Skandinavian pronssikausi

Euroopassa alettiin valmistaa tina-sekoitteista pronssia Vinčan kulttuurissa Balkanin niemimaalla noin 4500 eaa. Kyseisellä alueella tunnettiin myöhemmin useita metalleja ja niiden käsittelytaidon kehittyessä niistä alettiin tuottaa erityyppisiä polymetallisia esineitä. Idea valmistaa metalleja oli tullut sinne idän suunnalta. Metalliesineiden tuotanto oli ollut aluksi hidasta ja esineitä levisi ensin vain Balkanin lähiympäristöön, myöhemmin niitä levisi kauemmaksi itään ja länteen. Esineiden leviämisen myötä levisi myös pronssin valmistustaito ja silloin alueiden välinen kauppa kasvoi suuresti. Únětice-kulttuuri on todennäköisesti esitellyt pronssin skandinaaveille, kun sen asuinalue laajeni idästä päin Saksan pohjoisosiin noin 2000–1700 eaa. Esineitä, kuparia ja pronssia vaihdettiin ainakin meripihkaan. Tämän kulttuurialueen seuraaja tumuluskulttuuri jatkoi pronssikauppaa, jolloin sekä pronssiesineitä että pronssimetallia virtasi Etelä-Skandinaviaan runsaasti.[6]

Pronssin valmistamiseksi tarvitsee sulaan kupariin sekoittaa 10–20 % tinaa, mutta vaikka kuparia esiintyi Euroopassa yleisesti, oli siellä tinaa erittäin vähän. Pronssia käyttävän yhteisön tuli tämän vuoksi vaihtoehtoisesti joko ostaa valmiita pronssiesineitä, ostaa molempia tai toista raaka-ainetta ja valaa esineet itse, tai hallita käytössään olevaa kupari- ja tinamalmiota ja samalla kontrolloida sieltä käytävää kauppaa muualle. Skandinavian pronssikulttuurissa hankittiin tarvittavat pronssiesineet aluksi valmiina, mutta myöhemmin niitä kierrätettiin sulattamalla ne uudelleen ja valamalla niistä uusia esineitä. Metalliesineistä tehdyt tutkimukset osoittavat, että näin toimittiin Etelä-Skandinaviassa koko pronssikauden ajan, vaikka Ruotsissa on useita kuparimalmioita ja esimerkiksi Britanniasta oli viety tinaa Välimeren maihin yli 1 000 vuotta. Verrattaessa Skandinavian pronssikulttuuria muihin eurooppalaisiin samanaikaisiin kulttuureihin se erottuu muista arkeologisesti rikkaana pronssiesineiden löytöalueena.[6]

• 
  Kiveen muotoiltu valinmuotti putkikirveelle
• 
  Valinmuotteja Württembergin lääninmuseossa Pohjois-Saksassa
• 
  Pilen kätkö Malmöstä, jonka romupronssista on aiottu valaa uusia esineitä
• 
  Minolaiselta Kreetalta peräisin oleva kuparinen harkko, jolla käytiin metallikauppaa.
• 
  Ateenan museossa kaksi harkkoa.

Pronssikausi opittiin tuntemaan vuoden 1836 jälkeen, kun tanskalainen Christian Thomsen julkaisi kuuluisaksi tulevan kolmen aikakauden jaottelunsa. Siinä kaivauksien löydöt liitettiin kivikauteen, mikäli löydöt eivät sisältäneet metalliesineitä, tai pronssikauteen, mikäli löytöjen metalleissa ei esiintynyt rautaesineitä, tai sitten rautakauteen, mikäli rautaesineitä esiintyi eivätkä ne olleet historialliselta ajalta. Tämä jaottelu sopi erityisesti tanskalaisiin arkeologisiin löytöihin hyvin ja sillä voitiin ajoittaa tehdyt löydöt karkeasti oikein. Kaivauksissa oli havaittu, että rautakauden esineet olivat lähellä maanpintaa, pronssikauden esineet syvemmällä kuin rautaesineet ja kivikauden esineet kaikista syvimmällä. Jaottelu ilmaisi myös yhteisöjen kehitystilaa ”darwinistisella” tavalla. Löytöjen määrän kasvaessa voitiin esinetyyppien avulla jaotella aikakaudet tarkemmin. Oscar Montelius julkaisi vuonna 1885 kuusiperiodisen jaottelun skandinaavisen pronssikauden eri vaiheista ja se perustui tiettyjen esinetyyppien muotoilun ja koristelun kehityksen tuntemiseen.[2]

Monteliuksen periodit ilmaistaan roomalaisilla numeroilla. Varhaiseen eli vanhimpaan pronssikauteen kuuluvat periodit I, II ja III, ja myöhäiseen eli nuorempaan pronssikauteen periodit IV, V ja VI. Toisinaan kutsutaan viimeisintä periodia VI myöhäisimmäksi pronssikaudeksi, koska se oli Skandinaviassa myllerryksen aikaa kauppa- ja liittolaissuhteiden katkettua ja raudan korvatessa pronssin tärkeimpänä metallina. Nykyään tarkastellaan periodejakin kaksiosaisina aikakausina. Esimerkiksi periodi IIa tarkoittaa toisen periodin alkupuoliskoa ja IIb sen loppupuoliskoa.[2]

Radiohiiliajoituksen avulla voitiin periodit kiinnittää kalenterivuosiin. Niiden aikarajoja oli jo spekuloitu ennen radiohiilimenetelmän käyttöönottoa ja siinä oli onnistuttu niin hyvin, etteivät periodit siirtyneet aikajanalla kovinkaan paljon. Kirjallisuudessa esiintyy periodien vaihtumisajoista hieman erilaisia arvioita, mutta pääsääntöisesti ne ovat samanlaisia. On huomattava, etteivät skandinaavisen pronssikauden periodit seuraa keskieurooppalaisten pronssikausien periodeja. Seuraavalla aikajanalla on periodien rajat merkitty lähimpään sataan vuoteen pyöristettyinä. Negatiiviset vuosiluvut tarkoittavat aikaa ennen ajanlaskun alkua (eaa.)[2]

Pronssikautta edelsi neoliittinen kivikausi. Kivikauden loppuvaiheessa skandinaavit olivat tutustuneet kupariin jo ennen 2000 eaa., mutta sitä oli liikkeellä niin vähän, ettei tutkijat katso sen vaikuttaneen yhteisöjen elämään merkittävästi. Tuon vuosiluvun jälkeen tuli alueelle pronssia, jonka määrä lisääntyi koko ajan. Noin 1700 eaa. voidaan katsoa pronssikauden alkaneen Etelä-Skandinavian keskusalueilla. Pronssikautta seurasi sitten rautakausi, jonka alkua kutsutaan esiroomalaiseksi rautakaudeksi.[2]

