikon terveytensä takia, ja seuraavan 25 vuoden ajan Skotlantia hallitsivat sijaishallitsijat. Robert päätti lähettää vuonna 1406 poikansa Jaakon turvaan Ranskaan, mutta englantilaiset merirosvot kaappasivat hänet ja veivät Lontooseen Henrik IV:n hoviin, jossa häntä pidettiin panttivankina. Robert kuoli pian tämän jälkeen, ja Jaakosta tuli Skotlannin kuningas. Sijaishallitsijana toimi Jaakon setä Albanyn herttua Robert Stewart, joka ei kunnolla pyrkinyt vapauttamaan Jaakkoa.[12]

Jaakon lunnaat maksettiin vasta 1424, jolloin sekä Henrik IV ja Robert Stewart olivat jo kuolleet. Jaakko oli hyvissä väleissä nuoren Henrik VI:n sijaishallitsijoiden kanssa ja menossa naimisiin Henrikin serkun Joan Beaufortin kanssa. Palattuaan Skotlantiin Jaakko havaitsi hovinsa olevan vaikeassa tilanteessa. Hän teloittikin muun muassa sijaishallitsijan, Albanyn herttuan Murdoch Stewartin ja pidätti vuonna 1427 40 Ylämaiden klaanijohtajaa kutsuttuaan heidät parlamenttiin. Tämä herätti närkästystä Ylämaiden johtajissa, mutta Jaakko onnistui rauhoittamaan tilannetta ylivoimaisten asejoukkojen avulla.[13]

Jaakko I sai aktiivisena kuninkaana myös vihamiehiä, ja hänet salamurhattiin helmikuussa 1437.[14] Hänen poikansa Jaakko II onnistui viemään vallan Douglasin klaanilta. Hän tappoi itse vuonna 1452 Douglasin jaarlin William Douglasin, ja muutaman vuoden sen jälkeen Douglasin klaani kukistettiin lopullisesti Arkinholmin taistelussa.[15]

Skotlannin pinta-ala laajeni 1469, kun sijaishallitsija Boydin lordi järjesti nuoren kuninkaan Jaakko III:n avioliiton Norjan kuninkaan tyttären Margaret Tanskalaisen kanssa. Skotlantiin liitettiin myötäjäislahjana Orkney- ja Shetlandinsaaret. Jaakko III vastaan asettui useita salaliittolaisia, ja hän kuoli Sauchieburnin taistelussa, jonka jälkeen salaliittolaiset nostivat valtaan Jaakko IV:n.[16]

William Pattenin kaiverrus Rough Wooingin aikana käydystä Pinkie Cleughin taistelusta.

Jaakko IV osoittautui merkittävimmäksi Stuart-hallitsijaksi, ja hänen aikanaan muun muassa taide kukoisti.[17] Renessanssin aikana muun muassa William Dunbar ja Gavin Douglas loivat tunnettuja runoja ja useita palatseja muokattiin renessanssityyliin.[18] Jaakko IV onnistui myös vuoden 1493 kapinan jälkeen kukistamaan Lord of the Islesin vallan Skotlannin länsiosissa.[19] Hän oli sopinut jo vuonna 1486 rauhasta Englannin kanssa, ja vuonna 1503 hän meni naimisiin Englannin kuninkaan Henrik VII:n tyttären Margareeta Tudorin kanssa. Tästä huolimatta Jaakko uudisti Ranskan kanssa solmitun Auld Alliancen, kun Englannin uusi kuningas Henrik VIII uhkasi Ranskaa. Jaakko halusi puolustaa vanhaa liittolaistaan ja hyökkäsi elokuussa 1513 historian suurimmalla skottiarmeijalla Englantiin.[20] Valloitettuaan muutamia englantilaisten kaupunkeja noin 30 000 -päinen skottiarmeija kohtasi englantilaiset Floddenin taistelussa, joka päättyi skotlantilaisten murskatappioon. Taistelussa kuoli noin 10 000 skotlantilaista; heidän joukossaan kuningas Jaakko ja useita aatelisia.[21]

Maria Stuart nousi valtaan vuonna 1542, kun hän oli vasta viikon vanha. Maria herätti heti Englannin kuningas Henrik VIII:n kiinnostuksen. Tämä suunnitteli naittavansa Marian viisivuotiaalle pojalleen Edvardille.[21] Kun skotlantilaiset kieltäytyivät avioehdotuksesta, Henrik käynnisti vuonna 1544 Rough Wooing -nimellä tunnetun kampanjan.[22] Skotlantilaiset kääntyivät Auld Alliancen turvin Ranskan puoleen. Ranskan kuningas ehdotti, että vastineeksi sotilasavusta Marian tulisi naida nuori Frans. Maria matkusti Ranskaan 1548 ja jätti Skotlannin aatelisten ja ranskalaisten liittolaisten hallintaan.[21]

Uskonpuhdistus
John Knox oli Skotlannin uskonpuhdistuksen keskeisimpiä henkilöitä.

