Sirkka Sipilä

Sirkka Sipilä syntyi Jurvassa Etelä-Pohjanmaalla vappuna 1920. Hänen vanhempansa olivat kansakoulunopettaja Eliel Sipilä ja Rosa Cesilia Sipilä (o.s. Nikkola). Sirkalla oli nuorempi veli Lalli. Sirkka innostui näyttelemisestä jo varhain, kun hän esiintyi raittiusjuhlan näytelmässä ensimmäisenä kouluvuonnaan. Ennen muuttoa Helsinkiin Sirkka suoritti oppikoulun Kristiinankaupungin yhteiskoulussa.[2] Hän lähetti koulun seitsemännellä luokalla hakemuksen Suomen Filmiteollisuuden perustamaan filmikouluun, joka etsi lupaavia uusia kykyjä esiintymään Toivo Särkän johtaman yhtiön elokuvissa. Sirkka sai Kristiinankaupunkiin tiedon tulleensa valituksi filmikoulun ensimmäiselle kurssille.[3]

Hyvästä koulumenestyksestään huolimatta Sipilä päätti keskeyttää opintonsa ja muutti 18-vuotiaana Helsinkiin, jossa oli kansainvälinen ympäristö ja Suomen elokuvateollisuuden keskus. Filmikouluun päässeille opetettiin lähinnä kameralle näyttelemistä, ja pian kurssilta valmistuttuaan Sipilästä tuli Jorma Nortimon luottonäyttelijä. Hän teki ensimmäisen avustustehtävänsä Wilho Ilmarin ohjaamassa Nummisuutareissa (1938).[3]

Sipilä näytteli naispääosat useissa sota-ajan komedioissa. Hänen läpimurtonsa oli Nortimon ohjaama Takki ja liivit pois! (1939), jossa Sipilä esitti aloittelevaa näyttelijätärtä. Sipilä oli Tauno Palon vastanäyttelijä elokuvassa Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin (1940), joka oli yleisömenestys. Hänen voimisteluaan alastomana yhdessä elokuvan kohtauksessa pidettiin poikkeuksellisen rohkeana. Kohtaus aiheutti aikanaan paheksuntaa, mutta myös innostusta. Sipilä teki seuraavaksi pääroolin elokuvassa Perheen musta lammas (1941). Hänen muuntautumiskykynsä pääsi esille, kun hän teki kaksoisroolin pojaksi naamioituvana tyttönä. Toivo Särkän elokuvassa Onnellinen ministeri (1941) Sipilällä oli sivuosa mainostoimiston sihteerinä, jossa hän sai käyttää edukseen laulutaitoaan. Kenties parhaiten hänet kuitenkin muistetaan vanhimman tyttären Elinan roolista kahdessa ensimmäisessä Suomisen perhe -elokuvassa.[3]

Useiden pääroolien ohella Sipilä teki useita sivurooleja, joista merkittävimpiä oli aatelisneito Ingeborg elokuvassa Katariina ja Munkkiniemen kreivi. Kriitikoiden mielestä Sipilä olisi sopinut paremmin naispääosaan kreiviä näytelleen Leif Wagerin pariksi. Toinen huomattava sivuosa oli kartanonomistajatar Brita von Löwen elokuvassa Avioliittoyhtiö. Sipilän suoritusta kiiteltiin onnistuneeksi roolin lyhyydestä huolimatta.[3]

Sodan jälkeen Sipilä siirtyi SF:ltä Fenno-Filmin palvelukseen. Hänen roolejaan uudessa yhtiössä olivat muun muassa rikas ja ylpeä Eliina maalaiskomediassa Kyläraittien kuningas sekä sankaritar Lailan osa urheiluelokuvassa Sisulla ja sydämellä. Sipilä sai tästä roolista suorastaan ylistäviä arvioita: hänen tulkintansa oli arvostelijoiden mukaan ”älykäs, luonnollinen, miellyttävä ja suorasukaisen reipas”.[2] Lisäksi Sipilä näytteli Karhu-Filmin tuottamassa farssissa Mikä yö! vuonna 1945.[3]

Sipilä jätti elokuva-alan taloudellisista syistä 1950-luvun vaihteessa. Filmitähden pienellä palkalla ei tienannut tarvittavaa elantoa.[1] Sipilä teki viimeiset pääosatehtävänsä komedioissa Keittiökavaljeerit ja Köyhä laulaja. Hänen viimeiseksi roolikseen jäi muotiliikkeen myyjätär Valentin Vaalan elokuvassa Gabriel, tule takaisin (1951).[3]

Sirkka Sipilä avioitui saksalaisen Nicolas (Niilo) Mineurin kanssa vuonna 1943, ja liitosta syntyi tytär. Liiton päätyttyä eroon Sipilä jäi tyttärensä yksinhuoltajaksi ja ajautui taloudellisiin vaikeuksiin. Elokuvauran jälkeen hän esiintyi muutamissa mainoksissa ja työskenteli Helsingissä myyjättärenä. Hän kuului myös Ruusu-Risti -yhdistykseen. Sipilä kaihtoi julkisuutta ja häntä on luonnehdittu ihmisenä herttaiseksi ja vaatimattoman oloiseksi. Filmitähteyteensä hän suhtautui myöhemmin arkaillen: ”– – Joskus olen hiipinyt johonkin pieneen teatteriin tyttäreni kanssa. Olen katsonut itseäni kuin vierasta tyttöä, korkeintaan ihaillut: kas kun on nuori ja uskaltaa, eikä taitoa ole tuon enempää”, Sipilä kertoi Apu-lehdelle vuonna 1963.[2]

Sipilä piti teatteria elokuvaa suurempana haaveenaan, ja muutti Imatralle vuonna 1963 saatuaan kaksivuotisen kiinnityksen Imatran Teatteriin. Siellä hän työskenteli vuoteen 1964 asti, jolloin hän kuoli syöpään vain 44-vuotiaana. Hänet on haudattu syntymäpaikkansa Jurvan vanhalle hautausmaalle.[2]