Skandinaavinen pronssikausi, vaikka se jaotellaankin esineiden mukaan periodeihin, on sisältänyt monenlaisia muitakin ilmiöitä. Sen kulttuuri on saanut vaikutteita eteläisiltä naapurikulttuureiltaan, joiden kaupankäynnistä se on ollut riippuvainen. Pronssikauden alku periodiin Ia asti oli samamaikainen Únětice-kulttuurin kanssa (2300–1600 eaa.) ja se kehittyi sitten tumuluskulttuurin (1600–1200 eaa.) rinnalla periodien Ib–II ajan. Kun naapurien kulttuuri vaihtui uurnakenttäkulttuuriksi (1300–700 eaa.), elettiin Skandinaviassa periodeja III–V, ja viimeinen periodi VI, jonka aikana pronssikausi alkoi hiipua kohti rautakauden alkua, elettiin rinnakkain rautakautisen ajan mahtikulttuuriksi kasvaneen Hallstattin kulttuurin (loppuvaihe 700–500 eaa.) kanssa.[2]

Skandinaavisen pronssikulttuurin aikana ilmasto oli nykyistä hieman lämpimämpi. Kivikaudella noin 2700 eaa. alkanut ilmaston lämpeneminen ei ollut vielä kohdannut noin 850–650 sattunutta kylmää kautta. Tanskassa ja Ruotsissa vallitsi samanlainen ilmasto kuin mitä nykyään on Keski-Saksassa ja Pohjois-Ranskassa. Tämä mahdollisti suhteellisen tiheästi asuvan väestön ainakin Tanskassa ja Skånessa, koska muiden elinkeinojen lisäksi maataloudesta sai hyvät sadot. Esimerkiksi Skandinaviassa olisi voinut tuohon aikaan kasvattaa viinirypäleitä.[7]

Tanskassa arkeologit ovat tutkineet pronssikauden maakerroksien siitepölyä. Koska siitepöly säilyy tunnistettavana huomattavan pitkään erityisesti hapettomissa oloissa, on eri kasvilajien suhteellisia osuuksia pystytty luotettavasti tutkimaan. Tutkimusten avulla on selvitetty viljeltyjen kasvien lajikkeet sekä asuinseudun avomaan kasvillisuuden ja metsän puuston välinen suhde. Tanskan rannikot ovat olleet avointa pelto- ja laidunaluetta kun taas sisämaassa asuinalueet ovat muodostaneet metsiköiden sisälle peltoaukeita ja niiden ympärille avoimia puistoja laidunmaiksi. Pellot olivat pieniä soikean muotoisia palstoja, jotka jäivät aidattuina laidunalueen sisälle. Asuinpaikkojen kaivaukset ovat paljastaneet maasta paalurivistöjä, joiden perusteella talot (pitkätalot) olivat 50–400 neliömetrin kokoisia. Joissakin kohteissa talonperustuksia on löytynyt paljon, mutta kyseessä on tuskin ollut kylä, sillä rakennukset eivät ole olleet samanaikaisia. Varsinaisia kyliä ei pronssikaudella esiintynyt Tanskassa. Pronssikauden Tanskassa yhteisöt muodostuivat hajallaan sijaitsevista maataloista, joissa talon omistava väki asui yhdessä työväkensä perheiden kanssa samaa taloa ja ylläpitivät yhdessä kotieläimiä ja viljelivät maata. Arvellaan, että myös kotieläimet yöpyivät samassa talossa ihmisten kanssa. Kotieläinten luulöydöt sisältävät jäänteitä enimmäkseen naudoista, lampaista ja hevosista. Hevosilla oli suuri merkitys liikkumisen ja työnteon kannalta, mutta niitä ei ollut kaikilla. Naudan lantaa käytettiin peltojen lannoitukseen, joten karjanhoito ja viljely tukivat toisiaan. Koska suurin osa Skandinavian pronssikauden viljelijöistä asui meren- tai järvenrantojen läheisyydessä, on kalastuksella ollut merkitys suuri ravinnonhankinnassa.[2][3]

Maanomistus lienee ollut merkittävin yhteisön sosiaaliseen rakenteeseen vaikuttanut piirre. Maattomat asuivat maanomistajien kanssa tehden heille työtä. Pronssikauden tarvekalut valmistettiin yleensä puusta, luusta, kivestä tai harvoin pronssista. Näistä kaikista esinetyypeistä on tehty löytöjä, mutta arvostetuimmat löydöt lienevät metallikirveet ja -veitset. Metalliesineiden valmistajat, sepät, eivät kuitenkaan näy arkeologisessa löytöaineistossa mitenkään selvästi. Vaikka he käsittelivät kallista pronssia, eivät he itse hyötyneet siitä suuresti. Toki oli sepissäkin eroja. Taitavimmat saivat tehtäväkseen taidokkaita koru- tai esinetöitä, joista osa päätyi ainoastaan eliitin käsiin. Joidenkin seppien hautauksia on löydetty, mutta ei siinä määrin, mitä tehtävän erityisyys olisi voinut edellyttää.[3][6]

Kun yhteisöissä kaikki osasivat tehdä itse kaiken ja valmistaa tai rakentaa arjen puitteet itse, olivat metalliin liittyvät toimet olleet säädeltyjä. Ensinnäkin metallin hankinta edellytti kauppasuhteita naapuriyhteisöjen kanssa pitkien matkojen taakse. Paikallinen organisoija hankki myytäviä tuotteita ympäristöstään ja kauempaakin, ja vaihtoi niitä toisiin tuotteisiin, jotka tuotiin toisilta suunnilta. Metalliesineet ja niiden raaka-aine itsekin oli kauppahyödyke, mutta arvellaan myös, että metalliesineitä ja raaka-ainetta käytettiin kuin nykyään käytetään rahaa. Raha oli niin sanottu vaihdon väline, joka on helppo varastoida ja jonka jatkuva suosio takasi, että se voitiin vaihtaa kaikkiin hyödykkeisiin milloin tahansa. Taitavimmat kauppiaat saivat korkean statuksen ja paljon valtaa, mutta he tarvitsivat myös yhteisönsä suojaa muita vastaa. Vaikka erityisen sotilasluokan olemassaolo on toistaiseksi epävarmaa, on kuitenkin löydetty paljon pronssimiekkoja, -tikareita ja -kirveitä. Taisteluissa syntyneitä traumoja esiintyy merkittävän paljon tähän asti tutkituissa pronssikautisissa luissa. Yhteisöjen eliitti alkaa erottua selvästi arkeologisessa löytöaineistossa periodista II alkaen. Eliitin vaurastuminen lisääntyi kaiken aikaa, mutta viimeisessä VI periodissa alkoi näkyä pronssikaupan hiljenemisen aiheuttama laskusuunta.[2][8][6]

