Tilannekomedia

Tilannekomedia eli sitcom (engl. situation comedy, sitcom) on televisiossa suosittu komediallinen ohjelmatyyppi. Tilannekomedialla lajityyppinä (genre) on tavoite hauskuuttaa ja naurattaa katsojia. Tilannekomedia on tyypillisesti puolen tunnin jaksoista koostuva, kerran viikossa esitettävä televisiosarja, jossa samat hahmot esiintyvät jaksosta toiseen samoin lähtökohdin ja samassa ympäristössä. Jokaisen jakson lopuksi tapahtumat saavat onnellisen päätöksen ja tilanne normalisoituu seuraavaa jaksoa varten. Tilannekomediaa esitetään yleensä studioyleisön edessä, ja lähetykseen otetaan yleensä mukaan studioyleisön nauru niin, että televisionkatsojat kokevat seuraavansa näytelmää tai esitystä.[1]

Syntyhistoria

Tilannekomedian juuret ovat radiokuunnelmissa. 15-minuuttisista jaksoista koostuvia tilannekomedioita esitettiin Yhdysvalloissa radiossa 1920-luvulta alkaen.[2] Vuonna 1949 yhdysvaltalaiset televisioyhtiöt alkoivat tuoda radiossa suosittuja tilannekomedioita televisioon: niistä ensimmäinen oli The Goldbergs. 1950-luvun suosituimpien television tilannekomedioiden joukkoon nousi My Favorite Husband -radiokomedian pohjalta tehty I Love Lucy, joka myös vaikutti television tilannekomedian tyylin, sävyn ja toteutuksen muotoutumiseen.[3]

Hahmot ja juoni

Tilannekomediassa on yleensä neljä päähahmoa: sankari, antisankari, ihastus ja kaveri.[4]

Yhdysvaltalainen näyttelijäkouluttaja Scott Sedita on määritellyt kahdeksan tilannekomedian perusihmistyyppiä:[5][6]

  1. Looginen järkeilijä – sarkastinen järjen ääni; vastuullinen ja vakaa
  2. Hellyttävä häviäjä – toiveikas, epätoivoinen koominen sankari; impulsiivinen
  3. Neurootikko – liikaa ajatteleva, älyllinen koominen sankari; kömpelö, hermostunut ja huolestunut
  4. Tyhmyri – herttainen ja lapsenomainen koominen kevennys; ystävällinen ja herkkäuskoinen
  5. Ämmä/paskiainen – kyyninen ilkimys
  6. Naistenmies/miestennielijä – itsevarma ja seksuaalisesti virittynyt; hurmauskykyinen
  7. Materialisti – kantaa arvonimeä ja arvostaa statusta; kriittinen, hemmoteltu
  8. Omassa maailmassaan eläjä – oman itsensä herra; eksentrinen, omituinen

Tilannekomedian juoni on yleensä tiivis ja saa päätöksensä jakson aikana. Juonen tapahtumaympäristö on yleensä koti tai työpaikka. Pääjuoni kattaa koko jakson, ja sen rinnalla kulkee sivuhahmojen määrästä riippuen yksi tai useampi sivujuoni. Joissakin sarjoissa, kuten Seinfeldissa, on myös erillinen alkukohtaus, joka ei aina liity itse juoneen.[4]

Tekeminen

Toisin kuin perinteisissä komediaesityksissä, tilannekomediassa on jatkuvuutta ja tuttuutta, sillä jaksot seuraavat toisiaan yleensä viikon välein. Jatkuvuuden myötä yleisö on kehittänyt yhteisymmärryksen ohjelman koomisten hahmojen kanssa: esittäjien ja käsikirjoittajien ei tarvitse kertoa yleisölle etukäteen millaista komiikkaa on luvassa, vaan yleisö tietää sen jo aikaisemmista kokemuksistaan sarjasta. Jatkuvuuden ja tuttujen hahmojen ansiosta sarjaan saadaan myös kerrontaa, toisin kuin irrallisista sketseistä koostuvassa komiikassa.[7]

Kuvaus

Tilannekomedia on erityisesti television lajityyppi, mikä vaikuttaa sen muotoon.[8] Tilannekomediaohjelman kameroiden sijoittelu perustuu komediateatterin jäljittelylle, mikä samalla erottaa sen useimmista muista television lajityypeistä. Moni tilannekomedia myös kuvataan teatteriesitystä mukaillen oikean yleisön edessä studiossa. Siksi kamerat on sijoitettu vain yhdelle puolelle tapahtumia ja näyttelijät esiintyvät kuin teatteriesityksessä niin, että koko yleisö kuulee kaikki vuorosanat ja näkee kaikki eleet.[9]

