Simon Byrne

Simon Byrnen nuoruudesta ei tiedetä paljoa. Hän syntyi Irlannissa vuonna 1806. Nuoruudessaan hän voitti nyrkkeilyn Irlannin raskaan sarjan mestaruuden. Hän kuitenkin siirtyi Englantiin, koska siellä maksettiin ottelun voittajille suurempia palkintorahoja. Nyrkkeily oli 1800-luvun alussa Englannissa virallisesti kielletty vuonna 1715 mellakoinnin kieltämiseksi säädetyn lain perusteella. [1] Käytännössä maassa vallitsi korruptio ja laittomia nyrkkeilotteluita järjestettiin vuosittain. Nyrkkeilyä tukivat salaa vaikutusvaltaisesta aatelistosta tavalliseen työväestöön. Muun muassa kuningas Yrjö IV rahoitti avokätisesti nyrkkeilytoimintaa. Välttääkseen viranomaisten puuttumista otteluihin organisaattorit mainostivat niitä julkisilla paikoilla vasta vähän ennen ottelun alkua. [1]

Ensimmäisessä ottelussaan Byrne hävisi Mike Larkingille vuonna 1825. [1] Vuonna 1826 hän otteli Jack Manningia vastaan ratkaisemattomana päättyneen ottelun. [1] Vuonna 1828 hän kohtasi ensi kerran Alexander McKayn ja voitti kamppailun jo sen 5. erässä. [1] Samana vuonna hän voitti vielä Bob Averyn ja vuonna 1829 Phil Samsonin. [1]

2. kesäkuuta 1830 Byrne otteli Alexander McKaytä vastaan. [1] McKay oli tuolloin Skotlannin mestari. Ottelun voittajan oli määrä haastaa Englannin hallitseva raskaan sarjan mestari Jem Ward. [1] Tittelistään huolimatta McKay oli varsin kokematon nyrkkeilijä. Kesäkuun 1830 ottelu oli hänelle vasta viides titteliottelu. [1] Kaksi ja puoli vuotta aiemmin McKay oli hävinnyt Byrnelle helposti. Tällä kertaa ottelu kesti 47 erää ja päättyi vasta, kun Byrne iskettyä vasemmalla kädellä McKayta kurkkuun. [1] Iskun seurauksena McKay menetti tajuntansa. Näin Byrnestä tuli Englannin mestarin virallinen haastaja.

Ottelun jälkeen McKay valitti päänsärkyä ja menehtyi vammoihinsa vain runsaat 30 tuntia ottelun päättymisen jälkeen. Ruumiiavauksen perusteella McKayn viralliseksi kuolinsyyksi kirjattiin aivovamma. [1]

Ottelun lopputulosta käsiteltiin laajalti lehdistössä, mikä aiheutti mellakoita Skotlannissa. Byrne pelkäsi joutuvansa väkivaltaisuuksien uhriksi ja yritti paeta maasta lautalla Irlantiin puolesta. Hänet kuitenkin pidätettiin ennen kuin lautta ehti lähteä. Byrne asetettiin Buckinghamissa oikeuteen syytettynä McKayn taposta. [1] Valamiehistö julisti hänet syyttömäksi, mutta hänen maineensa kärsi tapauksesta.

Seuraavaksi Byrnen oli määrä otella raskaan sarjan Englannin mestaruudesta. Ottelu Jem Wardia (1800-1884) vastaan käytiin lopulta 12. heinäkuuta 1831 Willeycottissa. [1] Mestari Ward oli haastajaa vanhempi, eikä ollut otellut yli kahteen vuoteen. Silti hän onnistui voittamaan ottelun 33. erässä tunnin ja 17 minuutin jälkeen, kun Byrnen tukijat päättivät vetää suojattinsa pois kehästä. [1]

Byrne otteli viimeisen kerran toukokuun lopussa 1833. Vastustajana oli tuolloinen raskaan sarjan Englannin mestari, 188 cm pitkä ja 90 kg painava James Burke, joka oli menettänyt ottelussa saatujen vammojen takia kuulonsa.[1] Hänet oli julistettu Englannin mestariksi, kun Jem Ward oli ilmoittanut lopettavansa uransa.

Ottelu järjestettiin Sandridgen ja Wheathampsteadin kylien välimaastossa, Hertfordshiressa. Kaikkiaan 99 erän mittainen ottelu kesti kaikkiaan kolme tuntia ja kuusi minuuttia.[1] Se oli kaikkien aikojen pisin tilastoitu titteliottelu.[1] Ottelun alussa Byrne näytti voivan pitää puolensa. 30. erässä hän sai pakotettua Burken jo köysiin ja sai samalla iskettyä tätä eri puolille kehoa.[1] Byrne alkoi jo vaikuttaa voittavan ottelun. Jatkossa hän kuitenkin väsyi, eikä pystynyt suorittamaan ratkaisevaa iskua. Tämän jälkeen vastustaja käytti tilannetta edukseen. Burke jakoi iskuja, kunnes Byrne menetti tajuntansa 99. erässä, eikä enää kyennyt jatkamaan ottelua.

Ottelun jälkeen väsynyt Byrne vietiin The Woolpack -nimiseen majataloon, joka sijaitsi St. Albansin liepeillä.[1] Entinen nyrkkeilijä Tom Spring, joka kuului Byrnen tukijoihin, oli läsnä.[1] Byrne näytti olevan kuolemaisillaan, mutta kahden päivän kuluttua hänen vointinsa koheni niin, että hän pystyi keskustelemaan. Seuraavana päivänä 1. kesäkuuta hänen terveydentilansa kuitenkin muuttui huonompaan suuntaan, eikä hän enää toipunut. Byrne kuoli aivoverenvuotoon 2. kesäkuuta 1833.[1]