Uskonpuhdistus oli alkanut Manner-Euroopassa 1500-luvun alkupuoliskolla, ja aate levisi pian myös Skotlantiin.[23] Suosittu pappi George Wishart teloitettiin vuonna 1546, jolloin syttyi joidenkin protestanttien lairdien kapina, joka päättyi ranskalaisten tuella seuraavana vuonna. Vangitut kapinalliset, muun muassa John Knox, lähetettiin Ranskaan.[24] Pieni skottiaatelisten ryhmä perusti Lords of the Congregation -nimellä tunnetun ryhmän, jonka tavoitteena oli perustaa protestanttinen Skotlanti. Sijaishallitsija Marie de Guise sieti aluksi protestantteja, mutta toukokuussa 1559 hän kokosi armeijan protestantteja vastaan, kun Perthin kirkot olivat joutuneet hyökkäyksen kohteeksi Skotlantiin palanneen John Knoxin tulisen saarnan jälkeen.[25] Protestanttien sotaonni kääntyi vuonna 1559, kun protestanttinen Elisabet I nousi valtaan Englannissa. Marie de Guise kuoli kesäkuussa 1560, ja Englannista lähetettiin sotilaallista tukea Skotlantiin. Heinäkuun alussa osapuolet allekirjoittivat Edinburghin sopimuksen, joka takasi sekä ranskalaisten että englantilaisten joukkojen vetäytymisen Skotlannista. Se myös päätti Auld Alliancen ja teki Skotlannista protestanttisen valtion.[26]

Maria Stuart palasi protestanttiseen Skotlantiin elokuussa 1561. Hänen ranskalainen miehensä oli kuollut joulukuussa 1560. Katolinen Maria ei halunnut luopua uskostaan, mutta hän kuitenkin otti lähipiiriinsä useita protestanttisia aatelisia ja neuvonantajia.[27] Maria joutui lopulta puolustuskannalle protestantteja vastaan toisen avioliittonsa jälkeen. Hän oli mennyt naimisiin julman Lord Darnleyn kanssa. Darnley aiheutti skandaalin, kun hän osallistui Marian suosikin italialaisen David Rizzion murhaan Holyroodin palatsissa. Skandaali kasvoi vuonna 1567, kun Darnley murhattiin ja Maria meni naimisiin James Hepburnin kanssa, jonka uskottiin olleen murhaaja. Kansa nousi tämän jälkeen kapinaan ja ajoi Marian maanpakoon. Kuningattaren velipuolesta James Stewartista tuli sijaishallitsija, kun Marian nuori poika Jaakko VI kruunattiin kuninkaaksi.[28]

Skotlannin Jaakko VI:stä tulee Englannin Jaakko I
Jaakko VI:n Skotlannissa käyttämä Vaakuna sen jälkeen, kun hänet oli kruunattu myös Englannin kuninkaaksi.

Jaakko sai protestanttisen kasvatuksen ja otti vallan sijaishallitsijoilta 17-vuotiaana vuonna 1583. Skotlannin kirkosta oli tällä välin muodostunut John Knoxin ja Andrew Melvillen johdolla presbyteerinen. Jaakko vastusti presbyteeristä kirkkoa, koska siitä puuttui kuninkaan nimittävät piispat, mikä vähensi kuninkaan arvovaltaa. Jaakko ei kuitenkaan pystynyt vastustamaan uudistaja, kunnes hänestä kruunattiin 1603 Elisabet I:n kuoleman jälkeen myös Englannin kuningas nimellä Jaakko I.[28] Lapsettomana kuolleelle Elisabetille ei ollut oikeastaan muita varteenotettavia seuraajia kuin Skotlannin Jaakko VI. Hän muutti Lontooseen, mutta vakuutti Skotlannissa palaavansa maahan säännöllisesti.[29] Hänen ainoa vierailunsa Skotlantiin tapahtui kuitenkin vasta vuosien päästä.[30] Jaakko vangitsi vuonna 1606 Melvillen ja seitsemän muuta pappia Lontooseen ja palautti piispajärjestelmän. Neljä vuotta myöhemmin Skotlannissa oli jälleen yksitoista piispaa ja kaksi arkkipiispaa.[31]

Uskonsodista Englannin sisällissotaan
St Gilesin katedraalissa vuonna 1637 tapahtuneet levottomuudet olivat aloittamassa piispojen sotia.

Jaakko kuoli 1625, jolloin hänen poikansa Kaarle I nousi valtaan. Kaarle oli syntynyt Skotlannissa, mutta hän oli muuttanut Englantiin kolmevuotiaana, eikä hänellä siksi ollut kunnollista käsitystä Skotlannin tilanteesta. Kaarle kannatti isänsä tavoin kuninkaan jumalallista oikeutta eikä pitänyt presbyteerisestä kirkosta.[32] Kaarle ja arkkipiispa William Laud pyrkivät yhdistämään Skotlannin ja Englannin kirkot ja vuonna 1637 he toivat Skotlantiin uudistetun Book of Common Prayer -kirjan.[33] Sitä luettiin ensimmäisen kerran heinäkuussa St Gilesin katedraalissa, mikä aiheutti levottomuuksia.[34]