Ikkuna eliitin elämään aukeaa tutkimalla eliitin vainajien hautoja. Euroopasta pohjoiseen levinnyt tapa haudata eliitti laajoihin kumpuhautoihin loi haudatuille jäännöksille hyvät olosuhteet säilyä nykypäiviin asti. Jo hautakummun työläs rakentaminen ja ympäristöön kauaksi näkyvä habitus on viestittänyt vainajan suuruutta ja erityisyyttä muihin nähden. Vainajien asusteita, koruja, työkaluja ja aseita tutkimalla on saatu kuva vauraamman kansanosan puitteista. Hautakummut rakennettiin yleensä maatilan alueelle, mutta joskus ne ovat sijoittuneet teiden varsille linjaan, tai myöhäisellä pronssikaudella joskus erityiselle hauta-alueelle, missä kumpuja on runsaasti. Pohjoisempana hautakummut korvattiin kiviröykkiöillä, jollaisia kutsutaan Suomessa hiidenkiukaiksi. Kiviröykkiöhaudat rakennettiin erityisesti satamien ja merenrantojen partaalle.[8][4]

Köyhien ja maattomien haudat eivät näy arkeologisessa aineistossa. Niiden haudat, joita yhteisö arvosti korkealle, tulevat näyttävyytensä takia helpommin tutkittavaksi. Vainajien vaatetus, työvälineet, aseet ja korut ovat koristeellisia ja mahtailevia. Tällainen yksilö halusi varmasti tulla huomatuksi ja hänen asemansa yhteisössä tunnustetuksi. Erityisesti eliitti ja heidän perheensä ovat nähneet asiassa paljon vaivaa. Yhteisöt ovatkin olleet hierarkkisia niiden kaikilla tasoilla ja tason sisälläkin he ovat muodostaneet erilaisia luokkia. Luokkia muodostui maatiloilla sen mukaan, omistiko vai eikö omistamut maata. Luokkia muodostui myös maatalouteen kuulumattomissa ammattikunnissa, joita olivat ainakin kauppiaat, sepät ja ehkä sotilaat. Osa viimeksi mainituista saattoi muodostaa eliitin, mutta heistäkin osa on voinut olla vapaa jatkuvista arjen velvollisuuksista. Naissukupuoli näkyi yhteisön komeissa hautauksissa periodista II alkaen. Yksilöiden vaatetukseen ja muotiin sekä vainajien hautaan mukaan annettuihin esineisiin voi tutustua esimerkiksi Borum Eshøjn, Skrydstrupin tytön ja Egtvedin tytön sekä Guldhøjn ja Muldbjergin miesten haudoissa.[8][9]

Indo-Eurooppalaisten kielten yleistyminen Euroopassa liittyy niin sanottuun kurgaaniteoriaan, missä indoeurooppalaisia kieliä puhunut väestö siirtyi muun muassa Eurooppaan suuren massamuuton seurauksena. He toivat Eurooppaan mukanaan tehokkaita viljelystapoja ja heidän väestönsä asukkaiden lukumääränsä kasvoi suuremmaksi kuin alkuperäisasukkaiden lukumäärä. Erityisesti Keski-Eurooppa indoeurooppalaistui, mutta Euroopan syrjäseuduille jäi alkuperäistä ja vanhaa kieltä puhuvia ihmisiä. Niiden kielenvaihto tapahtui paljon myöhemmin. Pohjois-Eurooppa oli suurella todennäköisyydellä tällainen alue, kun nykyiseen Tanskaan ja Etelä-Ruotsiin muutti etelästä viljelijöitä myöhäisellä neoliittisella kivikaudella. Alkuperäiset ja uudet väestöt sekoittuivat toisiinsa, mutta tietoa heidän käyttämästään kielestä ei ole olemassa. Arvellaan kuitenkin, että viljelijöiden kieli otti alueen eteläosissa ylivallan. Siten skandinaavisen pronssikulttuurin väestö puhui todennäköisesti indoeurooppalaista kieltä.[10]

Vaikka kielitieteilijät vasta tarkentavat kielten kehittymisen kytkemistä kalenterivuosiin ja siten arkeologiseen kontekstiin, on niiden kehittymisen aikataulusta esitetty erilaisia arvioita. Germaaniseksi kantakieleksi kutsutaan sellaista muinaista kieltä, josta alkoi kehittyä ja eriytymällä muodostua se kieliperhe, jota kutsutaan germaanisiksi kieliksi. Sen syntyminen on yleensä ajoitettu noin 1000–500 eaa. ja se tapahtui alueella, jonka arvellaan sijainneen Itämeren etelä- ja länsipuolella. Tänne muuttanut indoeurooppalaista kieltä puhunut väestö sulautti itseensä alueen erikielistä alkuperäisväestöä, jolloin kieleen siirtyi uusia sanoja ja sen ääntäminen muuttui vaiheittain. Kielen puhujia katsotaan levittäytyneen Itämeren rannoille Puolaan ja Pohjanmeren rannoille Alankomaihin pronssikauden loppuun 500 eaa. mennessä. Kielellä ei ole kirjoitettu mitään, joka olisi säilynyt nykypäiviin asti. Germaanisissa kielissä käytetyt riimukirjaimet tulivat käyttöön vasta noin 400 jaa. Sen sijaan joitakin germaanisia sanoja on lainautunut alueiden naapurikieliin kuten balttilaisiin ja suomalais-ugrilaisiin kieliin. Germaaniset kielet eriytyivät selvästi toisistaan maantieteellisen levittäytymisen aikana viikinkiaikana 700 jaa. alkaen.[10]

Kulttuuripiirin peruselinkeinot muodostuivat maanviljelyn, kotieläinten kasvatuksen ja kalastuksen ympärille. Kalastus oli perua ikiaikaisesta traditiosta, joka kehittyi heti jääkauden jälkeen. Kalojen lisäksi hyödynnettiin myös raakkuja. Maanviljely ja karjankasvatus opittiin Tanskassa ja Etelä-Ruotsissa myöhäisellä kivikaudella, kun nuorakeraaminen kulttuuri ja kellopikarikulttuuri levittäytyivät peräkkäisinä aaltoina eteläiseen Skandinaviaan ja eräisiin Norjan vuonoihin, missä ilmasto oli viljelylle otollinen. Tärkeimmät viljelykasvit olivat vehnä, hirssi ja ohra. Yleisimmät kotieläimet olivat nauta, lammas ja sika. Vetoeläimiä olivat härkä ja joskus hevonen. Koira oli yleinen apueläin.[3]

Peruselinkeinojen rinnalla kuitenkin kalastettiin ja metsästettiin sekä ravinnon täydennykseksi että turkisten ja nahkojen hankkimiseksi. Suuria saaliseläimiä olivat kauris, peura ja hirvi. Etenkin Ruotsissa ja Norjan rannikolla tämä tapa hyödytti kaupankäyntiä, jonka kautta saatiin hankittua myös pronssia. Kaupankäynti mahdollisti käden töiden vaihtoa meren yli tapahtuvassa kaupassa. Sepät valoivat raaka-aineesta ja hajonneista pronssiesineistä työkaluja, aseita ja koruja.

