Skotismi

Skotismi sai alkunsa vanhemmasta fransiskaanisesta koulukunnasta, joka hallitsi teologiaa keskiajalla. Tämä koulukunta seurasi alun perin augustinolaisuutta, joka hallitsi varhaiskeskiajan teologiaa.

Duns Scotus hyödynsi aristotelismia hyvin vapaasti, mutta harjoitti kuitenkin myös ankaraa kritiikkiä sitä kohtaan ja noudatti merkittävissä kohden vanhan fransiskaanisen koulukunnan oppeja — erityisesti koskien muotojen ja sielujen pluraliteettia, enkelien henkistä rakennetta jne. Näissä asioissa hän vastusti Tuomas Akvinolaista väsymättömästi. Näin skotismi edustaa lähinnä vanhan fransiskaanisen koulukunnan luonnollista jatkumoa, joka hyväksyi aristoteelisia oppeja laajemmin mutta ei kuitenkaan kokonaisuudessaan.

Varsinaisesti skotistisesta koulukunnasta voidaan puhua vasta 1400-luvun lopulta tai 1500-luvun alusta. Tuolloin Scotuksen teokset koottiin ja julkaistiin monina editioina, ja niitä kommentoitiin laajalti. Vuodesta 1501 eteenpäin löydetään myös erilaisia ohjeistuksia tai jopa määräyksiä, joilla skotistisia opetuksia suositellaan koko sääntökunnan opetuksiksi.

Skotismi vaikuttaa saaneen suurimman suosionsa 1600-luvun alussa. 1500- ja 1600-luvulta löydetään jopa skotistisia oppituoleja esimerkiksi Pariisin, Rooman, Coimbran, Salamancan, Alcálan, Padovan ja Pavian yliopistoista. 1700-luvulla skotismilla oli edelleen merkittäviä seuraajia, mutta 1800-luvulla sen suosio koki alamäen. Yksi syistä olivat toistuvat toimet sen tukahduttamiseksi useissa maissa, kun taas useat paavit esittivät suosituksia tomismin puolesta.

On esitetty jopa näkemyksiä, että skotismin voitaisiin katsoa olleen vain juuri ja juuri katolisen kirkon sietämää. Tämä on kuitenkin liioiteltu näkemys, koska yhtään sen opetuksista ei koskaan sensuroitu ja koska siihen kuului useita merkittäviä miehiä piispoista ja kardinaaleista paaveihin ja pyhimyksiin. Tämä olisi ristiriidassa myös sen kanssa, että myös skotismia suositeltiin usein. Paavit Leo XIII ja Pius X suosittelivat määräyksissään eivät pelkästään tomismia van skolastiikkaa yleensä, ja tähän kuuluu mukana myös skotismi.

Nominalismi syntyi jo ennen Scotusta, mutta sen herääminen uudelleen eloon occamismissa johtui osittain joistakin Scotuksen yksipuolisen liioittelevista argumenteista. Skotistinen formalismi on nominalismin suora vastakohta, ja skotistit vastustivat viimeksi mainittua yhdessä tomistien kanssa. Vilhelm Occamilainen itse oli Scotuksen katkera vastustaja. Trenton kirkolliskokous julisti dogmiksi joukon oppeja, jotka olivat nimenomaan skotistien painottamia, kuten tahdon vapautta ja armoa koskevat opit. Muissa asioissa opit määriteltiin niin, etteivät ne vaikuttaneet skotismiin . Sama tapahtui Vatikaanin kirkolliskokouksessa. Tomistien ja molinistien väliseen kiistaan, joka koski predestinaatiota eli Jumalan ennaltatietämistä, armon ja vapaan tahdon välistä suhdetta, skotistit eivät ottaneet juurikaan osaa. He joko tukivat toista osapuolta tai edustivat keskivaiheen mielipidettä hyläten sekä tomistien näkemyksen predeterminaatiosta että molinistien scientia media -opin.

Jesuiittoihin kuuluvat filosofit ja teologit omaksuivat joukon skotistisia oppeja, mutta osa niistä on myöhemmin hylätty. Monet muut katoliset oppineet ovat omaksuneet tai suhtautuneet myönteisesti joukkoon skotistisia oppeja. Näihin kuuluu useita psykologiaa koskevia oppeja, kuten että sielun kyvyt eivät ole pelkkiä aksidensseja vaan luonnollisia ja välttämättömiä sielun osia, jolloin ne eivät ole erillisiä sielun substanssista tai toisistaan. Myös skotistien näkemykset enkeleistä ovat vaikuttaneet katolisen kirkon teologiaan.

Skotismi on vaikuttanut filosofiaan ja teologiaan eri tavoilla, eikä pelkästään negatiivisesti eli kritisoimalla tomisteja, kuten on usein nähty.

Skotistien ja tomistien opetuksia ovat verranneet muun muassa M. Hauzeur (Collatio totius theologiae inter majores nostros, Alex. Alensem, S. Bonaventuram, Duns Scotum etc., 2 vols., Liège, 1652-) ja Sarnano (Conciliatio omnium controversiarum etc., 1589-). Koulukuntien ero vaikuttaa olevan ennen kaikkea terminologiassa, ja niiden opetukset voidaan saattaa sopusointuun, jos joissakin asioissa painotetaan toisten osapuolen näkemyksiä ja joissakin toisen. Joissakin asioissa ristiriita on kuitenkin liian suuri soviteltavaksi.

Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että skotismi löysi tukijansa fransiskaanisesta sääntökunnasta, jossa dominikaanien (kuten Tuomaan) vastustus teki monista Scotuksen seuraajia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että skotismia tulisi tarkastella ainoastaan tämän vastakkainasettelun näkökulmasta. Tuomas löysi paljon vastustajia aluksi myös dominikaanien joukosta, eivätkä kaikki seuranneet häntä koskaan kaikissa kysymyksissä.

Skotismi löysi tukijoita myös maallisista professoreista sekä muista sääntökunnista, kuten augustinolaisten ja serviittien parista erityisesti Englannissa, Irlannissa ja Espanjassa. Skotistisista fransiskaaneista erityisesti konventuaalit vaikuttavat vaikuttavat olleet Scotuksen uskollisimpia seuraajia, erityisesti Padovan yliopistossa, jossa luennoi monia korkeasti arvostettuja opettajia.

Suurin osa skotisteista on sekä filosofeja että teologeja. 1300-luvun merkittäviin skotisteihin kuului Francis Mayron, joka toi Pariisin yliopistoon ns. actus sorbonicus -perinteen, jossa väittelyt kestivät keskeytyksettä varhaisesta aamusta iltaan.

• Minges, Parthenius: Scotism and Scotists Catholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. (englanniksi)