Levottomuuksien jälkeen kirkonmies Alexander Henderson ja lakimies Archibald Johnston alkoivat laatia niin sanottua National Covenant -asiakirjaa, jonka useat skotlantilaiset merkkihenkilöt allekirjoittivat Greyfriars Kirkissa helmikuussa 1638. Asiakirjan allekirjoittaneet lupasivat puolustaa Skotlannin kirkon puhtautta. Niin sanotun presbyteerien liiton kannattajat nousivat nopeasti poliittiseksi ja uskonnolliseksi voimaksi Skotlannissa.[33] Presbyteerien ja kuninkaan kiistat kärjistyivät vuosina 1639 ja 1640 käytyihin piispojen sotiin. Englannin joukot kärsivät molemmissa piispojen sodassa varojen ja tuen puutteesta. Toisessa piispojen sodassa Alexander Leslien johtama skottiarmeija valtasi Newcastlen ja voitti englantilaiset Newburnin taistelussa. Englannin armeijan taistelutahto musertui, ja Kaarlen oli pakko tehdä rauha elokuussa 1641.[35]

Kaarlen huono sotaonni yhdisti hänen vastustajiaan Englannissa, minkä seurauksena lokakuussa 1642 syttyi Englannin sisällissota.[36] Kaarlen kannattajat kavaljeerit ottivat sodan alussa useita voittoja, jolloin parlamentin joukot keropäät kääntyivät Skotlannin puoleen. Osapuolet solmivat Solemn League and Covenant -sopimuksen, ja pian tämän jälkeen David Leslien johtamat skottijoukot hyökkäsivät Englantiin.[37] Parlamentarismin kannattajien ja skotlantilaisten välisessä liitossa oli kuitenkin erimielisyyksiä: monet parlamentaristit, kuten Oliver Cromwell, kannattivat valtionkirkon höllempää dogmaattista säätelyä kuin presbyteerit ja he epäilivät skotlantilaisten pyrkivän säilyttämään kuningaskunnan.[38] Suurin osa skotlantilaisista aatelisista tekivätkin vuonna 1647 sopimuksen Kaarle I:n kanssa Englannin parlamenttia vastaan. Cromwellin armeija kukisti kuitenkin skotit, ja Cromwell teloitti Kaarlen vuonna 1649.[39]

Andrew Carrick Gow’n maalaus Cromwell Dubnarissa: Dunbarin taistelun jälkeen Oliver Cromwell alisti Skotlannin Englannin valtaan.

Kaarle II nousi isänsä seuraajaksi, ja hänet julistettiin Skotlannin, Englannin ja Irlannin kuninkaaksi. Cromwell koki tasavaltaisen Englannin uhatuksi ja hyökkäsi Skotlantiin.[39] Cromwell kukisti Skotlannin armeijan 1650 ja alisti Skotlannin Englannin valtaan.[38] Cromwellin kuoltua vuonna 1660 tasavalta kaatui, ja Kaarle II nousi uudestaan Englannin ja Skotlannin kuninkaaksi. Kruunaamisensa jälkeen Kaarle ei vieraillut uudelleen Skotlannissa 25 vuotta kestäneen kautensa aikana.[40] Kaarle alisti kirkon uudelleen kuninkaan vallan alle, minkä takia syttyi lyhyt presbyteerikapina, jonka hallituksen joukot kukistivat vuonna 1679 Bothwell Brigin taistelussa.[41]

Unioni

Kohti Skotlannin ja Englannin unionia
Darien-suunnitelmaan kuulunut Uusi-Kaledonia Panaman rannikolla.

Kaarle II:n jälkeen kruunun sai hänen veljensä Jaakko VI (Englannissa Jaakko II).[38] Hän oli lähes 120 vuoteen Skotlannin ensimmäinen katolinen monarkki. Kaarlen II:n aikana kuninkaan vastustus oli ollut lähinnä paikallista, mutta katolisen kuninkaan aikana vastustus laajeni. Whig-tahojen kutsumana hollantilainen Vilhelm Oranialainen nousi maihin Englannissa marraskuussa 1688. Jaakko lähti maanpakoon helmikuussa, ja Vilhelm ja hänen vaimonsa Maria II julistettiin Englannin ja Skotlannin hallitsijapariksi. Varsinkin Ylämaiden alueella Jaakko tuettiin edelleen. John Graham keräsi Ylämailta jakobiittijoukot.[42] Jakobiitit voittivat 27. heinäkuuta 1689 Vilhelmin joukot Killiecrankien taistelussa, jossa he kuitenkin menettivät johtajansa John Grahamin ja kolmanneksen joukoistaan. Ensimmäinen jakobiittikapina hiipuikin seuraavan vuoden aikana.[43] Kuningas Vilhelm tarjosi elokuussa 1691 armahdusta kaikille kapinallisille, jos he vannoisivat valan kuninkaan puolesta vuoden loppuun mennessä. Glencoen päällikkö Alasdair MacIain pystyi antamaan valan noin viikon myöhässä, minkä seurauksena Stairin jaarli John Dalrymple suunnitteli Glencoen verilöylynä tunnetun tapahtuman, jossa tapettiin 38 ihmistä. Tapaus herätti laajaa kuohuntaa, ja vaikka kuningas pyrkikin peittelemään ensin asiaa, hän joutui käynnistämään asiasta lopulta virallisen tutkimuksen.[44]