Meripihkaketjuja valmiina kaupattavaksi.

Pääartikkeli: Pronssikauden meripihkakauppa

Pronssikauppa käynnistyi Balkanin ja Alppien vuoristojen kupari- ja tinakaivoksissa seppien sekoittamista pronssilaaduista. Pronssi leveisi niistä eri ilmansuuntiin ja Pohjois-Euroopassa pronssia ostettiin runsaasti. Kaukokauppaa Eurooppaan päin kävivät erityisesti Skånen, Tanskan ja Pohjois-Saksan alueet. Kaukokauppaa käyneet yhteisöt levittivät pronssia edelleen pohjoisemmaksi, sillä kauppaverkoston välittämien esineiden kautta syntyi Skandinaviaan arkeologien havaitsema pronssiesineiden yhtenäiskulttuurinen alue. Tavaroiden yhtenäisyyden rinnalla tunnetaan myös monia kulttuurillisia ja uskonnollisia yhteispiirteitä, joten myös ehkä ihmiset liikkuivat yhteisöjen välillä yhdessä ideoiden ja tavaroiden kanssa.[11][12][13][9]

Kaukokauppaa varten tarvittiin vastikkeita, jotka houkuttelivat pronssinmyyjiä Skandinaviaan. Tärkeimmän vastikkeen arvellaan olleen meripihka, jota myrskyt nostivat merenpohjasta Pohjanmeren rannoille poimittavaksi. Pohjanmeren ja Itämeren meripihkaa on tunnistettu runsain määrin Keski-Euroopasta ja jopa Välimeren maissa asti. Haluttu vastike oli myös pohjoisten alueiden turkikset. Kauppaa saatoivat käydä ne yhteisöt, jotka kontrolloivat kaukokauppaa, sekä ne, jotka kuuluivat skandinaaviseen kauppaverkostoon. Ørjan Engedal on yrittänyt tarkentaa Skandinavian sisäisiä kauppareittejä vertaamalla eri seutujen löytöesineitä toisiinsa. Hänen mukaansa Norjan rannikon seudut kävivät kauppaa eri aikoina eri yhteisöjen kanssa. Lounais-Norja kävi useimmiten kauppaa Tanskan alueen kanssa ja Keski-Norja kävi kauppaa Etelä-Ruotsin kanssa. Kauppaa käytiin periodista II alkaen myös kaukaa idästä Venäjän suunnalta tulevien pronssikauppiaiden kanssa. Lounais-Suomen rannikot kuuluivat Mälarinlaakson vaikutuspiiriin ja Suomenlahden eteläpuoli Pohjois-Saksan ja gotlantilaisten vaikutuspiiriin. Myös Itämeren itärannikolle tuli koko ajan Venäjältä pronssia, joka kilpaili skandinaavisen pronssin kanssa.[13][14][4][5]

Pääartikkeli: Skandinavisen pronssikauden pitkätalo

Pitkätalo on arkeologiassa laaja käsite ja skandinaaviset pitkätalot tehtiin aluksi paljolti keskieurooppalaisen myöhäisneoliittisen perinteen mukaisesti. Pitkätalot olivat myöhäiskivikaudella Tanskan alueella jopa 40–45 metriä pitkiä. Pitkätaloja oli Ruotsissa ja Tanskassa periodin I aikana kahdenlaisia. Kaksilaivaisen talon katto tuettiin talon keskellä sijaitseviin ja talon pituussuuntaan maahan iskettyjen pylväiden varaan. Keskirivin molemmille puolille jäi talon päästä toiseen päähän avoin tila, joka saatettiin jakaa huoneisiin. Upplannissa ja Itä-Götanmaalla talot olivat tasalattiaisia, mutta etelän Skånessa lattiat olivat osassa osittain maahan kaivettuja. Talojen leveys vaihteli yleensä 4–8 metriin ja pituutta oli noin 9–33 metriä. Talojen keskipituus oli noin 15–20 metriä. Suurin Ruotsissa tutkittu talo oli 10 metriä leveä ja 35 metriä pitkä. Talot rakennettiin itä-länsi-suuntaisiksi ja niiden oviaukot sijaitsivat vastakkain talojen pitkillä sivuilla. Väliseinien jakamien huoneiden lukumääristä ei ole tarkkoja havaintoja, mutta periodin II jälkeen tulisijat sijaitsivat yleensä talon länsipäässä ja jätekuopat talon itäpäässä. Kellarina toimi talon sisällä maakuoppa, joka saattoi olla kaksi metriä leveä ja viisi metriä pitkä sekä yli metrin syvä. Myöhäisellä pronssikaudella rakennettiin pitkätalot Mälarinlaaksossa ja Itä-Götanmaalla yleensä niin, että talon länsipää oli hieman leveämpi ja korkeampi.[3][15][16][17]

Periodista II alkaen rakennettiin pitkätalot kolmilaivaisiksi. Ne yleistyivät aluksi Etelä-Jyllannsissa noin 1500 eaa., missä niiden kehitystä voi arkeogisesti seurata. Keskellä taloa kulki kaksi riviä pylväitä, jotka yhdessä kannattelivat talon kattorakenteita. Tämä ratkaisu, jossa seinien välissä kulkevat kaksi pylväsriviä muodostivat sisälle kolme laivaa, mahdollisti sisätilan jakamisen useimpiin osiin. Varsin suuria pitkätaloja rakennettiin Pohjois-Jyllannissa, jonka rakennustyyli levisi Etelä-Norjaan ja Etelä-Ruotsiin varsin lyhyen ajan sisällä. Talot olivat aluksi samankokoisia kuin periodilla I, mutta talojen tukirakenteet tehtiin ohuemmasta puutavarasta. Tämän jälkeen talojen koot pienenivät, ja noin 1000 eaa. mennessä olivat talot lyhentyneet 20 metristä 15 metriin. Tämä sama trendi jatkui rautakaudelle asti. Periodin II–IV taloissa oli talon asukkailla oma huone ja heidän työtilansa sijaitsi muualla talossa. Pitkätalon viereen rakennettiin usein myös kylmillään olevia varastorakennuksia (ruots. uthus). Eläimille varattiin toinen rakennuksenomainen katos, jossa eläimet viettivät yönsä. Se, muodostivatko pitkätalot kyliä, on vaikea kysymys. Tietyiltä paikoilta tunnetaan toistakymmentä talonpohjaa, joista osa on päällekkäin. Ainakaan kaikki eivät ole olleet samanaikaisia, mutta jotkin niistä ovat voineet ollakin. Tutkijoiden yleinen käsitys on, että Skandinavian pronssikaudella talot sijaitsivat kauempana toisistaan ja kyliä olisi ollut vain vähän.[3][17]

