Sija

Kieliopillisiksi sijoiksi nimitetään sijoja, joilla ilmaistaan keskeisimpien lauseenjäsenten, kuten subjektin tai objektin, tehtäviä.

Nominatiivi (latinan verbistä nominare ’nimetä’) eli nimentö ilmaisee akkusatiivikielissä tekijää eli lauseen subjektia. Suomen kielessä nominatiivi on päätteetön ja monikon tunnuksena on -t.

Akkusatiivi (latinan verbistä accusare ’syyttää’) eli kohdanto ilmaisee akkusatiivikielissä tekemisen kohdetta eli lauseen objektia. Suomen kielessä on erillinen akkusatiivi vain persoonapronomineilla (minut, sinut, hänet, meidät, teidät, heidät) ja kuka/ken-pronominilla (vain yksikössä oma akkusatiivimuoto: kenet; monikossa käytetään monikon nominatiivia: ketkä).

Genetiivi (latinan verbistä gignere ’synnyttää, luoda’) eli omanto ilmaisee omistajaa. Suomessa sillä on myös monia muita tehtäviä. Sen sijapääte on yksikössä -n ja monikossa -in, -en, -den, -ten tai -tten. Genetiivi on hyvin yleinen sijamuoto eri kielissä. Esimerkki: Koiran luu on hukassa.

Datiivi (latinan verbistä dare ’antaa’) ilmaisee tekemisen vaikutusaluetta. Suomessa ei ole erillistä datiivia, vaan sen tilalla käytetään tavallisesti allatiivia (annoin ruokaa kissalle) tai genetiiviä (sinun täytyy lukea). Datiivi kuuluu muun muassa liivin, saksan, unkarin ja venäjän sijamuotoihin.

Ergatiivi (latinan sanasta erga ’kohtaan’) ilmaisee transitiivisen verbin subjektia. Se esiintyy ns. ergatiivikielissä, joita ovat muun muassa baski, sumeri, samoa, berberikielet, eskimo-aleuttilaiset kielet sekä monet Australian ja Kaukasian alueen kielistä.

Absolutiivi ilmaisee transitiivisen verbin objektia ja intransitiivisen verbin subjektia. Se esiintyy ergatiivin parina ergatiivikielissä ja on tavallisesti päätteetön sija. Absolutiivia pidetään yleensä nominin perusmuotona kielessä, jossa ei ole nominatiivia.

Paikallissijojen, toisin kuin kieliopillisten sijojen, lauseopillinen tehtävä on aina samantapainen: paikallissijaiset lauseenjäsenet toimivat useimmiten adverbiaaleina eli verbin tai koko lauseen määritteinä, joilla ilmaistaan esimerkiksi paikkaa tai aikaa.

Paikallissijat ilmaisevat sijaintia, liikettä johonkin paikkaan tai liikettä sieltä pois. Näiden kolmen merkityksen mukaisesti käytetään yleisnimityksiä olosija, tulosija ja erosija. Tulo- ja erosijoja voidaan yhteisesti nimittää suuntasijoiksi. Muun muassa uralilaisissa kielissä tällaisia kolmen paikallissijan sarjoja syntyy usein useampiakin. Tällöin voidaan, kuten monissa uralilaisissa kielissä, erottaa toisistaan sisä- ja ulkopaikallissijat: esimerkiksi suomen sisäpaikallissijat (inessiivi, elatiivi, illatiivi) ilmaisevat kolmiulotteisen kappaleen sisällä olemista tai kiinteää yhteyttä, ulkopaikallissijat (suomen adessiivi, ablatiivi, allatiivi) päällä, ulkopinnalla, lähistöllä tai myös jonkun hallussa tai omistuksessa olemista. Vepsässä ja unkarin murteissa tunnetaan paikallissijasarja, jolla ilmaistaan jonkun luona olemista, luokse menemistä tai luota tulemista.

Paikallissijoilla, kuten paikan ilmauksilla yleensäkin, on usein myös temporaalinen eli aikaa ilmaiseva tehtävä. Lisäksi paikallissijoilla voi olla habitiivisia eli omistusta tai hallussapitoa ilmaisevia tehtäviä (suomessa ulkopaikallissijat, permiläisissä kielissä samantapaiset ns. l-sijat). Tehtäviltään eriytyneempien sijasarjojen syntyessä alkuperäisten paikallissijojen jatkajat voivat jäädä ns. yleisinä paikallissijoina käyttöön esimerkiksi abstraktimpiin tehtäviin (kuten alkuperäisen uralilaisen lokatiivin jatkaja suomen essiivinä ja alkuperäisen separatiivin jatkaja suomen kielen partitiivina).

Sijaintia tai liikettä ilmaisevien tehtäviensä lisäksi paikallissijoilla on vähemmän konkreettisia tehtäviä esimerkiksi tilanilmauksissa tai ns. rektioadverbiaaleissa (so. tietyn verbin määritteen on oltava tietyssä sijassa, esimerkiksi suomessa uskoa-verbin yhteydessä illatiivissa).