Vilhelm oli vuosina 1689–1697 sodassa Ranskan kanssa. Skotlannissa kerätyt verot rahoittivat osittain sotaa ja sodassa taisteli skotlantilaisia joukkoja, vaikka monet skotlantilaiset, jotka muistivat edelleen Auld Alliancen vastustivat sotaa. Sota vaurioitti myös Skotlannin taloutta, johon vaikutti lisäksi englantilaisten kauppiaiden monopoliasema Englannin siirtomaissa. Tämän seurauksena laadittiin Darien-suunnitelma, jonka tarkoituksena oli perustaa skotlantilainen siirtomaa Panamaan. Uudisasukkaat lähtivät vuonna 1698, mutta siirtokunta epäonnistui täysin. Suunnitelma tuli maksamaan lopulta noin puolet Skotlannin koko varallisuudesta.[45]

Taloudellisten ongelmien lisäksi Skotlantia kohtasi 1700-luvun alussa ongelma perimysjärjestyksestä. Vilhelm kuoli vuonna 1702, jolloin Englannin ja Skotlannin hallitsijaksi nousi Vilhelmin lapseton sisko Anna.[46] Englannissa whig-poliitikot pelkäsivät toista Stuart-restauraatiota: protestanttinen Englanti ei halunnut Jaakko II:n katolisen pojan James Stuartin nousua kuninkaaksi. Englannin parlamentti olikin jo vuonna 1701 päättänyt, että Annan jälkeen kruunu menisi saksalaiselle Hannoverin Sofialle, joka oli Jaakko I:n tyttärentytär.[47] Tämä aiheutti eripuraa skotlantilaisten kanssa, ja Skotlannin parlamentti päätti pian, että he voisivat valita oman monarkkinsa.[48]

Ison-Britannian kuningaskunnan alkuvuodet
Ensimmäinen Union Jack.

Skotlannin ja Englannin välit kärjistyivät 1700-luvun alussa sodan partaalle, mutta Englanti oli jo sodassa Ranskan kanssa eikä halunnut sen rinnalle toista sotaa. Englanti lähetti kesällä 1705 Argyllin herttuan John Campbellin neuvottelemaan unionisopimuksesta.[49] Englanti käytti lopulta taloudellisen saartamisen ja sotilaallisen invaasion uhkaa neuvottelukeinoina.[50] Unionisopimus hyväksyttiin heinäkuussa 1706, ja se astui voimaan 1. toukokuuta 1707. Se yhdisti Englannin, Walesin ja Skotlannin Ison-Britannian kuningaskunnaksi.[48]

Jakobiittikapinat

Annan kuoltua vuonna 1714 Ison-Britannian kuninkaaksi nousi Yrjö I, jonka äiti Sofia oli kuollut vain hieman ennen Annaa.[51] Yrjön nousu kuninkaaksi oli käynnistämässä jakobiittikapinaa. James Stuart otti yhteyttä kesällä 1715 Ranskasta Marin jaarliin John Erskineen, jota kutsui kokoamaan klaanit yhteen.[51] John Erskine nosti syyskuussa 1715 jakobiittien lipun salkoon Braemarin linnassa ja vain kahdeksan päivää myöhemmin valtasi Perthin. Erskinen jakobiittijoukot olivat täysin yllättäneet hallituksen, mutta Erskine hidasteli etenemistään ja menetti näin yllätysetunsa. Hallituksen joukot vahvistuivat joulukuussa 6 000 hollantilaissotilaalla, minkä jälkeen kapina hajosi nopeasti. Kruunattavaksi Skotlantiin saapunut James Stuart joutui pakenemaan takaisin Ranskaan helmikuussa 1716.[52] Kapinan jälkeen englantilaiset pyrkivät rauhoittamaan Ylämaita, ja kenraali George Wade aloitti 1720-luvulla kymmenvuotisen projektin, jonka aikana Ylämaille rakennettiin sotilasteitä ja linnakkeita. Teitä rakennettiin noin 420 kilometriä, ja niiden ansiosta brittihallitus sai paremman otteen Skotlannin ylämaista.[53]

David Morierin maalaus Cullodenin taistelu esittää toisen jakobittikapinan päättänyttä Cullodenin taistelua.

Vuonna 1745 käynnistyi uusi jakobittikapina, jota johti itse kruununtavoittelija Charles Edward Stuart, kun skotlantilaiset eikä englantilaiset jakobiitit olleet valmiita käynnistämään kapinaa eikä Ranskan kuningas Ludvig XV ollut halukas avustamaan. Charles nousi syyskuussa 1745 maihin Ulko-Hebrideillä ja alkoi kerätä joukkoja Ylämailta.[54] Jakobiittiarmeija valtasi nopeasti Edinburghin ja jatkoi etelässä aina englantilaiseen Derbyn kaupunkiin asti.[55] Charlesin neuvonantajien suosituksesta jakobiittijoukot vedettiin kuitenkin joulukuussa Derbyn luota takaisin Skotlantiin, josta he voisivat aloittaa keväällä uuden hyökkäyksen. Jakobiittien vetäytyessä brittihallitus sai koko ajan lisää joukkoja Flanderista. Ne koottiin Aberdeenissä Wilhelm Cumberlandin alaisuuteen.[56] Charles päätti kohdata Cumberlandin joukot Invernessin lähellä. Cullodenin taistelussa kuoli noin 1 500 jakobiittia, ja Charles pakeni sen jälkeen takaisin Manner-Eurooppaan.[57]