Skandinaviassa, mutta myös koko maailmassa, on ainakin mesoliittiselta kivikaudelta asti valmistettu tukkipuuta kovertamalla ruuhia. Ruuhen puumateriaali lahoaa sään vaikutuksesta melko nopeasti, mutta sen sijaan vedessä ruuhi voi säilyä tuhansia vuosia mikäli se peittyy kokonaan tai osittain mutaan. Ruuhista on löydetty useita malleja myös Tanskasta ja Ruotsista ja samoilta alueilta on löytynyt myös meloja. Tanskan tunnetuimmat mesoliittiset ruuhet löydettiin Tybrind Vigin vedenalaisilta kaivauksilta. Koska ruuhia on käytetty viime aikoihin asti, ei niiden käytön voi katsoa loppuneen pronssikaudellakaan edes väliaikaisesti. Ruuhet soveltuivat hyvin merenrannikoita seuraavien retkien tekemiseen, sillä onhan niitä käytetty siihen tarkoitukseen kivikaudellakin. Ruuhien kantokyvyksi on käyttökokeissa saatu 500–800 kilogrammaa.[18]

Vaikka Skandinaviasta ei tunneta vielä yhtään pronssikautista laivaa tai venettä, uskotaan niiden olleen täällä nahkapohjaisia veneitä tai lautaveneitä. Arvio perustuu kahteen arkeologiseen tietoon. Ensimmäinen on laaja kalliopiirroskuvasto, jossa on tyylitellen piirretty pronssikauden alun veneitä. Toinen on pronssikauden jälkeen esiroomalaisella rautakaudella rakennetun Hjortspringin veneen löydös Etelä-Jyllannista. Piirrokset ja vene vastaavat niin hyvin toisiaan, että tutkijat pitävät tätä rautakauden venettä riittävän tarkkana vastineena pronssikauden alun veneille. Hjortspringin venettä meloi 22–24 hengen miehistö. Sen huippunopeus on noin 8 kilometriä tunnissa. Kalliokuvissa voidaan veneiden kokoa ja miehistön lukumääriä helposti liioitella, mutta niiden perusrakenteen piirteet saattavat olla niissä todenperäisiä. Pronssikauden veneet rakennettiin pitkän kölipuun varaan. Kölipuun päät oli taivutettu edestä ja takaa kaareksi ylöspäin. Kumpaakin laitaa tukivat vahvat kaaripuut, jotka yhtyivät sekä keulassa että perässä. Piirroksissa näkyvät korkeat ja lähes pystyyn käyristyvät piikit liittyvät rungon vaakajuoksuihin. Laidat tuettiin lattioista tukea ottavilla kaarilla ja veneen laidat vahvistettiin laudoilla. Nahkavene-nimitys tulee siitä, että veneen vesitiiveys saatiin päällystämällä vene naudannahalla tai sitten veneen puukehikon peitoksi ommeltiin vesitiivis nahkapinta. Ruotsissa sijaitsevan Brandskogin veneen kalliopiirros on realistisuudessaan hyvä vertailukohta, vaikka piirroksen ikää ei toistaiseksi tiedetä.[18][19]

Vaikka kaupankäynnissä kuljetusvälineinä olisi voitu käyttää kuljetusvälineinä ruuhia, ovat puulaitaiset veneet olleet ruuhia leveämpiä ja vakaampia ja niiden kantokyky on ollut suurempi. Ne ovat olleet tehokkaan kaupankäynnin edellytys Norjan, Tanskan, Ruotsin, Suomen ja Itämeren itä- ja etelärannoilla. Etenkin Gotlannin merkitys merenkulussa saattaa olla merkittävä. Kaupankäyntiin Keski-Euroopan jokireiteillä ovat sekä ruuhet että veneet olleet mahdollisia kulkuvälineitä.[18][4]

Skandinaavisesta pronssikulttuurista ei tunneta kirjoitettuja lähteitä eikä sen uskonnon jumalista, riiteistä tai uskomuksista ole mitään tarkempaa tietoa. Se kaikki, mitä siitä tiedetään, perustuu etnografian lainalaisuuksien soveltamiseen myöhemmistä rautakauden yhteisöistä tiedettyihin faktoihin, Euroopan pronssikauden yleisistä uskontojen pääpiirteistä ja kaivauksissa havaittuihin ilmiöihin ja niiden tulkintaan. Uskotaan, että skandinaavisen pronssikauden mytologialla on ollut vahva vaikutus keskiajan germaanisessa mytologiassa ja skandinaavisessa mytologiassa. Eräs yleistä hyväksyntää saanut tulkinta liittyy aurinkokulttiin, jossa aurinkoa palvottiin maanviljelysväestön elämän antajana. Toinen palvonnan kohde oli äitijumalatar, joka synnytti kaiken elämän, ja tähän läheisesti liittyvää Hieros gamos -palvontaa lienee myös harjoitettu. Asioiden kulkuun haluttiin vaikuttaa uhraamalla ja siten varmistaa edullinen tilanne ja väestön onni. Ideana oli luopua jumalalle jostakin arvokkaasta ja saada vastineeksi jotakin toivottua ja arvokasta. Uhrina toimivat usein kotieläimet, arvoesineet, aseet tai jopa ihmiset.[20]

• 
  Aurinkovaunut hevosen vetäminä (kärryt)
• 
  Veksøn kypärät rituaaliasusteina
• 
  Brudevælten lurit esimerkkinä kaksoistorvista
• 
  Skallerupin vaunut
• 
  Rituaalikirveet esiintyvät yleensä pareittain

Kiviin tai kallioon hakatut kuppimaiset syvennykset eli kupit ovat yleisiä eri puolilla maailmaa. Euroopassa ne liittyvät maanviljelyyn meille tuntemattomalla tavalla ja ne ovat levinneet Skandinaviaan jo myöhäiskivikaudella. Niitä tehtiin lisää pronssikauden ja rautakauden aikana ja ne levisivät skandinaavisen pronssikulttuurin reuna-alueiden yli vielä rautakaudella ja myöhemmin keskiajalla. Näitä tehtiin kunkin maatalon läheisyyteen tai peltoalueiden laitaan.[21]

Tanskassa kuppikivien kuppeja hakattiin kaikenlaisiin maakiviin, dolmeneihin, kivilatomuksiin ja siirtolohkareisiin, jotka sijaitsivat maatilojen läheisyydessä tai yhteisön palvontapaikoissa. Niitä tunnettiin vuonna 2009 Tanskan Jyllannin itäpuoliskossa ja pohjoisosissa ja isoilla saarilla 1 225 kohteessa ja Bornholmilla 425 kohteessa (yhteensä noin 1 650). Skandinaviassa on kuppien osuus noin kaksi kolmasosaa [21] kaikista kalliopiirroksien kuvioista.[22]

