Sint Maarten (Alankomaat)

Saaren ensimmäisiä asukkaita olivat arawakit, jotka tulivat Orinocojoen laaksosta nykyisen Venezuelan alueelta. He asuivat Sint Maartenilla suunnilleen vuosina 600–1200. He elivät kalastamalla ja keräämällä hedelmiä, ja käyttivät kivistä ja simpukankuorista tehtyjä työkaluja.[2]

Vuonna 1493 Kristoffer Kolumbus löysi saaren toisella matkallaan Länsi-Intiaan. Tarinan mukaan hän nimesi sen Isla de San Martíniksi Martinus Toursilaisen mukaan, koska oli 11. marraskuuta, Pyhän Martinuksen päivä. Kolumbus julisti alueen Espanjan hallintaan, vaikka ei ilmeisesti koskaan astunutkaan maihin.[3]

Sekä Ranska että Alankomaat halusivat omistaa saaren. Ranskalaiset halusivat omistukseensa kaikki saaret Trinidadin ja Bermudan välillä, hollantilaiset taas huomasivat, että saari on hyvä etappi heidän Uuden Amsterdamin (nyk. New York) ja Brasilian siirtokuntiensa välillä. Saarella oli hyvin vähän alkuperäisasukkaita, ja alankomaalaiset perustivat sinne siirtokunnan vuonna 1631. Pian Hollannin Itä-Intian kauppakomppania aloitti pienimuotoisen suolantuotannon saarella.[4] Espanjalaiset huomasivat saaren suolantuotannon ja alkoivat vaatia sitä omaisuudekseen. Espanja ja Alankomaat taistelivat saarella kahdeksankymmentävuotisen sodan aikana.^lähde?

Espanjalaiset valtasivat Saint-Martinin alankomaalaisilta vuonna 1633. Kaikki siirtokuntalaiset häädettiin saarelta. Vaikka Alankomaat pyrki useaan otteeseen valloittamaan saaren takaisin, kaikki yritykset epäonnistuivat.[5] Kahdeksankymmentävuotisen sodan loputtua espanjalaiset eivät enää tarvinneet sotilastukikohtaa kyseisellä alueella, joten he menettivät kiinnostuksensa saareen ja sen puolustamiseen. Vuonna 1648 he hylkäsivät saaren.[6]

Koska Saint-Martin oli jälleen vapaa, sekä alankomaalaiset että ranskalaiset perustivat sinne uudet siirtokunnat. Muutaman taistelun jälkeen molemmat huomasivat, ettei toinen puoli antautuisi helposti. Sodan välttämiseksi solmittiin sopimus, joka jakoi saaren kahteen osaan. Lopputuloksena ranskalaisten osuus saaresta oli 54 neliökilometriä ja alankomaalaisten 41 neliökilometriä.^lähde?

Espanjalaiset olivat jo aiemmin tuoneet saarelle pienen määrän orjia. Kun uudet puuvillan, tupakan ja sokerin viljelykset alkoivat, orjien määrä kasvoi kuitenkin räjähdysmäisesti. Pian heitä oli enemmän kuin siirtokuntalaisia. Heidän ja orjien välille syttyi paljon taisteluja. 12. heinäkuuta 1848 Ranska lopetti orjuuden omalla puolellaan. Alankomaat teki saman 15 vuotta myöhemmin.[3]

Orjuuden kieltämisen jälkeen maanviljely saarella väheni ja saaren talous kärsi. Vuonna 1939 saarelle perustettiin satama, ja talous kääntyi jälleen nousuun. Hollannin osio alkoi keskittyä turismiin 1950-luvulla, ja Ranskan osio kaksi vuosikymmentä myöhemmin. Saarelle perustettiin Prinsessa Julianan lentoasema.^lähde?

Saaren väestö kasvoi räjähdysmäisesti. 1990-luvun keskivaiheilla väkiluku nousi 5 000 ihmisestä 80 000 ihmiseen. Tuolloin voimistuvan matkailuelinkeinon tukemana alkoi maahanmuutto ympäröiviltä saarilta sekä Yhdysvalloista, Euroopasta ja Aasiasta. Pian saaren alkuperäisväestöstä tuli vähemmistö. Monet varakkaat ihmiset ovat rakentaneet saarelle huviloita.^lähde?

Saaresta tuli osa Alankomaiden Antilleja vuonna 1983. Ennen tätä se oli ollut Tuulenpuolten saarialue. 5. syyskuuta 1995 Hurrikaani Luis aiheutti saarella merkittävää tuhoa: aineelliset tuhot arvioitiin 1,8 miljardiksi dollariksi.[7]

Ranska ja Alankomaat tekivät vuonna 1994 viimeisimmän sopimuksen saaren jaon järjestelyistä, mikä mahdollisti raja-alueen tarkemman valvonnan. Jonkin ajan kuluttua marraskuussa 2006 Alankomaat virallistivat sopimuksen, joka oli voimassa 1. elokuuta 2007 alkaen.^lähde?

10. lokakuuta 2010 Sint Maartenista tuli Alankomaiden autonominen alue, ja se sai ISO 3166-1 alpha-2 -valtiokoodin SX, mutta .sx-internet-maatunnus ei ole vielä käytössä.[8]