Sillivalas

Sillivalaiden keskipituus on 18–22 metriä, pisimmät sillivalaat ovat olleet 27-metrisiä.[3] Sillivalaan paino vaihtelee 30–75 tonnin välillä,[4] mutta täysikasvuisilla yksilöillä se on keskimäärin noin 60 tonnia[3]. Sillivalas on sinivalaan jälkeen toiseksi pisin nykyään elävä eläinlaji. Painossa se jää jälkeen myös grönlanninvalaasta. Pintavesissä liikkuvan sillivalaan tuntee jo kaukaa, sillä useimmista muista valaista poiketen se ei sukeltaessaan nosta pyrstöään vedenpinnan yläpuolelle[3]. Lajin hengityssuihku on noin 7 metrin korkuinen, suhteellisen ohut ja levenee ylöspäin noustessaan.[3] Läheltä erottuva sillivalaan tuntomerkki on sen alaleuan puoliskojen epäsymmetrinen väritys.[3]

Sillivalas on levinnyt kaikkiin maailman valtameriin, mutta Pohjoisella ja Eteläisellä jäämerellä sitä tavataan harvoin.[1] Sillivalasta ei ole havaittu Suomen aluevesillä, ja koko Itämerellekin se on harhautunut tiettävästi vain kerran.[3] Tämä yksilö ajautui vuonna 1923 maihin Ruotsin Pohjois-Uplannissa, jonne se oli uinut todennäköisesti Ahvenanmeren kautta.[5] Joidenkin lähteiden mukaan Itämeren rannikolta läheltä Saksan Warnemündea löydettiin tammikuussa 2006 noin 19-metrisen valaan luuranko joka saattaa olla sillivalaan.[6] Ruotsin länsirannikolle ja Tanskan salmiin asti sillivalaita vaeltaa silloin tällöin silliparvien perässä.[3]

Sillivalaasta erotetaan yleensä kaksi alalajia.[2] Pohjoisen pallonpuoliskon B. p. physalus -alalajin yksilöt ovat hieman pienikokoisempia kuin eteläisen B. p. quoyi -alalajin.[1] Jotkut tutkijat ovat luokitelleet kaikkein pienikokoisimmat sillivalaat kolmanneksi alalajiksi ”B. p. patachonica”, jota ei kuitenkaan ole yleisesti hyväksytty.[1]

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto on vuodesta 2018 määritellyt sillivalaan vaarantuneeksi lajiksi.[1] Se luokiteltiin aiemmin erittäin uhanalaiseksi. Lajin yksilömäärä ovat kasvaneet yli 30 prosenttia vuoden 1940 jälkeen, joten sen katsotaan jo osittain toipuneen valaanpyynnin aiheuttamasta kadosta.[1]

Sillivalaat siirtyvät loppusyksystä tai talvella lisääntymisalueelleen parittelemaan. Vuoden kuluttua naaras synnyttää yhden noin 1 800 kilogramman painoisen poikasen, ja emo imettää sitä puolisen vuotta. Se ruiskuttaa maitoa poikasen suuhun maitorauhasta ympäröivän vahvan lihaksen avulla. Vieroituksen jälkeen naaraan lisääntymistoiminnot pysähtyvät ja jäävät lepovaiheeseen ½–1½ vuodeksi. Sillivalas tulee sukukypsäksi 6–11 vuoden ikäisenä. Sillivalaan elinkierrolle on tyypillistä, että se hankkii ravintonsa viileistä meristä, mutta vaeltaa lisääntymään lämpimiin vesiin.[3]

Tanskalaiset löysivät tähän asti vanhimman tunnetun sillivalaan heinäkuussa 2010, jolloin arviolta 140-vuotias yksilö ajautui ja kuoli Tanskan rannikolle. Eläimen ikä arvioitiin Kööpenhaminan luonnonhistoriallisessa museossa.

Sillivalas syö muun muassa sillejä, planktonia, krillejä ja kalmareita.

• Valaanpyynti

• Nuorteva, Pekka & Henttonen, Heikki: Eläimiä värikuvina: Nisäkkäät, matelijat, sammakkoeläimet, s. 113. Porvoo: WSOY, 1989. ISBN 951-0-13603-4.