• 
  Ekebergin kuppikivi Norjassa
• 
  Tanumissa Ruotsissa on kuppikuvioita myös metsästäjien kalliokuvissa
• 
  Kuppeja esiintyy irtokivissäkin Tanskassa

Tanskasta, Ruotsista ja Norjasta on löydetty 22 000 piirroskenttää, jotka sisältävät 200 000 yksittäistä kuviota kivi-, pronssi- ja rautakaudelta. Suurin osa kuvioista kuuluu pronssi- ja rautakaudelle, ja Tanskassa kalliopiirroksia on vähiten ja Ruotsissa ylivoimaisesti eniten. Kun kuppikivien kuppeja alettiin tehdä vasta myöhäiskivikaudella, alkoi laivakuvioiden tekeminen jo mesoliittisella kivikaudella. Pronssikaudella alettiin piirtää kalliopiirroksia noin 1600 eaa., eli periodilla I, ja niiden tekeminen loppui noin 300 eaa. eli esiroomalaisella rautakaudella. Kalliokuvioista vähintään 15 000 esittää laivaa, joka on muutenkin tärkeä motiivi pronssikauden kuvastossa, ja esimerkiksi Tanumin kalliopiirrosalueella niitä on löydetty noin 2000. Tanskassa on tutkittu pronssiesineistä löydettyjä venekuvioita. Noin 420 esineestä on tilastoitu noin 800 venekuviota. Venekuviot kiinnostavat tutkijoita myös siksi, että ne on oletuksen mukaan piirretty aivan vesirajaan. Tuntemalla maankohoamisesta johtuvat rannansiirtymät voidaan venekuviot siten ajoittaa.[23][21][22][24]

Tanskan Jyllannissa, Sjællannissa, Fynissä, Bornholmissa ja muilla saarilla, sekä Skånessa, on Ruotsiin verrattuna vähän kalliopiirroksia. Niitä tunnettiin vuonna 2009 noin 280 kuvakenttää, joista Bornholmilla sijaitsi 85. Kuvakentät sijaitsevat Jyllannin itäpuolella ja Tanskan saarilla. Vaikka useimmat kuvakentät oli tehty vesistöjen vesirajaan, on osa niistä piirretty myös sisämaahan peltomaisemien yhteyteen. Tanskassa piirrettiin kalliopiirroksia vain pronssikauden alkupuoliskolla ja siellä traditio päättyi ennen muita skandinaavisen pronssikulttuurin alueita. Niitä hakattiin megaliittisiin dolmeneihin, hautakumpujen reunuskiviin tai paasiarkkujen kiviin, siirtolohkareisiin, megaliittien kammioihin ja muihin hautauksiin. Hieno esimerkki tästä on Sagaholmin hautakumpu. Piirrosten aiheina olivat yleensä laivat, mutta yleisiä olivat myös jalankuviot, kämmen- tai kädenkuviot ja pyöräkuviot. Kuvioiden väliin nakutettiin pieniä kuppeja, joita saattoi olla kymmeniä.[22][20]

Suurin osa Ruotsin piirroskentistä sijaitsee Etelä-Ruotsissa. Yhtenäisin vyöhyke alkaa Oslonvuonosta ja se seuraa länsirannikkoa etelään Skåneen asti. Meren ja Vänernin välinen alue sekä Vänernin eteläpuoli on piirroksien suhteen tiheää aluetta. Koko Skåne, Öölanti ja Gotlanti muodostavat erilliset piirrosalueet. Uplannissa Mälarinlaaksossa ja sen eteläpuolella Södermanlandissa on suuri piirroskeskittymä. Tihein kuvakenttäalue sijaitsee Vätternin ja Norrköpingin itä-länsi-suuntaisella kaistaleella. Merkittävä osa ruotsalaistenkin kalliopiirroksista on piirretty pronssikauden merenrannikolle. Norjan merenrannikolla ja sen vuonoissa sijaitsee pronssikauden asutuskeskittymiä, joissa esiintyy kalliopiirroksia. Niiden kuvallinen traditio on samantapainen kuin ruotsalaisilla asuinpaikoilla.[25][21]

Yleisimpiä ruotsalaisia ja norjalaisia aiheita ovat viljelystä, kalastuksesta ja taistelusta kertovat piirroskuviot. Myös mytologiset aiheet ovat suosittuja. Huomiota herättävät laivat, vaunut ja rattaat, mutta myös aseet, työvälineet, aatrat ja soittimet ovat olleet aiheina. Ihmiset voidaan tunnistaa sotilaiksi, akrobaateiksi, rukoilijoiksi, lur-soittimen soittajiksi tai antropomorfisiksi olioiksi. Eläimistä on aiheina ainakin härkä, nauta, hevonen, vesilintu, kauris tai peura, koira ja susi, vuohi ja lammas. Abstraktimmat aiheet esittävät esimerkiksi aurinkoristiä eli ristiä samankeskeisessä ympyrässä. Joskus kuvista voi tunnistaa tapahtumia tai tilanteita. Sellaisia voivat olla hevonen tai härkä kytkettynä aatraan, ympyrään tai veneeseen, muu viljelyyn liittyvä toiminta, rattaiden vetäminen, veneily, kalastaminen, metsästys, paimentaminen, taistelu tai yhdyntä antropomorfisen olion ja eläimen kesken tai olioiden kesken.[21]

On jo kauan arveltu, että kalliokuvien luona olisi toimitettu yhteisöllisiä riittejä. Kuppikivillä sen sijaan olisi käyty yksinään tai talon perheen kesken. Kaivaukset kalliokuvien luona ovat joissakin paikoissa paljastaneet talon perustuksia tai poltettuna haljenneiden kivien keskittymiä. Kuvien edestä on löytynyt myös keramiikan sirpaleita ja palanutta savea. Kun kuppikivet ovat siis sijainneet asutuksen keskellä, ei aivan kalliokuvien vieressä ole ollut asutusta. Asutus on sijainnut yleensä 400–800 metrin etäisyydellä kuvakentästä.[21][20]

