Siltalan pehtoori (vuoden 1953 elokuva)

Siltalan pehtoorin juoni on pääpiirteissään sama kuin vuoden 1934 versiossa. Mahtavaan Siltalan kartanoon saapuu uusi pehtoori, Kurt Alarik Paulio, joka panee kartanon asiat järjestykseen. Siltalan valtiatar, kapteenin leski Lilli Lind suhtautuu kielteisesti Kurtin omavaltaisuuteen. Lillin ja Kurtin välille alkaa kuitenkin kehittyä romanttinen suhde. Seuraa suudelmia metsälammen rannalla ja kävelyretkiä Siltalan maisemissa.

Kartanossa on vieraita, kuten paroni ja paronitar Silfversköld, kamreeri Suvanto, ruustinna Hanell ja ennen kaikkea luutnantti Mandelcrona, jonka on määrä periä 20 miljoonaa markkaa, ellei Lilli suostu naimisiin hänen kanssaan. Lilli pitää Mandelcronasta ystävänä, mutta torjuu romanttiset lähentelyt. Kurt alkaa järjestää Siltalan asioita siten, että Mandelcrona saa perintörahansa.

Lillin ja Kurtin romanssi saa kolauksen, kun Lilli huomaa Kurtin astuvan Liina-piian aittaan. Pettynyt Lilli päättää lähteä matkoille syntymäpäivänään, mutta myöhästyy junasta ja palaa Siltalaan vastentahtoisesti. Kotona Lilliä odottaa syntymäpäiväjuhla ja hänelle vakuutetaan, että Kurt kuuluu ainoastaan hänelle. Renki Aaretti puolestaan on Liinan sydämen valittu. Samaan aikaan tulee tieto, että Siltalasta on myyty metsää hyvään hintaan ja Mandelcrona saa rahansa. Lopussa juhlitaan Lillin ja Kurtin kihlajaisia sekä paljastetaan Kurtin todellinen henkilöllisyys: hän on aatelismies Uudeltamaalta.

Siltalan pehtoori perustuu Harald Selmer-Geethin kirjeromaaniin Inspektorn på Siltala, joka ilmestyi 1903. Sen lisäksi Valentin Vaala ja Usko Kemppi käyttivät pohjana Risto Orkon filmatisointia.

Siltalan pehtoorissa esitetään verraten paljon diegeettistä musiikkia. Vinkka laulaa aarian oopperasta Carmen. Vinkka ja Viljos laulavat yhdessä Kempin säveltämän ja sanoittaman kappaleen ”Kaunehimmat ruusut jos sulle tuoda vois”. Sala laulaa ”La donna è mobile” oopperasta Rigoletto Riutun säestäessä pianolla. Laine laulaa Kempin säveltämän kappaleen ”Näin minä katseen sinisen kuin kotijärven pinta”.[1]

Televisiossa Siltalan pehtoori esitettiin ensimmäisen kerran 24. maaliskuuta 1969. Finnkino Oy on julkaissut elokuvan myös DVD:nä. Elokuva on mustavalkoinen.[1]

Aikalaiskriitikot epäilivät Siltalan pehtoorin uudelleenfilmatisoinnin mielekkyyttä, etenkin kun Orkon lähes 20 vuotta vanha versio oli edelleen yleisön suosiossa. Keskeisin kysymys oli, kykenikö Vaala puhaltamaan tarinaan uutta eloa. Maija Savutie arvioi, että aihe kiinnostaa korkeintaan ”romanttisia koulutyttöjä”. Helsingin Sanomien Paula Talaskivi piti Vaalan teosta ”viehättävänä kartanoromanssina” ja ”notkeasti liukuvana viikonloppuajanvietteenä”.[1]

Kriitikko Arto Pajukallio luonnehti heinäkuun 2012 televisioesityksen yhteydessä julkaistussa arviossaan elokuvaa rutiinilla tehdyksi tilaustyöksi, jossa hyödynnetään edellisen elokuvan ratkaisuja vailla omaperäistä kosketusta.[2]

• Artikkeli ”Siltalan pehtoori” teoksessa Suomen kansallisfilmografia 5. Edita ja Suomen elokuva-arkisto. ISBN 951-861-206-4.