Vuoden 1745 kapinan jälkeen brittihallitus päätti lopettaa lopullisesti jakobiittiuhan. Monet jakobiitit vangittiin tai teloitettiin, ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin. Samalla hallitus hyökkäsi Ylämaiden klaanijärjestelmää kohtaan.[55] Vuonna 1746 hyväksytty laki kielsi klaanilaisten mahdollisuuden kantaa asetta ja pukeutua kilttiin tai mihinkään muuhun tartaanikankaasta valmistettuun asusteeseen. Samalla klaanipäälliköiden perinnöllinen valta hajotettiin.[58] Vaikka kapinan jälkiseuraukset olivat Ylämaiden kulttuurille tuhoisat, Skotlannin talous alkoi muuten elpyä, kun myös skottikauppiaat pääsivät osalliseksi brittiläisen imperiumin kaupasta.[55]

Skotlannin valistus ja teollistuminen
Kaksi skotlantilaisen valistuksen keskeisintä hahmoa, David Hume ja Adam Smith.

Vaikka skotlantilaiselta politiikalta oli viety itseilmaisun keinot, 1700-luvun jälkipuoliskon aikana Skotlannissa kirjallisuus, taiteet, tieteet ja filosofia alkoivat kukoistaa. Edinburghista tuli Euroopan merkittävimpiä kulttuurikeskuksia.[59] Skotlantilainen valistus oli myös nostamassa maan teollisen vallankumouksen huipulle.[60] Skotlannin valistuksen merkittävimpiä tieteilijät olivat filosofit David Hume, Adam Smith, sosiologi Adam Ferguson, lääkäri William Cullen, kemisti Joseph Black ja geologi James Hutton. Samalla kirjailijat Walter Scott ja Robert Burns nostivat Skotlannin kirjallisuuden mainetta.[61]

Atlantin yli tapahtuva kauppa ja teollistuminen muuttivat Skotlannin taloutta. Skotlantilaiset alukset hakivat Afrikasta orjia, joita ne kuljettivat Länsi-Intian tupakkaplantaaseille. Pohjois-Amerikasta laivat toivat Skotlantiin sokeri- ja tupakkamateriaalia. Ranska antoi vuonna 1747 Glasgow’lle monopolin maan tupakkakauppaan.[62] Glasgow’n ”tupakkalordit” keräsivät mittavan omaisuuden, ja kaupungista itsestään tuli Ison-Britannian suurin tupakkasatama. Yhdysvaltain itsenäisyyssodan jälkeen tilanne muuttui, kun Yhdysvallat pystyi itse kuljettamaan tupakkaa ympäri maailmaa. Tupakkakaupan korvasi pian puuvillateollisuus, joka hallitsi Skotlannin taloutta 1800-luvun alusta 1860-luvulle.[63]

New Lanarkin puuvillatehdas.

Skotlannin teollistuminen oli alkanut jo 1700-luvun puolivälissä. Tekstiiliteollisuus oli sen käynnistäjänä, mutta vuosisadan puolivälissä Falkirkin lähelle perustettiin Carronin rautaruukki, joka oli 1800-luvun alussa Euroopan suurin rautaruukki. Englantilaiset rahoittivat sen toiminnan, mutta se sijoitettiin Skotlantiin hyvien hiilivarantojen lähelle.[64] James Wattin parantama höyrykone puolestaan vauhditti teollistumista, ja valtavia kutomatehtaita perustettiin Lanarkshireen, Dundeehin, Angusiin ja Aberdeenshireen. Dundeesta tuli Euroopan juuttiteollisuuden keskus, ja Skotlannissa rakennettiin puolet Britannian laivoista ja neljäsosa koko maailman höyryvetureista.[65] Laivanrakennusteollisuus puolestaan tuotti vuonna 1802 maailman ensimmäisen höyrylaivan Charlotte Dundasin ja vuonna 1812 maailman ensimmäisen merikelpoisen höyrylaivan Cometin.[61]

Skotlannin puhdistusten aikana autioituneita torppia Fuaigh Mòrilla.

Teollistumisen myötä Skotlanti muuttui 1800-luvulla maatalousyhteiskunnasta kaupungistuneeksi ja teollistuneeksi valtioksi. Skotlannin keskialangosta tuli yksi maailman teollistuneimmista alueista.[65] Teollistuminen aiheutti myös Skotlannin asutuksen keskittymisen keskiselle alangoille; esimerkiksi Glasgow’n asukasluku kasvoi sadassa vuodessa 1740-luvun 17 000 asukkaasta 200 000:nteen.[64] Samaan aikaan kuitenkin Ylämaiden ja saaristojen asukasluku romahti. Ylämaiden kulttuuriin oli isketty jakobiittikapinoiden jälkeen, ja 1800-luvun alussa maanomistajat alkoivat ajaa ihmisiä pois mailtaan, kun he tarvitsivat tilaa lampaille. Monet asukkaat muuttivat pieniin torppiin ja joutuivat viljelemään tuottamattomalla maalla. Monet tukeutuivat merilevän keräämiseen, mutta Ylämaiden puhdistusten toisessa vaiheessa 1840-luvulla merilevän hinta romahti ja useat asukkaat pakotettiin muuttamaan. Osa muutti alankojen kaupunkeihin ja osa Pohjois-Amerikkaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Paikoin puhdistukset olivat väkivaltaisia. Niistä tunnetuin tapahtui Sutherlandin herttuattaren Elizabeth Leveson-Gowerin mailla.