Myös skandinaaviseen pronssikauteen kuuluvat erottamattomasti hautakummut ja hautaröykkiöt. Ne otettiin Pohjois-Euroopassa käyttöön tumuluskulttuurin mallin mukaan alkaen ensin Pohjois-Saksassa, Tanskassa ja Etelä-Ruotsissa, mutta tapa levisi kulttuurin sisällä kaikkialle sen eri puolille. Siellä, missä hautaukset voitiin peittää ja korostaa maa-aineella, kasattiin kumpuun multaa, hiekkaa ja turvetta. Tämän tavan levinneisyysalue muodostuu Pohjois-Saksasta, Jyllannista, Tanskan saarista ja Skånen länsiosasta sekä Lounas-Norjan osasta. Siellä, missä multaa ja turvetta oli käytettävissä vähemmän, rakennettiin kummut maan ja kivien sekoitteesta. Pohjoisessa, missä hautakummut koottiin kivistä ja sorasta, puhutaan mieluummin hautaröykkiöistä. Tämä alue muodostuu Etelä-Ruotsin alueesta ja Norjan rannikoista. Näiden välillä on tuskin mitään ideologista eroa, vaan se on seuraus ympäristön erilaisesta maaperästä tai yhteisten tapojen levinneisyydestä. Hautakumpujen ja kiviröykkiöiden väliin jää päällekkäinen alue, missä kumpikin traditio on voimissaan. Päällekkäisyydet sijaitsevat Skånen eteläosassa, Bornholmin saarella ja Norjan lounaispäässä, missä tanskalaisten vaikutus on ilmeisesti ollut suurinta. Hautaröykkiöitä rakennettiin myös siellä, minne skandinaavit perustivat siirtokuntia. Näitä alueita olivat Suomen Itämeren rannikkoseudut ja Viron Suomenlahden rannikko ja Viron suurien saarien alueet.[8][26][21]

Yksistään Tanskasta on luetteloitu 85 000 hautakumpua, jotka on rakennettu enimmäkseen periodien I–III aikana (1600–1100 eaa.). Näistä vain 18 000 on säilynyt nykypäiviin asti ja lukumäärä pienenee koko ajan. Näistä muutama sata on tutkittu arkeologisesti, mutta hautauksen sisältö on kompostoitunut vuosisatojen aikana, joten kovinkaan paljon tietoa niistä ei ole saatu. Arvokkaita tutkimuskohteita ovat olleet parikymmentä tammiarkkuun tehtyä hautausta, sillä ne ovat säilyttäneet vainajasta ja heidän vaatetuksestaan tutkijoille paljon tutkittavaa. Arkkuhautaukset ajoittuvat lyhyelle ajanjaksolle periodin II aikana.[8]

Hautakumpuihin ja -röykkiöihin haudattiin vain yhteisön eliittiä. Hautaan pääsivät maatilojen omistajasuku, seudun merkkihenkilöt tai ansioituneet sotilaat ja yhteisöjen päälliköt. Hauta-antimet myötäilivät uskonnollista kontekstia, mutta ne sisälsivät yleensä myös vauraiden yhteisöjen lahjoja. Henkilön vaatetus ja henkilökohtainen varustus tukee tätä olettamusta ainakin periodien I–III ruumishaudoista, joiden sisältöä on pystytty tutkimaan. Erityisesti periodin I–II tammiarkkuhautaukset, jotka ovat säilyneet hyvin, vahvistavat näitä olettamuksia. Tällaiset ovat esimerkiksi Skrydstrupin hautaus ja Borum Eshøjn hautaukset. Kun Euroopasta levisi Pohjois-Euroopasta tapa polttaa vainaja ja kerätä polttohautauksen jäänteet uurnaan, sulkeutuu tämä arkeologinen ikkuna. Uurnat haudattiin samoihin hautakumpuihin kuin minne esivanhemmatkin oli haudattu. Uurnia käytettiin periodien III, IV ja V aikana ja tämä tapa levisi hiljalleen etelästä pohjoiseen.

Pääartikkeli: Laivalatomus

Laivalatomus on hautausrakennelma, jollaisten tekemisen traditio aloitettiin pronssikaudella. Tanskassa ja Skånessa muutamat latomukset peitettiin lopuksi hautakummun sisään ja muualla joskus hautaröykkiöön, mutta yleensä ne jätettiin avoimen taivaan alle. Niitä on rakennettu tiheimmin Tukholman pääkaupunkiseudulla ja Gotlannissa, missä niiden yhteismäärä on yli tuhat. Tapa on kuitenkin levinnyt koko skandinaavisen pronssikauden asutusalueelle, vaikka niitä on Norjan rannikolla vähemmän kuin muualla. Tapa alkoi pronssikaudella ja päättyi esiroomalaisen rautakauden lopussa, mutta se yleistyi sitten uudelleen viikinkiajalla. Tämän vuoksi on hyvä ensin varmistaa laivalatomuksen ikä.[27]

Joakim Wehlin on tutkinut laivalatomuksia ja hänen tilastojensa mukaan pronssiaikaan liittyviä laivalatomuksia on (suluissa pronssi- ja rautakausi yhteensä) Mälarinlaaksossa hyvin paljon, Södermanlandissa 66 (yli 200), Kalmarin läänissä alle 80 (80), Öölannissa yli 20 (lähes 40), Gotlannissa on yli 400, Bornholmissa yli 19 (30), Saarenmaalla ja Kuurinmaalla on yhteensä 13 ja Ahvenanmaalla yli 14 (37).[28]

Wehlin teetti tutkimuksissaan 19 aikaisemman ajoituksen lisäksi vielä 25 uutta radiohiiliajoitusta. Näiden kaikkien ajoitusten mukaan laivalatomuksia tehtiin pronssikaudella 1100–800 eaa. eli periodeilla IV–V. Kun otetaan tarkasteluun Ahvenanmaalla, Virossa ja Latviassa olevat laivalatomuksien ajoitukset, huomataan näiden olevan samanaikaisia kulttuurin keskusalueilla olevien laivalatomuksien kanssa. Muut hautaukset, joilla viittattiin veneeseen, olivat veneen muotoisia paasiarkkuhautoja. Näitä rakennettiin 500–200 eaa. eli esiroomalaisella rautakaudella eivätkä ne siten kuulu enää pronssikauden rakenteiden tarkasteluun.[29]

Skandinaavisen pronssikulttuurin hautaustavat vaihtelevat osin ajallisesti ja osin maantieteellisesti. Voidaan ajatella, että skandinaavit olivat hautaustraditioissaan vaikutteille alttiita. Kun pronssikausi alkoi, jatkuivat myöhäisen neoliittisen kivikauden hautaustavat aluksi ruumishautoina. Ensimmäiset haudat ovat arkeologeille olleet varsin huomaamattomia, mutta kun pronssikauden yhteisöihin syntyi eliitti, alkoivat hautaukset saada näyttäviä muotoja. Merkittävä henkilö haudattiin aluksi ruumishautaan, mutta se voitiin merkitä haudan päälle kasatulla suurella hautakummulla. Tapa oli opittu Keski-Eurooppaan levinneestä Tumuluskulttuurista, jonka yhteisöt toimittivat skandinaaveille pronssimetallia ja -esineitä. Vainaja voitiin sijoittaa hautakumpuun tammitukin puolikkaisiin koverretussa tammiarkussa tai paasikivien avulla rakennetussa paasiarkussa. Kun skandinaaveilla yleistyi rakentaa laivalatomuksia, sijoitettiin vainaja latomuksen keskelle ruumiskuoppaan tai paasiarkkuhautaan. Myös hautaröykkiöiden tapauksessa toimittiin samalla tavalla. Niissä tiedetään olevan paasiarkkuja, mutta niissä on saatettu käyttää myös puuarkkuja tai puukammioita. Suomalaisissa hiidenkiukaissa on joskus sen keskellä painauma, joka on voinut syntyä puukammion romahdettua. On toisaalta huomioitava sekin mahdollisuus, että painauma on syntynyt haudan ryöstelyn seurauksena, kun sitä on kaivettu auki.[30][31]