Tilannekomediaa on I Love Lucysta (1951–1957) lähtien perinteisesti kuvattu kolmella kameralla.[10] Jotkin sarjat kuvataan vain yhtä kameraa käyttäen, kuten Tuho-osasto ja Konttori.[11] Kolmella kameralla kuvattaessa yksi kamera kuvaa yleiskuvaa ja kaksi muuta puolikuvaa kahdesta esiintyjästä. Tämä mahdollistaa nopean leikkauksen vuoropuhelussa ja samalla tärkeiden ”reaktiokuvien” käytön, joissa näytetään toisen hahmon hämmästynyt reaktio toisen käyttäytymiseen. Reaktiokuvilla johdatellaan katsojia pitämään tapahtumaa koomisena ja samalla lypsetään heistä toinenkin nauru yhden hinnalla.[10] Samankaltaista reaktiokuvaa on myöhemmin hyödynnetty esimerkiksi television kykykilpailuissa, kuten X Factorissa, joissa tuomarien ilmeiden näyttämisellä ohjaillaan katsojan käsitystä esitysten koomisuudesta.[12] Myös eräät koomiset tositelevisiosarjat, kuten The Osbournes (2002–2005), hyödyntävät toistuvasti reaktiokuvaa tilannekomedioiden tavoin, ja ne voidaankin määritellä ”tosi-tv-tilannekomedioiksi”.[13]

Musiikki

Tilannekomediassa käytetään musiikkia eri tavoin kuin esimerkiksi saippuaoopperassa ja draamassa. Tilannekomediassa käytetään musiikkia usein ilmaisemaan kohtauksen vaihtumista toiseen, mutta harvemmin kuvaamaan tunteita.[14]

Animaatio

Ensimmäisiä piirrettyjä tilannekomedioita olivat yhdysvaltalaiset Kiviset ja Soraset (1960–1966) ja Jetsonit (1962–1963). Nykyajan suosituimpia piirrettyjä tilannekomedioita ovat muun muassa Simpsonit (1989 alkaen) ja Family Guy (1999 alkaen)[15]

Studioyleisö

Tilannekomedioissa usein kuuluva taustanauru on studioyleisön reaktiota esitykseen. Yleisö tarjoaa ohjelman tekijöille mahdollisuuden nähdä, mikä ohjelmassa naurattaa ja mikä ei. Ohjelmassa kuuluva naururaita tarjoaa myös omissa kodeissaan istuvalle, monimuotoiselle televisioyleisölle yhteisöllisen naurukokemuksen, joka televisiolähetyksestä normaalisti puuttuu, toisin kuin esimerkiksi stand up -lavaesityksestä, jonka oleellinen osa yhteisöllisyys on. Toisaalta naururaidassa ei koskaan kuulla yleisön arvostelua esitystä kohtaan, mitä elävässä komiikkaesityksessä voi usein tapahtua.[16]

Tilannekomedioita arvostellaan joskus ”purkitetun” eli nauhalta tulevan naurun käytöstä.[17] Jo 1950-luvulla moniin tilannekomedioihin alettiin tarvittaessa lisäillä yhdysvaltalaisen Charley Douglassin kehittämän järjestelmän tuottamaa esiäänitettyä naurua. Myös moniin nykyajan tilannekomedioihin lisätään tarvittaessa nauhalta tulevaa naurua ja taputuksia.[18] Esimerkiksi uudelleen kuvatuissa kohtauksissa voidaan käyttää ensimmäisen oton aikana nauhoitettuja yleisön ääniä.[17] Joidenkin alan edustajien mukaan purkkinaurun käyttö on kuitenkin harvinaista, sillä sellaiseen turvautuminen olisi osoitus esityksen epäonnistumisesta.[19]

Joskus tilannekomediasta saatetaan tehdä erikoisjakso, joka lähetetään kokonaan suorana, mikä voi tuoda komiikkaan yllätyksellisyyttä.[20]