Skotlannin politiikkaa uudistettiin 1830-luvulla, mutta uudistukset eivät tuoneet kasvavalle työläisväestölle äänioikeutta, jonka he saivat vasta vuoden 1867 Reform Actin jälkeen. Whig-puolue sai runsaasti kannatusta uudistuksen ansiosta ja oli 1860-luvulla perustetun liberaalipuolueen kanssa Skotlannin hallitsevia puolueita. Skotlantilaista yhteiskuntaa muokkasi 1800-luvun puolivälissä myös Skotlannin kirkon jakautuminen. Skotlannin vapaakirkko erosi Skotlannin kirkosta vuonna 1843.[4]

Ensimmäisestä maailmansodasta nykyaikaan

Sota-ajat
Teollisuutta Skotlannissa ensimmäisen maailmansodan aikana.

Skotlannin talous alkoi hiipua 1900-luvun alussa: inflaatio kiihtyi, mutta asukasluku jatkoi kasvuaan. Ensimmäinen maailmansota sysäsi talouden jälleen kasvuun ja antoi monille skotlantilaisille mahdollisuuden ansaita palkkansa armeijassa. Brittiläisen siirtoarmeijan 157 pataljoonasta 22 oli skotlantilaisia, ja Royal Scots -joukkoihin kuului 35 pataljoonaa.[66] Skotlannista tulikin asukaslukuun nähden enemmän sotilaita kuin mistään muusta Yhdistyneen kuningaskunnan osasta. Skotlantia enemmän asukaslukuun nähden miehiä menettivät vain Turkki ja Serbia.[67] Skotlannin teollisuus kukoisti sodan aikana: Clydejoen alueella rakennettiin sota-aluksia ja Clydeside oli Britannian merkittävin ammusten tuottaja. Pian sodan jälkeen kuitenkin raskas teollisuus romahti ja koko Britannia ajautui lamaan, joka kohdistui pahiten juuri Skotlantiin.[4]

Taloudellinen epätoivo herätti poliittista radikalismia. Jo 1910-luvulla Glasgow, Paisley, Greenock ja Clydebank alettiin tuntea sosialismin keskuksina. Red Clydeside -nimellä tunnettu jakso kesti 1930-luvulle asti, ja jo sota-aikana järjestettiin useita vuokranmaksulakkoja. Glasgow’n George Squarella järjestettiin 31. tammikuuta 1919 noin 90 000 ihmisen mielenosoitus, jossa vaadittiin parempia olosuhteita työläisille. Protesti pelästytti hallituksen, joka lähetti Glasgow’hun tankkeja ja sotilaita.[68] Taloustilanne heikentyi entisestään 1930-luvun laman aikana: vuonna 1932 noin 28 prosenttia skotlantilaisista oli työttömänä ja Skotlannin yhteiskunnallinen tila oli Britteinsaarten huonoin.[64]

Kuninkaallisen laivaston aluksia Skotlannin Scapa Flow’ssa.

Talous alkoi jälleen kehittyä hieman 1930-luvun puolivälissä, ja toinen maailmansota sai aikaan taloustilanteen radikaalin parantumisen.[64] Ensimmäisen maailmansodan tavoin Skotlanti tuotti merkittävän osan Britannian sotatarvikkeista ja -aluksista. Saksan ilmavoimat hyökkäsivät sodan aikana Skotlantiin, ja 13.–14. maaliskuuta 1941 Clydebankin pommituksissa kuoli 528 ihmistä.[69][70]

Sodan jälkeiset uudistukset

Toisen maailmansodan jälkeen Skotlannin perinteiset teollisuudenalat kukoistivat vielä hetken, mutta pian sen jälkeen kilpailu maailmanmarkkinoilla koveni, kun Saksa ja Japani palasi kaupankäyntiin. Skotlannissa uudistukset tulivat kuitenkin hitaasti.[71] Talouden lisäksi toisen maailmansodan jälkeen Skotlannin kaupunkeja alettiin uudistaa. Suuret kaupungit olivat liikakansoitettua, ja uusia asuntoja tarvittiin kipeästi. Ongelman ratkaisemiseksi 1940–1960-luvuilla perustettiin viisi uutta kaupunkia: ensimmäisenä alettiin rakentaa East Kilbridea (1947) ja Glenrothea (1948).[72]

Nationalismin uusi nousu
Öljynporauslautta Pohjanmerellä.