Kun Tumuluskulttuurin tilalle levisi Keski-Euroopassa Uurnakenttäkulttuuri, myös Skandinaviaan levisi uusi tapa polttaa vainaja. Ruumisrovion jätteet saattoivat sisältää tuhkaa, hiiltä, vainajan luita ja hauta-antimia, vaikka hauta-antimia ei aina poltettu vainajan mukana. Ruumisrovion jäänteet otettiin talteen ja niille suoritettiin lopullinen hautaus, jonka yhteyteen saatettiin laittaa mukaan myös vainajalta polton ajaksi talteen otetut korut ja muut pronssiesineet. Tradition alkuaikoina poltetun vainajan jäännökset laitettiin vanhaan ruumishautaukseen tarkoitettuun tammiarkkuun. Arkku muuttui myöhemmin pienemmäksi arkuksi, puulaatikoksi tai puunkuorilaatikoksi (tuohi?). Mikään ei myöskään sulje pois vaihtoehtoa, että kuoppaan heitettiin tuhkat sellaisenaan tai vaikkapa kangasnyytiin laitettuina. Nämä haudattiin pieneen kuoppaan hautakumpujen sivuille, paasiarkkuihin, laivalatomuksiin tai tasaiseen maahan. Orgaaniset arkut tai laatikot lahosivat maassa jäljettömiin, mutta laatikkoihin kasattujen rovion jäänteet tulevat arkeologisessa kaivauksessa näkyviin. Jäänteet voivat olla luukerros, jos talteen otettiin poltetut puhdistetut luut, tuhkakerros, jos talteen saatiin paljon tuhkaa mutta vain vähän luusirpaleita ja hiiltä, palokerros, jos jäänteet sisälsivät paljon nokea, hiilikerros, jos tuhkaa ja luita oli hiileen nähden vähemmistönä. Myöhemmin Skandinaviaan levisi Keski-Euroopasta tapa kerätä poltetun vainajan tuhkat ja luiden jäänteet saviuurnaan, joka sitten haudattiin sekundäärisesti samalla tavalla kuin orgaaninen astia. Uurnan muotoilussa noudatettiin keskieurooppalaisia perinteitä, mutta esikuvien mukaisesti saatettiin käyttää myös pronssiastioita. Keski-Euroopassa oli tapana kaivaa uurna tasaiselle maalle tehtyyn kuoppaan, joten sellaisen huomaaminen ja löytäminen on ilman maamerkkejä hankala. Onneksi myös Skandinaviassa yleistyi tapa kerätä uurnat hautausmaalle, mistä juontaa nimitys uurnakenttähautaus.[30][31]

Siirtyminen ruumishautauksesta polttohautaukseen tapahtui vaivihkaa ja pitkän ajan kuluessa. Polttohautauksen voidaan katsoa alkaneen periodin II [32] alussa, yleistyen periodin III aikana, ollen yleisimmillään periodien IV ja V aikana ja loppuneen vasta esiroomalaisella rautakaudella. Polttohautausta suosittiin uudestaan roomalaiselta rautakaudelta viikinkiaikaan asti.[33][30][31]

Jos arkeologien tulkinta yksinäisinä löytyneille hienoille ja käyttämättömille kivityökaluille on oikea, niin silloin ihmiset ovat jo kivikaudella uhranneet kallisarvoisia esineitä jumalille tai luonnon haltioille. Tällaisia kätköjä on löydetty järvistä, lammista, soista, joista tai koskista, tai maahan kaivettuina rituaaleille varatuilta paikoilta. Esimerkiksi Gallemosen uhrikätkö, vaikka se tehtiinkin neoliittisella kivikaudella 2000 eaa., oli sen sisältönä pronssi- ja kupariesineitä. Sama vallitseva tapa jatkui myös skandinaavisella pronssikaudella ja vuosisatoja tämänkin kauden jälkeen. Esineiden uhraaminen näyttää pronssikaudella kiihtyneen ja saaneen suuret mittasuhteet ainakin Tanskan alueella. Tiedetään monia löytöjä, joissa yksittäisten esineiden sijasta on uhrattu suuri määrä pronssi- ja muita metalliesineitä yhdellä kertaa. Tällaisesta on esimerkkinä Borgbjergin aarre [34] ajalta 1000–800 eaa. Tanskasta tunnetaankin pronssikaudelta yli tuhat uhrikätköä.[35][36]

Kaikki esinekätköt eivät ole olleet uhrauksia, koska ne on voinut piilottaa henkilö, joka aikoi noutaa sen myöhemmin. Ero kätkön ja uhrauksen välillä ei ole itsestään selvä ja aarteen löytäjälle ei ehkä milloinkaan selviä, kummasta on ollut kyse. Jos aarre löytyy vesistöstä taikka suosta, missä on aikoinaan sijainnut suonsilmä, voidaan kallistua uhrauksen puolelle. Kukaan ei ehkä hakisi suonsilmästä esineitä, vaikka niitä sieltä tarvitsisikin. Maahan kaivetusta kätköstä käy esimerkkinä Pilen kätkö Malmön eteläpuolelta. Se on ajoitettu noin 1700 eaa.[36]

Tollundin mies on kuuluisa esimerkki toisenlaisesta uhrauksesta, jossa ihminen tapetaan ja työnnetään suolampeen tai suonsilmään. Tollundin mies on toki rautakaudelta, mutta vastaavia uhreja on annettu myös pronssikaudella. Esimerkiksi osa Tanskan Borremosenin suoruumiista on pronssikaudelta. Tanskasta, Norjasta ja Ruotsista tunnetaan suoruumiita kivikaudelta, pronssikaudelta ja rautakaudelta. Egtvedin tytön haudassa oli mukana astiallinen palaneita lasten luita. Tätä hauta-antia on epäilty lapsiuhriksi, sillä lapsi on ollut tytön omaksi lapseksi liian vanha. Tutkijat ovatkin kallistuneet sille kannalle, että lapsi olisi uhrattu.[37]