Tapahtumapaikka

Tilannekomediat on sijoitettu tuotantosyistä yleensä yhteen tapahtumapaikkaan, mikä rajoittaa niiden kuvaamia yhteisöllisiä paineita, joita hahmoihin kohdistuu. Yleensä sarjojen ympäristönä on koti, mutta jotkin sarjat tapahtuvat työpaikoilla (Konttori, Spin City), baarissa (Terveydeksi) tai jopa avaruusaluksella (Red Dwarf). Vakituisen tapahtumaympäristön vuoksi tilannekomedioissa ei tapahdu muutosta tai kehitystä, kuten sitä edeltävissä komedian muodoissa usein tapahtui.[21]

Koska tilannekomedian yleisin tapahtumaympäristö on perhe, tilannekomedioiden näyttelijöillä ei ole samankaltaista tähtiasemaa kuin elokuvatähdillä, sillä he esiintyvät sarjoissaan arkisina hahmoina, joihin yleisö samastuu.[22]

Ero draamakomediaan

Tilannekomedian ja draamakomedian välinen ero on usein häilyvä, ja sille on erilaisia määritelmiä. Draamakomediassa ei tilannekomedian tapaan ole studioyleisöä eikä naurua, sen jaksot ovat yli puolituntisia, sitä ei esitetä komediakanavilla, ja se painottaa hauskuuttamisen sijasta draamalle ominaisia kerrontatapaa ja teemoja. Esimerkiksi yhdysvaltalaista sarjaa Ruma Betty (2006–2010) markkinoitiin Yhdysvalloissa draamakomediana mutta Britanniassa puhtaana komediana.[23]

Tutkimus

Jotkin tilannekomediat ovat päässeet muita laajemman akateemisen tutkimuksen kohteeksi käsittelemiensä aiheiden vuoksi. Näistä ovat esimerkkejä M.A.S.H., joka käsitteli lääketiedettä, The Cosby Show (1984–1992) afroamerikkalaisia, Roseanne (1988–1997) naisia ja Seinfeld (1989–1998) juutalaista komediaa.[24]

Suosittuja, palkittuja tai merkittäviä tilannekomedioita
Yhdysvallat
Britannia
Suomi

Lähteet
  • Mills, Brett: TV Genres: Sitcom. Edinburgh University Press, 2009. ISBN 9780748637539. (englanniksi)

Viitteet
  1. Mills, s. 28.
  2. Fordham Metz, Winifred: How Sitcoms Work, s. 1 How Stuff Works. Viitattu 4.11.2013. (englanniksi)
  3. Fordham Metz, Winifred: How Sitcoms Work, s. 2 How Stuff Works. Viitattu 4.11.2013. (englanniksi)
  4. Fordham Metz, Winifred: How Sitcoms Work: Sitcom Format How Stuff Works. Viitattu 4.11.2013. (englanniksi)
  5. The Eight Characters of Comedy Wiki Bin. Viitattu 4.11.2013. (englanniksi)
  6. The 8 Characters of Comedy Listen Up Get Down. Viitattu 4.11.2013. (englanniksi)
  7. Mills, s. 17, 18.
  8. Mills, s. 13.
  9. Mills, s. 14.
  10. Mills, s. 39.
  11. Fordham Metz, Winifred: How Sitcoms Work: Sitcom Characteristics How Stuff Works. Viitattu 4.11.2013. (englanniksi)
  12. Mills, s. 41, 42.
  13. Mills, s. 42, 43.
  14. Mills, s. 38.
  15. Cartoon Sitcoms Retroland. Arkistoitu 12.6.2012. Viitattu 4.11.2013. (englanniksi)
  16. Mills, s. 14–17.
  17. Collins, Andrew: ’Canned Laughter’ Doesn’t Exist, So Why Complain About It? The Guardian. 13.8.2013. Lontoo: Guardian Media Group. Viitattu 5.11.2013. (englanniksi)
  18. Canned Laughter: A History Reconstructed And Heres the Kicker. Viitattu 5.11.2013. (englanniksi)
  19. Mills, s. 102.
  20. Mills, s. 15.
  21. Mills, s. 22, 23.
  22. Mills, s. 20, 21.
  23. Mills, s. 31–33.
  24. Mills, s. 12, 13.

    Kirjallisuutta
    • Gitlin, Martin: The Greatest Sitcoms of All Time. Lanham: The Scarecrow Press, 2014. ISBN 978-0-8108-8724-4. (englanniksi)
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.