Skotlannin talous lähti alamäkeen pian sodan jälkeen, ja 1970-luvulla työttömyyden noustessa kysymys itsehallinnosta nousi poliittisen keskiöön. Pohjanmereltä läheltä Skotlannin rannikkoa löydetyt öljyvarat olivat keskeinen kysymys Skotlannin kansallispuolueen (SNP) vaaliohjelmassa.[71] Puolueen vuoden 1974 vaalislogan oli ”It’s Scotland’s oil!”, ja puolue sai vaaleissa 30 prosenttia Skotlannin äänistä ja 11 paikkaa Britannian parlamenttiin.[4]

Estääkseen mahdollisen sotilaallisen nationalismin syntyä James Callaghanin hallitus järjesti 1979 Skotlannissa kansanäänestyksen omasta parlamentista. Vaikka 52,9 prosenttia äänestäneistä kannatti ehdotusta, kansanäänestys ei saanut lainvoimaa, koska ääniosuus jäi alle 40 prosentin. SNP veti tämän jälkeen tukensa työväenpuolueelta, mikä kaatoi Britannian hallituksen. Tätä seuranneissa vaaleissa SNP menetti yhdeksän paikkaa.[4]

Margaret Thatcherin hallitus pyrki laskemaan inflaatiota leikkaamalla julkisia menoja, yksityistämällä ja pienentämällä ammattiyhdistysten valtaa. Tämä iski erityisesti Britannian teolliseen pohjoisosaan. Skotlannin monet perinteiset taloudenalat kaatuivat: hiilikaivosten määrä putosi 1980-luvulla 15:stä kahteen, tekstiiliteollisuus ajautui vaikeuksiin ja terästuotanto romahti. Skotlannin aiemmin yksipuolinen talous joutui hakemaan uusia aloja, ja elektroniikkateollisuus, palvelualat ja finanssiala ovat kuitenkin myöhemmin elvyttäneet Skotlannin taloutta.[71] Lisäksi Aberdeenin seutu ja Orkney- sekä Shetlandsaaret ovat hyötyneet Pohjanmeren öljystä.[73]

Donald Dewar oli Skotlannin ensimmäinen pääministeri.

Skotlannissa alkoi uusi poliittinen kausi, kun Tony Blairin työväenpuolue voitti vaalit 1997. Skotlannin asioita käsittelevän ministerin Donald Dewarin johdolla työväenpuolue järjesti jo syyskuussa samana vuonna kansanäänestyksen Skotlannin tilanteesta. Peräti 75 prosenttia äänestäjistä kannatti Skotlannin parlamentin perustamista. Uusi parlamentti sai mahdollisuuden säätää lakeja ja hallita muun muassa Skotlannin koulutusta ja kansanterveyttä. Skotlannin ensimmäiset parlamenttivaalit järjestettiin 1999, työväenpuolue oli suurin puolue ennen Skotlannin kansallispuoluetta.[74]

Työväenpuolueen ja liberaalidemokraattien kesti kaksi kautta, mutta vuonna 2007 Alex Salmondin johtama SNP nousi Skotlannin suurimmaksi puolueeksi.[74] SNP muodosti vähemmistöhallituksen, ja Salmond käynnisti tutkimuksen Skotlannin tulevasta asemasta. Vuoden 2011 vaaleissa SNP sai 69 paikkaa 129:stä ja samana vuonna puolue käynnisti virallisesti itsenäisyysohjelman. Britannian pääministeri David Cameron ja Alex Salmond allekirjoittivat lokakuussa 2012 Edinburghin sopimuksen, jossa luvattiin itsenäisyyskansanäänestystä syksylle 2014. Salmond ilmoitti maaliskuussa 2013, että kansanäänestys pidetään 18. syyskuuta.[75] Äänestyksestä ennustettiin tiukkaa, sillä äänestyksen aattona tehdyissä mielipidemittauksissa itsenäisyyden vastustajat saisivat vain niukan voiton.[76] Lopulta 55,3 prosenttia äänestäjistä kannatti Britannian yhteydessä säilymistä. Britannian pääministeri David Cameron oli äänestyksen alla luvannut Skotlannille lisää itsehallintoa, kun itsenäisyyden kannattajien osuus oli mielipidemittauksissa nousussa. Heti äänestyksen jälkeen Skotlannin pääministeri Alex Salmond ilmoitti, että lupaukset tullaan toteuttamaan nopeasti.[77]

Lähteet
  • Brown, Alice: Scotland Encyclopædia Britannica. 27.8.2014. Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 23.4.2012. (englanniksi)
  • Humphreys, Rob: The rough guide to Scotland. London: Rough Guides, 2011. ISBN 978-1-84836-719-7.
  • MacLean, Fitzroy: Scotland: A Concise History. London: Thames & Hudson, 2010. ISBN 978-0-500-28233-5.
  • Wilson, Neil & Symington, Andy: Scotland. Footscray: Lonely Planet, 2011. ISBN 978-1-74179-324-6.

