Sinivalas

Sinivalaan koko verrattuna ihmiseen.

Sinivalaat ovat yleensä 16,0–30,0 metriä pitkiä,[7] ja niiden pyrstö on n. 7,5 metriä leveä. Aikuisen sinivalaan keskipituus on 25,5 metriä, suurimmat pyydystetyt yksilöt ovat olleet 33,6 ja 33,3 metriä pitkiä. Sinivalas painaa 90–150 tonnia, tosin painavimmat yksilöt voivat painaa jopa 200 tonnia.[3][8][9][10] Valaan sydän on noin 680 kilon painoinen, ja sen keuhkoihin mahtuu noin 5000 litraa ilmaa.[8] Naaras on suurempi kuin koiras. Vastasyntyneet poikaset ovat 6,5–8,5 metrin pituisia ja painavat lähes kolme tonnia. Sinivalas elää keskimäärin 80–120-vuotiaaksi.

Sinivalas on yleisväriltään siniharmaa, mutta vesi voimistaa sinistä sävyä. Yksilöt voidaan tunnistaa iholla olevista vaaleammista laikuista.[8] Sillä on pitkä virtaviivainen ruumis.[10] Takaruumiin alapuoli on tummempi kuin muu vartalo. Hetulat ovat sinimustat. Sinivalaan selkäevä on hyvin pieni ja matala.[9] Sinivalaan hengityssuihku on pystysuora, yläosastaan alaskaartuva ja noin 3,0–7,5 metrin korkuinen[7].

Sinivalas on pitkä ja painava, mutta jättiläismäisestä koostaan huolimatta sutjakka ja solakka.[6] Meri kannattelee sen suunnatonta painoa, joten maalle joutuessaan eläimen sisäelimet rusentuvat valtavan massan takia aiheuttaen sinivalaan kuoleman. Valaan valtavaa kokoa kuvaa esimerkiksi se, että afrikannorsu mahtuisi seisomaan sinivalaan kielelle, joka painaa jopa neljä tonnia.[8] Sinivalaalla on paksu rasvakerros, joka sekä suojaa sitä kylmältä että toimii vararavintona, silloin kun se ei saa riittävästi ravintoa.

Sinivalaan luuranko

Sinivalaat elävät kylmissä merissä ja muuttavat talvisilta ruokailualueiltaan lämpimämpiin vesiin lisääntymistä varten. Uidessaan sinivalas lipuu eteenpäin noin 2–10 kilometrin tuntinopeudella, mutta voi pyrähdyksinä saavuttaa 37 kilometrin tuntinopeuden.[11] Sinivalaan tavallinen uintinopeus on noin 2–15 kilometriä tunnissa.[6]

Sinivalaat liikkuvat usein pienissä parvissa.[9] Yhteyttä kaukanakin oleviin lajitovereihinsa sinivalas pitää erittäin voimakkaiden ja matalien, ihmiskorville lähes kuulumattomien äänien avulla. Sinivalaalla on kaikista eläimistä voimakkain ääni.[6] Sinivalaalta on mitattu 188 desibelin ääntelyä. Tällaiset matalat murahdukset voivat niin sanotuissa syvänmeren äänitunneleissa kantaa satoja, ehkä jopa tuhansia kilometrejä.

Sinivalaita elää maailman kaikilla valtamerillä. Laji puuttuu vain Arktikselta ja muutamilta pieniltä merialueilta, kuten Välimereltä ja Beringinmereltä.[1] Laajasta levinneisyydestään huolimatta sinivalas on kaikkialla harvalukuinen.

Itämerellä sinivalas on erittäin harvinainen vierailija,[12] ja joidenkin lähteiden mukaan lajista ei olisi tehty Itämeren piirissä lainkaan näköhavaintoja[9]. Suomesta, Porin Preiviikissä sijaitsevasta pellosta löydettiin vuonna 1942 suuria selkänikamia, joiden on osoitettu kuuluneen sinivalaalle.[12][13] Nikamat ovat hyvin vanhoja,[13] mutta niiden tarkkaa ikää ei ole pystytty määrittämään.[14] Ne saattavat olla peräisin jo esihistorialliselta ajalta. Nord Stream -maakaasuputken reitiltä Suomenlahdesta löydettiin 2000-luvulla suuren valaan luuranko, jonka epäillään kuuluneen sinivalaalle.[13] Noin 70 metrin syvyydessä meren pohjassa lojuvasta luurangosta on nostettu muutamia luita niiden iän ja lajin määritystä varten. Tutkimukset olivat keväällä 2011 vielä kesken[13].

Sinivalas rauhoitettiin vuonna 1964. Tätä ennen sinivalas oli pyydetty lähes sukupuuton partaalle. Sinivalaiden määräksi ennen kaupallisen pyynnin alkua arvioitiin 300 000–400 000 yksilöä.[8] Vuonna 1926 sinivalaita on arvioitu olleen ainakin 140 000 täysikasvuista yksilöä. Vuoden 2018 arvion mukaan yksilömäärä on 10 000 – 25 000. Kanta on lisäksi kasvussa.[1] Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN on arvioinut silti sinivalaan erittäin uhanalaiseksi lajiksi.[1] Sinivalaan alalajeista pikkusinivalas (Balaenoptera musculus brevicauda) on puutteellisesti tunnettu[15] ja Balaenoptera musculus intermedia äärimmäisen uhanalainen[16].

Vuonna 1986 kiellettiin kaikki kaupallinen valaanpyynti, mutta siitä huolimatta Norja, Islanti ja Japani pyytävät edelleen valaita tieteellisiin syihin vedoten.

• Cajander, Veli-Risto et al: Maailman luonto: nisäkkäät 1. Porvoo: WSOY, 1998. ISBN 951-35-6493-2.
• WWF