Skaldi

Skaldi (skáld) oli norjalainen tai islantilainen viikinkiajan hovirunoilija-laulaja. Skaldit sepittivät ylistysrunoja päälliköiden sotaretkistä sekä muista merkittävistä tapahtumista. Islannin sana skáld merkitsee "hän, jonka välityksellä jumalten tahto ilmoitetaan".[1]

Skaldirunous syntyi Norjassa 800-luvulla. Sen ensimmäinen kukoistuskausi oli Norjan kuninkaan Harald Kaunotukan hovissa ja viimeinen huippukausi ajoittuu 900–1000-luvun Islantiin. Skaldien runoudelle ovat tyypillisiä alku- ja sisäsoinnut sekä taidokkaat vertauskuvat, kenningit. Skaldeille runomittasäännöt olivat tärkeitä, ja niitä noudatettiin tarkasti. Skaldirunojen suosituin mitta oli dróttkvætt eli "ruhtinaanmitta".[1]

Varhaisin nimeltä tunnettu skaldi on 800-luvulla elänyt Bragi Boddason ja viimeinen Jón Arason (1484–1550). Maineikkaimpia ovat kuningas Haakon Hyvän hovirunoilija Eyvindr Skádaspiller (n. 935–961) ja Egill Skallagrímsson (n. 910–990).[1]

Meidän päiviimme skaldirunoudesta on säilynyt joitakin näytteitä kokonaisten runojen tai runonkatkelmien muodossa. Eräitä riimukirjoituksia lukuun ottamatta nämä runot kirjoitettiin muistiin Islannissa vasta 1100- ja 1200-luvuilla. Niiden kuitenkin uskotaan säilyneen tätä ennen suullisena perinteenä varsin muuttumattomassa muodossa: otaksuttavasti skaldirunojen monimutkaiset runomitat vaikeuttivat niiden muuntumista tai muuttamista.

Koska skaldirunot ovat aikalaislähteitä, niillä on ollut suuri merkitys viikinkiajan historian ja uskonnon tutkijoille. Tutkimuksessa skaldirunoille annetaan suurempi todistusarvo kuin saagojen kaltaisille proosateksteille, jotka ovat syntyneet vasta kauan viikinkiajan jälkeen. Snorri Sturlusonin noin vuonna 1220 kirjoittamaan Heimskringla-teokseen, joka on laaja Norjan kuninkaiden historia, sisältyy erityisen paljon skaldirunolainauksia. Teoksen suomennoksessa nämä runot on kääntänyt Aale Tynni, joka on suomentanut myös Eddan jumal- ja sankarirunot. Skaldirunoja sisältyy myös saagoihin ja muihin muinaisnorjankielisiin teksteihin. Monien skaldien nimi on säilynyt heidän runojensa yhteydessä.

Varhaisin skaldi, josta on säilynyt tietoja, oli norjalainen Bragi Boddason, jonka sepittämäksi oletettu Ragnarsdrápa on ajoitettu 800-luvun puoliväliin. Myöhemmin Bragia kunnioitettiin jopa skaldirunouden jumalana, ja häntä väitettiin dróttkvætt-mitan keksijäksi. Vanhin säilynyt dróttkvætt-mittainen runo on kuitenkin Þorbjörn Hornklofin Glymdrápa 800-luvun lopulta. 900-luvun loppuun ajoittuva Karlevin riimukivi sisältää varhaisimman säilyneen tekstinäytteen dróttkvætt-mittaisesta runosta.

900-luvun tunnettuja skaldirunoja ovat Norjan kuninkaan Eerik Verikirveen kuolemaa ja Valhallaan saapumista kuvaava Eiríksmál sekä myöhemmän kuninkaan Haakon Hyvän samanlaista kohtaloa kuvaava Hákonarmál. Jälkimmäinen runo ilmeisesti perustuu edelliseen: sen runoillut Eyvindr Finnsson sai lisänimen "skáldaspillir" eli "skaldien turmelija", koska hän kierrätti aikaisempaa runoutta. Toinen Eyvindr Finnssonin tunnettu runo oli Háleygjatal, joka kertoo Hålogalandin jaarlien sukujuurista. Tässä runossa Eyvindr on käyttänyt hyväkseen aikaisempaa Ynglingatal-runoa, joka kuvailee Vanhan Uppsalan kuningassuvun myyttistä alkuperää.

Tunnetuin skaldeista lienee islantilainen Egill Kalju-Grímrinpoika (isl. Egill Skallagrímsson), joka eli noin vuosina 910 - 995. Egillin väkivaltaista ja seikkailukasta elämää koskevien perimätietojen pohjalta kirjoitettiin 1200-luvulla Egillin, Kalju-Grímrin pojan, saaga. Tästä saagasta on olemassa Antti Tuurin laatima suomennos. Saagaan sisältyy näytteitä Egillin runoudesta: ehkäpä tunnetuimpia ovat Eerik Verikirveen ylistysruno Höfuðlausn sekä Sonatorrek-niminen valituslaulu, jossa Egill suree poikiensa kuolemaa.

900-luvun lopulta lähtien kristinusko alkoi toden teolla levitä Skandinaviassa, mikä luonnollisesti vaikutti myös skaldirunouden sisältöön. 1100-luvulla skaldirunous alkoi muuttua vanhanaikaiseksi, mutta runoperinne eli yhä varsinkin Islannissa ja Orkneysaarilla. 1200-luvulle tultaessa skaldirunous oli häviämässä jo Islannissakin. Paljolti juuri tästä syystä Snorri Sturluson kirjoitti runoja muistiin ja laati Proosa-Eddaksi kutsutun runousopin käsikirjan estääkseen traditiota sammumasta lopullisesti.

Skald-sana on viikinkiromantiikan vaikutuksesta nykyisin skandinaavisissa kielissä käytetty synonyymi sanalle runoilija.