Viitteet
  1. Wilson & Symington, s. 442–443.
  2. Ancient History of Scotland Scotland.org. Scottish Government. Viitattu 12.7.2014. (englanniksi)
  3. Humphreys, s. 621.
  4. Encyclopedia Britannica.
  5. Wilson & Symington, s. 444.
  6. Humphreys, s. 622.
  7. Humphreys, s. 623.
  8. Trevelyan, G.M.: Englannin historia I, s. 267. Suomentanut Jussi Teljo ja Antero Manninen. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1948.
  9. Humphreys, s. 624.
  10. MacLean, s. 44–47.
  11. MacLean, s. 48.
  12. MacLean, s. 49–50.
  13. MacLean, s. 54–55.
  14. MacLean, s. 56.
  15. MacLean, s. 59–60.
  16. MacLean, s. 61–62.
  17. MacLean, s. 63, 65.
  18. Wilson & Symington, s. 446.
  19. Wilson & Symington, s. 447.
  20. MacLean, s. 73–74.
  21. Humphreys, s. 625.
  22. MacLean, s. 79–80.
  23. The Reformation BBC. Viitattu 2.9.2014. (englanniksi)
  24. The Reformation (II) BBC. Viitattu 2.9.2014. (englanniksi)
  25. Lords of the Congregation Education Scotland. Viitattu 2.9.2014. (englanniksi)
  26. MacLean, s. 93.
  27. MacLean, s. 95.
  28. Humphreys, s. 626.
  29. James becomes king National Library of Scotland. Viitattu 6.9.2014. (englanniksi)
  30. MacLean, s. 107.
  31. MacLean, s. 110.
  32. MacLean, s. 112.
  33. The Scottish National Covenant BCW Project. Viitattu 6.9.2014. (englanniksi)
  34. MacLean, s. 115.
  35. The Bishops' Wars: military overview BCW Project. Viitattu 6.9.2014. (englanniksi)
  36. MacLean, s. 120.
  37. MacLean, s. 122–123.
  38. Humphreys, s. 627.
  39. The Reformation BBC. Viitattu 11.9.2014. (englanniksi)
  40. MacLean, s. 133–134.
  41. Restoration and Revolution BBC. Viitattu 11.9.2014. (englanniksi)
  42. MacLean, s. 138–139.
  43. The Battle of Killiecrankie Education Scotland. Viitattu 11.9.2014. (englanniksi)
  44. The Massacre of Glencoe Education Scotland. Arkistoitu 28.5.2013. Viitattu 11.9.2014. (englanniksi)
  45. Humphreys, s. 628.
  46. Humphreys, s. 628.
  47. MacLean, s. 150–151.
  48. Articles of Union The British Library Board. Viitattu 13.9.2014. (englanniksi)
  49. MacLean, s. 152.
  50. The Union of 1707 University of Aberdeen. Viitattu 13.9.2014. (englanniksi)
  51. MacLean, s. 158.
  52. Humphreys, s. 629.
  53. MacLean, s. 167.
  54. MacLean, s. 170–171.
  55. Jacobites and the Union BBC. Viitattu 13.9.2014. (englanniksi)
  56. MacLean, s. 175–176.
  57. Map showing army movements prior to Battle of Culloden, 1746 Am Baile. Arkistoitu 12.6.2015. Viitattu 13.9.2014. (englanniksi)
  58. MacLean, s. 182
  59. MacLean, s. 200
  60. The Industrial Revolution BBC. Viitattu 13.9.2014. (englanniksi)
  61. Wilson & Symington, s. 451.
  62. The Industrial Revolution (II) BBC. Viitattu 13.9.2014. (englanniksi)
  63. MacLean, s. 189–190.
  64. Humphreys, s. 632.
  65. Growth of industry and towns Education Scotland. Arkistoitu 2.10.2014. Viitattu 14.9.2014. (englanniksi)
  66. The Great War (1914-18) Education Scotland. Viitattu 15.9.2014. (englanniksi)
  67. 20th Century Scotland - An Introduction BBC. Viitattu 25.9.2014. (englanniksi)
  68. Red Clydeside Education Scotland. Arkistoitu 9.11.2013. Viitattu 15.9.2014. (englanniksi)
  69. World War II (1939-45) Education Scotland. Arkistoitu 2.10.2014. Viitattu 15.9.2014. (englanniksi)
  70. Clydebank Blitz Education Scotland. Viitattu 15.9.2014. (englanniksi)
  71. 20th Century Scotland - An Introduction (III) BBC. Viitattu 25.9.2014. (englanniksi)
  72. Post-war housing and new towns Education Scotland. Arkistoitu 2.10.2014. Viitattu 15.9.2014. (englanniksi)
  73. Humphreys, s. 635.
  74. Humphreys, s. 634.
  75. Hope, Christopher: Timeline: the road to the Scottish referendum - and beyond The Telegraph. 8.9.2014. Telegraph Media Group Limited. Viitattu 15.9.2014. (englanniksi)
  76. Kuusisalo, Mikko: Skotlanti aloitti äänestyksen itsenäisyydestä – kisasta tulossa tiukka Yle uutiset. 18.9.2014. Yle. Viitattu 21.9.2014.
  77. Sipilä, Annamari: Skotlanti jää – mutta pysyy Cameronin ongelmana HS.fi. 19.9.2014. Sanoma company. Viitattu 21.9.2014. [vanhentunut linkki]

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.