Olo-, ero- ja tulosijojen lisäksi joissain uralilaisissa kielissä on paikallissijoja, jotka ilmaisevat esimerkiksi liikettä kohteen ohi tai kautta (mm. suomen prolatiivi), kohdetta kohti (approksimatiivi), kohteeseen asti (terminatiivi) tms.

Suomessa on hyvin vaihteleva käytäntö, missä kotimaisissa paikannimissä käytetään paikallisuutta ilmaistaessa sisä-, missä ulkopaikallissijoja. Säännön mukaan käytetään niitä muotoja, joita kyseisellä paikkakunnalla on totuttu käyttämään (esimerkiksi Turussa, Turusta, Turkuun, mutta Tampereella, Tampereelta, Tampereelle). Vain muutamia suuntaa antavia ohjeita voidaan antaa siitä, mitkä paikannimet taipuvat sisä-, mitkä ulkopaikallissijoissa. Ehkä kaikkein selvin näistä ohjeista on se, että -la/-lä-päätteiset paikannimet ovat sisäpaikallissijoissa.

Suomen yleiskielessä on 15 sijaa: nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, partitiivi, essiivi, translatiivi, inessiivi, illatiivi, elatiivi, adessiivi, allatiivi, ablatiivi, abessiivi, instruktiivi ja komitatiivi. Kolme viimeksi mainittua ovat harvinaistumassa. Murteissa esiintyy lisäksi eksessiivi. Kaikki kielioppikirjat eivät ole pitäneet suomen akkusatiivia eri sijana, koska persoonapronomineja lukuun ottamatta se esiintyy aina jonkun muun sijan kaltaisena. Sijat ilmaistaan sijapäätteillä.

Määritelmällinen raja sijamuotojen ja adverbijohdannaisten välillä ei suomessa ole aivan yksiselitteinen; joskus myös prolatiivi luetaan sijamuodoksi, mahdollisesti eräät muutkin johdannaistyypit, joita käytetään vain muutamista sanoista. Osa näistä on nykykielestä muuten hävinneitä sijoja, jotka ovat jäänteitä uralilaisesta kantakielestä. Kysymys siitä, nimitetäänkö näitä muotoja sijamuodoiksi vai adverbijohdoksiksi, on tulkinnanvarainen, koska näissä muodoissa taipuvat vain muutamat sanat. Tällaisia suomesta kuvattuja adverbisijamuotoja ovat superessiivi, delatiivi, sublatiivi, latiivi, temporaali, kausatiivi, multiplikatiivi, distributiivi, temporaalinen distributiivi, situatiivi, oppositiivi, separatiivi ja lokatiivi.

Toisaalta esimerkiksi instruktiivia käytetään etupäässä vain tietyissä vakiintuneissa yhteyksissä, jotka miltei yhtä hyvin voitaisiin käsittää myös adverbeiksi.

Nominien sijamuodoilla on ollut vanhastaan käytössä suomenkieliset nimet[1]:

• nominatiivi – nimentö
• akkusatiivi – kohdanto
• genetiivi – omanto
• essiivi – olento
• partitiivi – osanto
• translatiivi – tulento
• inessiivi – sisäolento
• elatiivi – sisäeronto
• illatiivi – sisätulento
• adessiivi – ulko-olento
• ablatiivi – ulkoeronto
• allatiivi – ulkotulento
• abessiivi – vajanto
• instruktiivi – keinonto
• komitatiivi – seuranto

Sijojen suomenkieliset nimet kehittyivät vähitellen, ja aiemmin on esiintynyt muitakin nimimuotoja. Niitä käytettiin kouluopetuksessa vielä 1960-luvulla, ja oppikirjoissa ne esiintyivät vielä 1970-luvun alussa.[2]

Viron sijasto on pääosin samanlainen kuin suomen, mutta instruktiivi elävänä sijamuotona puuttuu. Virossa esiintyy kuitenkin terminatiivi, joka suomen kielestä puuttuu.

Saksassa on neljä sijaa: nominatiivi, datiivi, akkusatiivi ja genetiivi. Itse substantiivilla on vain harvoja sijapäätteitä. Sijataivutuksessa tärkeämmässä osassa ovat artikkelit. Genetiivi on puhekielestä nykyään lähes hävinnyt, mutta kirjakielessä on edelleen elinvoimainen.

Ruotsissa on aiemmin ollut samat neljä sijaa kuin saksassa, mutta nykyään vain nominatiivi ja genetiivi. Niiden lisäksi ruotsissa persoonapronomineilla on akkusatiivimuodot, joita kutsutaan myös objektimuodoiksi.

Englannissa sijamuotoja näkyy enää lähinnä kiinteänä pronomineissa ja produktiivisena genetiivin s-päätteessä (jota voi myös pitää muuna kuin varsinaisen sijamuodon päätteenä).

Romaanisissa kielissä – romanian kieltä lukuun ottamatta – sijataivutusta ei enää ole. Ainoa sija on nominatiivi.

Venäjässä on kuusi sijamuotoa: nominatiivi, genetiivi, datiivi, akkusatiivi, instrumentaali ja prepositionaali. Venäjän kielessä sijamuodoissa taipuvat niin substantiivit, adjektiivit, pronominit kuin partisiipitkin.