Väestörekisteri

Väestörekisteri on luettelo maan kansalaisista ja asukkaista ja heidän perustiedoistaan kuten nimestä, osoitteesta, kansalaisuudesta, syntymäajasta ja -paikasta sekä uskontokunnasta. Kussakin maassa säädellään erikseen lainsäädännöllä, mitä tietoja rekisteriin tallennetaan, kuinka rekisteriä käytetään. Kaikki valtiot eivät pidä yllä väestörekisteriä, tällaisia maita ovat esimerkiksi Yhdistynyt kuningaskunta ja Yhdysvallat.

Suomessa väestörekisteriä ylläpitää Digi- ja väestötietovirasto väestötietojärjestelmässä. Suomen väestötietojärjestelmä sisältää väestötietojen lisäksi myös tietoja rakennuksista. Kiinteistöistä on oma rekisteristä: kiinteistötietojärjestelmä.

Historia

Väestökirjanpidolla on Suomessa pitkä historia. Väestötietojen rekisteröinti aloitettiin Ruotsin valtakunnassa jo 1540-luvulla ja nykyisen Suomen alueella 1530-luvulla maakirjojen muodossa. Tuolloin kansalaisten luetteloinnilla pyrittiin verotuksen ja sotaväen ottojen tehostamiseen.[1]

Kirkonkirjat toimivat Suomen tärkeimpänä väestö­rekisterinä useiden vuosi­satojen ajan. Vuodesta 1917 lähtien yllä­pidettiin erikseen siviilirekisteriä mihinkään uskonnolliseen yhdys­kuntaan kuulumattomista henkilöistä[2]. Lisäksi yllä­pidettiin 1620-luvulta lähtien henkikirjaa, aluksi henkirahan perimistä varten, myöhemmin yleisenä väestö­luettelona.[3] Vuodesta 1971 lähtien väestökirjoja olivat väestörekisteri, kotipaikkarekisteri ja henkikirja.[4] Väestörekisteriin siirrettiin tiedot siviili­rekisteristä sekä muiden uskontokuntien kuin Suomen evankelis­luterilaisen ja ortodoksisen kirkon jäsenistä. Joka­vuotiset henki­kirjoitukset lopetettiin vuonna 1990.[5]

Vuodesta 1950 lähtien on lisäksi joka kymmenes vuosi suoritettu yleinen väestönlaskenta.lähde?

Kirkko ja valtio -komitea esitti mietinnössään vuonna 1977, että väestörekisterin ylläpito olisi vähitellen siirrettävä kirkolta kokonaan valtion hoidettavaksi.[6] Tämä toteutui pääosin vuonna 1999, kun väestötietolakia ja eräitä muita lakeja muutettiin, kuitenkin siten, että Suomen evankelisluterilainen ja ortodoksinen kirkko edelleen ilmoittavat ja ottavat vastaan väestörekisterin tietoja niistä tapahtumista, jotka liittyvät kirkollisiin toimituksiin. Lisäksi vanhat kirkonkirjat ovat yhä seurakuntien hallussa, jotka luovuttavat niistä tarvittaessa tietoja.[7][8] Kirkko ylläpitää edelleen kirkon­kirjoja, mutta niillä on enää vain jäsen­rekisterin luonne.[9]

Lähteet

  1. (Arkistoitu – Internet Archive)
  2. Iso tietosanakirja, 12. osa (Siemen–Suomyrtti), s. 301, art. Siviilirekisteri. Otava, 1937.
  3. Nenonen, Kaisu-Maija; Teerijoki, Ilkka: Historian suursanakirja, s. 150, hakusana Henkikirja. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  4. Otavan iso Fokus, 7. osa (Sv–Öö), s. 4580, art. Väestökirja. Otava, 1974. ISBN 951-1-01251-4.
  5. Henkikirjat, Portti Arkistolaitos. Viitattu 2.11.2011.
  6. Kirkko ja valtio -komitea: Kirkko ja valtio -komitean mietintö, s. 133. Komiteanmietintö 21/1977. Helsinki: Opetusministeriö, 1977. ISBN 951-46-2246-4.
  7. HE 14/1998, Hallituksen esitys Eduskunnalle väestökirjanpidon uudistamista koskevaksi lainsäädännöksi Valtioneuvosto. Viitattu 18.1.2023.
  8. Laki väestötietolain muuttamisesta (615/1998) (erityisesti lopussa olevat siirtymäsäännökset) Finlex. Viitattu 3.11.2011.
  9. Laki kirkkolain muuttamisesta (619/1998) Finlex. Viitattu 3.11.2011.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.